Yksikin sana voi tarjota tilaisuuden tunnemyrskyyn

”NYT SUUTUIN. Suutuin niin, että pala nousi kurkkuun ja vedet kihosivat silmäkulmiin.”

Sosiaalisen median myötä viime vuosina on hiipinyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen loukkaantumisdraama ja siihen liittyvän viestintä.

Siinä kuvio kulkee niin, että haetaan twiittauksista, haastatteluista tai televisioesiintymisistä joku puheenvuoro, jonka sanoma kärjistetään tai sitten vain tahallaan tai vahingossa ymmärretään väärin. Joskus riittää yksittäinen sana.

Loukkaavan puheenvuoron väitettä ei välttämättä kiistetä, eikä erityisemmin esitetä vasta-argumentteja tai parempia vaihtoehtoja. Sen sijaan otetaan heti käyttöön täysi tunnearsenaali. Puheenvuoro tai sana loukkasi minua syvästi, se raivostutti, se itketti, se suututti, se repi minut riekaleiksi.

Tähän tunteeseen on helppo muidenkin yhtyä ja jakaa sitä eteenpäin. Harva enää jaksaa paneutua siihen, mitä alkuperäinen kohde oikeasti lausui, puhumattakaan siitä, mitä tarkoitti. Keskustelu etenee siitä, mitä loukkaantuja itse päätti nähdä. Kun yhdessä suututaan, ei synny erimielisyyksiä edes siitä, millainen olisi kunkin mielestä oikeampi näkemys.

Alkuperäisen lausunnon esittäjä kiemurtelee tässä vaiheessa jo kuin mato koukussa. Jos hän pyrkii oikomaan, hän selittelee mokiaan. Jos pyytää anteeksi, hän ei tee sitäkään oikealla tavalla.

Taitava loukkaantumisviestijä on kuin jalkapalloilija, joka vastustajan maalialueelle päästyään pienimmästä hipaisusta syöksyy korkeassa kaaressa, kiljaisee tuskasta ja jää voihkien kieriskelemaan nurmelle. Siinäpä sitten vierellä juossut jää huuli pyöreänä miettimään syntyjä syviä, kun erotuomari jo kiikuttaa palloa kohti rangaistuspilkkua.

ALUN SITAATTI on joulukuulta 2014. En muista, mihin tuo tunteikas eläytyminen liittyi. Kenties jotain veroihin liittyvää, tuskin sentään Nato-jäsenyyttä ehdotettiin?

Sen esitti vaalien lähestyessä nuori ja lahjakas tamperelainen poliitikko, josta ennustin silloin, että hänen tiensä politiikan nousevaksi tähdeksi voi avautua jopa yllättävän nopeasti. Totesin, että hän on tällaisen viestinnän osaavimpia edustajia ja uranuurtajia Suomessa ja että hänellä on vahva yhteiskunnallinen tunnerekisteri ja kyky viestiä siitä näyttävästi eteenpäin.

Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän on jo kokenut konkari ja satojen tuhansien idoli, joka on istunut 8 vuotta kansanedustajana ja 3 vuotta pääministerinä, ja jonka rinnalle maailmanpolitiikan kuuluisuudet ja muutkin julkkikset haluavat asettua selfiekuvaan.

MISTÄ LÖYTYVÄT nyt vaalien uudet tähdet ja miltä kanavilta? Kuka on tällä kertaa uusien tyylilajien tiennäyttäjä ja tulevaisuuden menestyjä? Vai mennäänkö vain vanhoin eväin?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 23.10.2022

Onks hei miljartsi paljo vai vähä?

Julkaistu Aamulehdessä 6.9.2022

”HEI ÖSTERMALMI, onks dona paljo vai vähä?”

Kummelin Speedyn klassinen kysymys Sakulle on yhä talouskeskustelun ytimessä. Itse kullakin on joku tuntuma rahan arvoon, jokaisella erilainen. Yhdelle tonni on todella paljon, toiselle pikkupennonen.

Korona-aika vaikutti monella tapaa siihen, miltä raha tuntui. Jos kävi huonosti ja työt menivät alta, se iski kipeästi lompakkoon. Mutta meistä hyväosaisista, joilla palkka tai eläke juoksi entiseen tapaan, raha saattoi tuntua jopa kevenevän, kun ei voinut kuluttaa entiseen tapaan. Ei ollut matkoja, ravintoloita eikä oikein muitakaan palveluita, joihin kotoilun yli jäävä raha olisi tuhlaantunut.

ERITYISEN pahasti taisi sekoittua taju julkisesta rahasta. Kun yhtäkkiä lainattiin miljardeja (= tuhansia miljoonia) koronamenoihin, sata miljoonaa olikin sen rinnalla pikkuraha. Jos velkaa otettiin veroina kerättyjen rahojen päälle vielä kymmenen miljardia, oli helppo vipata saman tien vielä yhdestoista kaikkeen kivaan, mitä tuli luvattua. Ja vielä seuraava ja seuraava.

Tai toisinpäin. Mitä järkeä oli pinnistellä 100 miljoonan säästämiseksi, jos sitten kuitenkin vipataan 9,9 miljardia? Mitä tuollaisesta niuhotuksesta äänestäjätkin sanovat?

Näin rakentui velkaantumisen ikiliikkuja, jota on tavattoman vaikea pysäyttää. Viime viikolla esiteltiin budjetti, jossa kaikkien verojen päälle pitää taas lainata laskutavasta riippuen tutut 10 miljardia. Puhe säästöistä on tehty naurettavaksi, pilkan kohteeksi.

Tätä on Ukrainaan viitaten mainostettu sotatalouden budjetiksi, jota se ei tietenkään ole. Sotataloudessahan tingitään kaikesta turhasta ja paljosta tarpeellisestakin, jotta voimavarat kohdistetaan siihen, mikä juuri nyt on välttämätöntä. Nyt ei tingitä oikein mistään. 

KUINKA PALJON tuo 10 miljardia oikein on, miten siitä edes säästäisi? Lopetettaisiinko opintotuki? Naurettavaa, vain 0,7 miljardia. Entä lapsilisät? Ei auta, 1,3 miljardia. No miten olisi poliisin lakkauttaminen? Säästöä huvittavat 0,9 miljardia.

Entä verojen korottaminen? Jospa korotettaisiin pääomaveroa? Sen tuotto on nykyisellään kolmisen miljardia. Eli hmm… jos nelinkertaistetaan pääomavero, on velat melkein kuitattu. Kun nykyinen veroprosentti on 30-34, se pitäisi korottaa… Jaa, keksitäänpä jotain muuta? Autovero? Vain 500 miljoonaa. Alkoholivero? 1,5 miljardia.

 Valtion tulovero tuottaa sentään yli 5 miljardia. Eli se pitäisi suunnilleen kolminkertaistaa. Siitäkö lähdetään? Vai olisiko sittenkin helpompi lainata vielä miljardi lisää ja ruveta maksamaan kansalaisille vaikka valtion veronmaksutukea? Kun ne vaalitkin.

EN MUISTA, mitä Saku Speedylle silloin kauan sitten vastasi. Olisiko vastaus tänä päivänä: ”Ai niinku miljartsi? Tosi vähä.”

Antti Marttinen

Taktikoitko lapsesi seiväshyppääjäksi?

Julkaistu Aamulehdessä 31.7.2022

Yleisurheilun MM-kisat päättyivät viikko sitten viesteihin ja kuningaslajina pidettyyn seiväshyppyyn. Kaikkiaan Eugenessa kisaili noin 2000 urheilijaa. He valikoituivat osanottajiksi kahta tietä: joko tulosrajan ylittämällä tai sitten rankingpisteillä.

Eli valinta tapahtui samaan tapaan kuin Suomessa pääsy opiskelemaan korkeakouluihin. Tänä kesänä paikan sai 53 000 nuorta. 51 prosenttia heistä valittiin todistuksen perusteella, 49 prosenttia pääsykokeilla tai muulla tavoin.

Seiväshypyssä tulosraja kisoihin oli 580 senttiä. Jos jatketaan vertailua kotimaisiin opintoihin, tuo voisi vastata vaikka pitkän matikan laudaturia, josta saa valinnoissa maagiset 36,1 pistettä. Kuten somen viisaat korostavat, tuo on enemmän kuin mistään muusta aineesta, pyrki sitten lukemaan vaikka slaavilaista filologiaa tai uskontotieteitä.

Meidän humanistien mielestä tämä on tietenkin katkera vääryys.

Ajatelkaa nyt, jos urheilussakin seiväshypyn tulosrajan ylittäminen avaisi portit vaikka maratonille tai moukarinheittoon. Olisihan se ihan kamalaa?

Tai siis, miksi ihmeessä huippuluokan seiväshyppääjä valitsisi jonkun muun kuin oman lajinsa, johon omaa erinomaiset lahjat ja on sitä vuosikaudet harjoitellut? Kun saisi valita vain yhden lajin, kuten saa vain yhden opiskelupaikankin. Maratoonarien taitaisi sittenkin olla ihan turha pelätä?

Ja hei, sama koskee opiskelupaikkojakin. 985 uutta nuorta sai tänä vuonna tuon 36,1 valintapistettä pitkän matikan ällästä. Suurin osa heistä suunnannee tekniselle alalle tai lääkikseen, tai sitten ihan matikkajuttuja lukemaan. Jos joku harva eksyy muualle, niin hyvä vain. Reilusti yli 50 000 paikkaa jää kaikille muille.

Ymmärrän, että nämä matikan korkeat pisteet käyvät historianopettajien ja kielentutkijoiden itsetunnolle, mutta käytännössä niillä ei ole heidän kannaltaan haituvankaan merkitystä. Ja siksi paasaaminen tästä aiheesta kannattaisi lopettaa, koska se aiheuttaa vain aivan turhaa ahdistusta lukiolaisille.

Siis rakkaat kohta aloittavien uusien lukiolaisten isät ja äidit. Jättäkää turhat taktiset laskelmoinnit. Älkää painostako lapsianne 2 metrin vastahakoisiksi seiväshyppääjiksi, jos he sen sijaan voisivat loistaa aitajuoksussa tai kuulantyönnössä. Kannustakaa lapsianne valitsemaan niitä aineita, jotka heitä kiinnostavat. Motivaatio antaa siivet.

Ei lukiota aloittaessa vielä tarvitse tietää, mitä tulee tekemään aikuisena. Useimmat eivät tiedä, vaikka haaveita tietysti on. Edessä on vielä monta mutkaa, mielenmuutosta ja mahdollisuutta. Hyvä niin.

Antti Marttinen

Kirjoittajalla on Pentti Nikulan nimikirjoitus ja pitkän matikan b (13,2 pistettä) viime vuosituhannelta.

Proopuskalla yli rajan

Julkaistu Verkkouutisissa elokuussa 2022

Heinäkuu oli kaartumassa hiljalleen kohti loppuaan, kun suomalaisten järkytykseksi alkoi koronarajoitusten purkautuessa yhtäkkiä valtava turistiaalto vyöryä Venäjän suunnalta. Ministerit olivat vielä otsansa hiessä ansaituilla lomillaan, kuka kotimaan kamaralla, kuka Italian auringossa tai ties missä. Maan poliittinen johto ja kohtalot olivat pääministerin 17. sijaisen, perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindénin monien taistojen ahavoittamissa käsissä.

Alkoi läpi Some-Suomen tulvinut keskustelu siitä, voidaanko Ukrainaan hyökänneen Venäjän kansalaisten sallia matkustella Suomeen tai Suomen kautta. Luonnollisesti aihe nostatti kiihkeitä kannanottoja, mutta myös asiallista pohdintaa suuntaan ja toiseen.

Mietittiin tavallisten venäläisten syyllisyyttä ja vastuuta sotatoimista. Kuultiin lausuntoja oikeudellisista seikoista. Luettiin juttuja pröystäilevistä ökyturisteista. Puolustettiin ajatusta, että matkaajat saavat sentään lännessä parempaa tietoa kuin Venäjän valtion propaganda. Ja todettiin tuo turhaksi toiveajatteluksi. Korostettiin, että rajan pitää olla avoinna Venäjältä pakeneville toisinajattelijoille. Ja todettiin, että heitä lienee matkaajista häviävän pieni vähemmistö.

Oli miten oli, rajan sulkeminen ja viisumien myöntämisen lopettaminen kokonaan todettiin oikeudellisesti mahdottomaksi. Mutta kansa oli raivoissaan ja hallituksenkin täytyi tehdä edes jotain kiukun laannuttamiseksi. Tai siis ainakin pyrkiä siihen, ettei se kiukku kohdistu hallitukseen itsensä.

Niinpä ministerit puhuivat ja vaativat itseltään, että jotain tarttis tehdä. Lopulta linjattiin, että uusien viisumien myöntämistä vähennetään syyskuussa. Sillä ei kuitenkaan kovin pian ole käytännön merkitystä, koska voimassa on ilmeisesti satoja tuhansia pitkäaikaisia viisumeita. Ja rajan yli pääsee myös minkä tahansa muun Schengen-maan myöntämällä viisumilla.

Joten sitten päätettiin puhua yhä kovemmalla äänellä ja kädet ristissä toivoa, että syntyisi jotain EU:n yhteisiä toimia. Niitä toimia odotellessa Hesarin toimittajat kävivät hiljattain laskemassa, että Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikoilla seisoo 1400 venäläisessä rekisterissä olevaa (loisto)autoa. Taktiikka on kuitenkin siltä osin toiminut, että kansalaisten huomio on odotusaikana siirtynyt muihin, iloisempiin, valoisampiin ja hauskempiin aiheisiin.

***

En usko, että pitkiin aikoihin syntyy sellaisia viisumiratkaisuja, joilla olisi isompaa käytännön merkitystä. Ja niillä on todellakin myös huonot puolensa. Mikä vaikutus sillä on sodankäyntiin, jos venäläiset saavat jatkossa matkustaa vain muihin diktatuurimaihin?

Sen sijaan jo heinäkuussa nousi esiin ajatus maahantulokaavakkeesta, joka pakottaisi rajanylittäjät edes kiitäväksi hetkeksi ajattelemaan Venäjän hyökkäystä ja Ukrainan kansan kärsimyksiä.

Eli viisumihakemuksessa (ja uudestaan rajanylityksen yhteydessä mennen tullen) pitäisi täyttää pakollinen proopuska, jossa kysytään pitkä litania asioita, jotka liittyvät Venäjän hyökkäykseen (siis sotaan, ei erityisoperaatioon) Ukrainaan.

”Oletko tietoinen, että Venäjä on hyökännyt rauhalliseen naapurivaltioonsa Ukrainaan ja käy siellä sotaa? Tiedätkö, että Venäjän sotajoukot ovat tappaneet, kiduttaneet ja raiskanneet siellä tuhansia siviilejä? Tiedätkö, että Venäjä on pommittanut maan tasalle lukemattomia kaupunkeja ja kyliä, muun muassa Mariupolin? Tiedätkö, että viisi miljoonaa ukrainalaista naista ja lasta on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan Venäjän pommitusten alta? Ja niin edelleen.

Ja sitten henkilökohtaisempiin kysymyksiin. Oletko käynyt koskaan Ukrainassa? Missä siellä (esimerkiksi Kiova, Harkova, Lvov, Kherson, Mariupol, Donetsk, Krim…) Oletko käynyt Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen? Missä siellä (luettelo)? Oletko käynyt Ukrainassa 24. helmikuuta 2022 jälkeen? Missä siellä (luettelo)?

Ja vielä syvemmälle. Oletko (tai läheisesi) osallistunut sotatoimiin Ukrainassa? Oletko (tai läheisesi) osallistunut raiskauksiin ja siviilien murhiin Ukrainassa? Entä siihen ja siihen?

Ja niin edelleen, tässä vain esimerkkejä sellaisista kysymyksistä, joita kaavakkeeseen voisi sisältyä. Tällaiset kaavakkeet eivät ole mitenkään poikkeuksellisia maailmalle matkustettaessa, ja varsinkaan Venäjän tapaisissa totalitaarisissa maissa. Viimeksi koronan takia täytyi täytellä erilaisia terveyskaavakkeita. Miksei sitten tällaista.

Itse kukin tietysti täyttäisi kupongin joko rehellisesti tai valehdellen. Joka tapauksessa se pakottaisi miettimään asiaa, pohtimaan mitä kannattaa tai uskaltaa vastata. Kun kaavakkeita täytettäisiin vaikka bussissa rajalla, ajauduttaisiin ehkä joskus jopa keskustelemaan aiheesta.

Kupongin täyttäminen olisi pakollista, mutta ”oikeat” vastaukset eivät olisi maahantulon ehto. Poikkeuksena luonnollisesti myönteiset vastaukset ”oletko osallistunut raiskauksiin…” -kysymyksiin. Kaavakkeen raapustajille kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti, että ne kootaan ensisijaisesti tilastointitarkoituksessa. Tietenkään venäläisen yhteiskunnan kasvatti ei hetkeäkään uskoisi tätä väitettä –  ja hyvä niin.

Tällaiselle maahantulokaavakkeelle ei pitäisi olla mitään oikeudellista estettä. EU:llakaan ei pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Se olisi voitu toteuttaa jo kuukausi sitten, mutta vieläkään ei ole myöhäistä, jos maan hallitus haluaa tehdä jotain konkreettista eikä vain julmistella puheissa ja lakaista kiusallista kysymystä maton alle.

Ei tämä(kään) sotaa ja hyökkäystä lopettaisi. Ei tietenkään. Mutta myös kaikki pienet keinot on syytä ottaa käyttöön. Niistä se isompi vaikutus toivottavasti vähitellen muodostuu. Tämä olisi yksi niistä pienistä. Miksi ei?

Antti Marttinen