Matkat

Veropäätöksen sivujuonne: taloyhtiölainojen räjähdys

Asuntolainojen korkovähennys on kutistunut neljännekseen . Samaan aikaan kotitalouksien taloyhtiölainat ovat tuplaantuneet.

Kun Jyrki Kataisen hallitus päätti ryhtyä poistamaan asuntolainojen korkovähennystä vuodesta 2012 alkaen, se toteutti monen ekonomistin pitkäaikaisen unelman. Olihan korkovähennys todettu syypääksi kaikkeen pahaan asuntomarkkinoilla: hintojen ja vuokrien nousuun, velkaantumiseen, asuntopulaan…

Vaikka asuntovelkaiset olivat pitäneet korkojen vähennysoikeutta arvossaan, sen hiipuminen sujui lopulta vähin äänin. Suurin syy lienee ajanjaksoon sattunut poikkeuksellisen alhainen korkotaso. Vähennyksen menetys ei ole paljoa kirpaissut, kun korot ovat pyörineet lähellä nollaa.

Myös muutoksen toteutustapa on ollut harvinaisen onnistunut ja käy esimerkistä vaikkapa yritystukien purkamista ajatellen. Vähennys on alentunut asteittain ja koko ajan on ollut selvästi tiedossa, että alenema jatkuu tulevina vuosina. Näin on vältetty yhtäkkinen shokkivaikutus. Ja toisaalta asunnonostajat ovat alusta lähtien käyttäytyneet kuin koko vähennys olisi jo aikaa sitten poistettu.

Kun vielä vuonna 2011 asuntolainan korot olivat 100-prosenttisesti vähennyskelpoisia, alenema eteni siitä lähtien näin:

2012: 85 % >2013: 80 % > 2014: 75 % > 2015: 65 % > 2016 55 % > 2017 45 % > 2018 35 % > 2019 25 %

Tähän asti vaikuttaa oikein hyvältä.   

Taloyhtiölainojen kasvupyrähdys

Mutta usein hyvilläkin (tai sellaiseksi uskotuilla) päätöksillä voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Niihin pääsee heti käsiksi, kun googlaa hakusanan taloyhtiölaina: ”Kuka maksaa jättimäiset taloyhtiölainat?” ”Nordea varoittaa trendi-ilmiön varjopuolista.” ”Taloyhtiölainojen riskit kasvaneet – Finanssivalvonta.” ”Luottoluokittajakin huolestui uudesta riskistä.” Ja niin edelleen.

Nimittäin samanaikaisesti, kun asuntolainojen korkovähennystä käytiin purkamaan, taloyhtiölainat pyrähtivät nopeaan kasvuun. En muista, että kukaan talousviisas olisi ennalta varoittanut tällaisesta sivuvaikutuksesta. Jos varoitti, nyt kannattaisi nostaa käsi pystyyn ja kehaista itseään: ”Mitäs minä sanoin…”

Vuoden 2011 jälkeen kotitalouksien taloyhtiölainojen osuus kaikista kotitalouksien veloista on lähes kaksinkertaistunut eli kasvanut 7 prosentista yli 13 prosenttiin. Ja taloyhtiölainojen määrä suhteessa kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin on samana aikana yli kaksinkertaistunut 8 prosentista 17 prosenttiin.

Nämä luvut kertovat pelkästään kotitalouksien osuudesta. Tämän päälle tulevat kaikki asuntosijoittajien osuudet taloyhtiölainoista. Mitä oikein tapahtui?

Kotitalouksilta poistui intressi maksaa osuutensa taloyhtiön remonttilainasta heti pois. Yhä useampi päätti hoitaa lainaosuutensa vaivattomasti vastikkeina. Miksi turhaan hakea pankista omaa lainaa?

Ja ennen kaikkea muutos iski uudistuotantoon. Kun intressi korkovähennykseen lopahti oman asunnon ostajilta, syntyi kasvava tila tarjouksille, joissa on alussa useampi vapaavuosi ja hyvinkin matala oman velan osuus. Tämä sopi kerrassaan mainiosti asuntosijoittajille, jotka pääsivät kasvattamaan velkavipuaan ja pystyvät hyödyntämään verotuksessa myös vastikkeet.

Varoittajien pitkä rivi

Niinpä sijoittajien osuus uusista asunnoista on kasvanut ja osa uusista osaketaloista onkin käytännössä sijoittajien omistamia vuokrataloja.

Tästä muutoksesta ovat varoitelleet Suomen Pankki, Finanssivalvonta, luottoluokittajat ja useat pankkien asiantuntijat. Yhtiölainojen kasvun on katsottu aiheuttaneen lisääntyvän riskin koko talouden ja aivan erityisesti uusissa yhtiöissä asuvien kotitalousomistajien kannalta. Jos joku omistaja/sijoittaja jättää vastikkeensa maksamatta, se on äkkiä toisten omistajien niskoilla. Korkojen noustessa edessä voisi olla ikävä ketjureaktio.

Kaikki tässä todettu perustuu kahden ilmiön hämmentävään samanaikaisuuteen. Toki on mahdollista, etttä näillä ei ole keskenään syy-seuraussuhdetta. En ole törmännyt tutkimuksiin aiheesta. Olisikin kiinnostavaa nähdä ja kuulla itseäni paljon parempien asiantuntijoiden näkemyksiä tästä.

Mutta jos – ja tuntuu että kun – näin on käynyt ja syy-seuraussuhde on olemassa, se kuvastaa sitä, millaisia yllättäviä sivuvaikutuksia veroratkaisuilla voi olla. Veroilla on iso vipuvaikutus ihmisten käyttäytymiseen. Moni näkee paljon vaivaa ehkä hyvinkin pienen verovähennyksen saamiseksi.

Tämä kannattaa pitää mielessä, kun seuraavan hallituksen piirissä tehdään veroratkaisuja. Veroilla tai niiden kevennyksillä voi olla yllättävän suuri ohjausvaikutus myönteisessä mielessä. Mutta muutoksilla voi olla myös yllättäviä sivuvaikutuksia käyttäytymiseen. Joskus veronkiristys yhtäällä voi aiheuttaa paljon isommat veromenetykset tai muut epätoivotut seuraukset toisaalla.

Verkkouutiset 4.2.2019

ANTTI MARTTINEN

Miksi kunnat pihtaavat vanhusrahoissa?

Kuntien vanhusten hoivapalveluita koskevissa päätöksissä on krooninen ongelma. Sen takia palveluista maksetaan liian vähän. Ja saadaan sellaista laatua, mitä alehinnalla voi odottaakin.

Kelataan lyhyesti taaksepäin. Vanhusten hoivassa on käynyt viime vuosikymmeninä iso mullistus. Aikaisemmin viimeiset elinvuodet vietettiin kunnallisessa vanhainkodissa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla. Sen ovat lähes kokonaan korvanneet erilaiset palveluasumisen muodot, viime vaiheessa ns. tehostettu palveluasuminen. Sitä ennen asutaan mahdollisimman pitkään kotona.

Uusia hoivataloja ovat rakentaneet kunnat, mutta yhä suuremmalta osin yksityiset ja järjestöt. Eri puolille maata syntyi valtava määrä pieniä palveluyksiköitä. Nimet kertovat: Koivula, Pihapihlaja, Lapinkehto, Hopeinen Kuu… Alan palveluista noin puolet on nykyisin yksityisiä, puolet julkisia. Ja suurin osa yksityisistäkin tietysti julkisen valvonnan ja rahoituksen piirissä.

Viime vuosina suuret hoivaketjut ovat yksi kerrallaan haalineet näitä pikku yksiköitä omistukseensa. Alan nuoruudesta kertoo, että Esperi Caren viime syyskuussa ostama Pyhäsalmen Palvelukoti Jaatinen oli perustettu vuonna 1988 ja oli tiettävästi Suomen pisimpään toiminut yksityinen hoivakoti ikääntyneille.

Tänä päivänä ollaankin jo tilanteessa, jossa suurin osa yksityisistä hoivakodeista on suurten kansainvälisten hoivajättien piirissä. Ne ovat investoineet alaan satoja miljoonia ja siinä sivussa tehneet myös kymmenistä elämäntyönsä myyneistä hoiva-alan yrittäjistä miljonäärejä.

Kukaan kunnassa ei halua maksaa

Suomen kunnat ovat olleet pitkään jatkuvissa kovissa säästöpaineissa. Varsinkin edellisellä hallituskaudella iso on ns. julkisista säästöistä tehtiin leikkaamalla kuntien valtionosuuksia, eikä kuluva kausikaan ole tuottanut niille yhtään helpotusta. Veroprosentit ovat kohonneet sen verran, että lisänousuvara on tiukassa. Varsinkin syrjäseuduilla ja pienissä kunnissa veronmaksajat vain vähenevät.

Tässä tilanteessa kunnan päättäjien on helppo ajautua huonoihin ratkaisuihin. Yksi pahimmista liittyy palvelujen kilpailuttamiseen. Monikin tekijä johtaa siihen, että helposti valitaan halvin ja vielä mahdollisimman tingittyyn hintaan.

Mehiläisen toimitusjohtaja Janne-Olli Järvenpää väitti Hesarissa, että kuntien oma kustannus ympärivuorokautisesta hoivasta olisi 150 euroa vuorokaudessa, mutta yrityksille maksettaisiin keskimäärin vain 120 euroa. Toisenlaisiakin lukuja liikkuu, mutta jos nämä ovat lähelläkään todellisuutta, ne kuvaavat osuvasti tilannetta.

Miksi laadulla on tositilanteessa ja päätöksiä tehtäessä niin vähän puolustajia? Kahdesta syystä, ns. porvarillisesta ja vasemmistolaisesta. Ensinnäkin se kunnanvaltuuston tiukka porvari pyrkii säästämään verorahoja. Miksi maksaa enemmän, jos voi saada halvemmallakin? Siksihän sitä kilpailutetaan?

Mutta myös sillä valtuuston vasemmistolaisella on perustelunsa maksaa mahdollisimman vähän. Miksi maksaa tuolle kansainväliselle riistäjäfirmalle enemmän, jotta se voisi tehdä voittoa ja siirtää voittonsa ties minne Cayman-saarille?

Näin hoivan paremman laadun ja korkeamman hinnan puolustajat voivat jäädä perin vähiin. Tulokset nähdään. Minimihinnalla tuotetaan vain minimilaatua. Kun yritysten niskassa ovat sijoittajien paineet saada tienattua investoimansa miljoonat takaisin, suunta korostuu. Jos jo valmiiksi tähdätään nipin napin riman yli, riski riman putoamiseen on ilmeinen.

Juuri nyt on helppo kuvitella tähän lisärasitteeksi myös yrityskulttuurin ongelmat. Kun pienet paikalliset perheyritykset on haalittu nopeaan tahtiin osaksi isoa konsernia, ongelmat ovat väistämättömiä. ”Mä olen meillä töissä” muuttuu ”mä olen niillä töissä” -tilanteeksi. Joustavan ongelmanratkaisun tilalle tulee väkisinkin byrokratia. Päätöksenteko etääntyy. Ja leveämmistä harteista saatavat edut tulevat sitten vasta viiveellä, eivätkä välttämättä lainkaan heijastu myönteisellä tavalla sinne hoivakotiin.

Miten ongelma puretaan?

Jos sote toteutuisi, päätöksenteko siirtyisi kunnista maakuntatasolle. Hankintaosaaminen olisi parempaa ja valvonta selkeämpää. Asiakkaan oikeuksia ainakin periaatteessa parantaisi siirtyminen valinnanvapauteen, palveluseteleihin ja henkilökohtaiseen budjettiin. Näillä tosin olisi paljon suurempi merkitys pitkäaikaisessa hoivassa esimerkiksi vammaisten osalta kuin ikääntyneiden tehostetussa palveluasumisessa.

Ja varsinkin syrjäisemmillä seuduilla vaihtoehdot olisivat varmaan käytännössä yhtä vähäiset kuin nykyisin. Ratkaisevaa olisi sotessakin se, kuinka paljon vanhusten hoivaan ylipäätään panostetaan.

Näyttää joka tapauksessa vahvasti siltä, että sote tuskin menee läpi ennen vaaleja, joten sen varaan on turha laskea. Se tarkoittaa, että nykyisessä välitilassa jatketaan vielä ties miten pitkään. Ainakin vuosikaudet.

Yksi hiljalleen etenevä suuntaus voisi hieman helpottaa päätöksentekijän tuskaa. Olisi erinomaista, jos kotimaisten eläkevakuutusyhtiöiden omistusosuus hoivayhtiöistä kasvaisi vahvasti. Vuosi vuodelta osuus onkin noussut, mutta tahti voisi edelleen tiivistyä.

Se ei toki parantaisi julkisista rahoista päättävien säästöpaineita. Mutta ainakin se vähentäisi sitä pelkoa, että jos palvelusta maksetaan enemmän, palveluyritys saattaisi tuottaa jopa voittoa.

Silloin tuohon voittoon voisi suhtautua samalla rentoudella kuin peliautomaatin syömiin euroihin: ”Ei väliä, se menee kansanterveydelle ja hyvään tarkoitukseen.”

ANTTI MARTTINEN

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018