Lahjoitatko sähkötukesi Ukrainaan?

KUN MAAN hallitus onnistui joulun alla kyhäämään kokoon uuden (juuri vaalien kynnyksellä jaettavan) satojen miljoonien sähkötuen kaikkien jo syksyllä päätettyjen tukien lisäksi, moni huokaisi helpotuksesta. Ovathan jyrkästi kohonneet sähkölaskut käyneet osalle suomalaisista todella raskaiksi.

Tuoreiden kyselyjen mukaan sähkötuilla onkin laaja kannatus. Kukapa ei ottaisi rahaa vastaan, jos voi uskotella itselleen, että se kuuluisa joku muu sen lopulta maksaa? Ja kuten sanottu, osa meistä tukea oikeasti tarvitseekin. Kuinka pieni tai suuri osa, siitä ei ota selvää Erkkikään. Eikä näköjään edes Sanna tai Mika.

Toisaalta on myös nostattanut kiukkua, että tukea valuu todennäköisesti satoja miljoonia myös sellaisille äveriäille, jotka eivät sitä lainkaan tarvitse, mutta ottavat toki ihan mielellään vastaan. Sellaista järjestelmää ei pidetä terveenä, joka ensin verottaa ankarasti, ja sitten muka armeliaasti palauttaa osan rahasta tukiaisina.

Poliittiset päättäjät valittavat, että tuen parempi kohdistaminen on ihan mahdottoman vaikeaa, vaikka hyvin tietävät, että kaikkein suurimmat tuet taitavat mennä hienostoalueiden isojen omakotitalojen omistajille, jotka saavat parhaassa tapauksessa apurahaa myös loma-asuntonsa ja/tai lapinmökkinsä talvilämpimänä pitämiseen.

Mikä avuksi, eikö todellakaan ole mitään keinoja?

YKSI EHDOTETTU tapa hieman tasoittaa tilannetta olisi tehdä sähkötuesta verotettavaa tuloa. Näin voisi ajatella verotuksen progression palauttavan takaisin suuremman osan hyvätuloisen kuin pienituloisen saamasta tuesta. Tuen määrässä voisi sitten huomioida, että osa tulee valtiolle veroina takaisin.

Kuullostaa hyvältä? Paitsi että kun jo keskipalkkaisen marginaaliveroprosentti on 50 prosentin tienoilla, tasaus jäisi lopulta lähes kosmeettiseksi, eikä siksi maksa vaivaa.

Pitäisi keksiä jotain tehokkaampaa. Olisiko median taipumuksesta tehdä kaikenlaisia listauksia jotain apua?

ENTÄ, JOS sähkötukea pitäisi hakea ja hakemukset olisivat julkisia? Ajatusleikkinä tämä vaikuttaisi hyvin toimivalta. Mediat kaivaisivat syksyn veropäivän listauksensa esiin, vertaisivat niitä sähkötukea hakeneiden listaan ja ripustaisivat ahneimmat häpeäpaaluun koronatukia nostaneiden taiteilijoiden seuraan. Ainakin joku ehkä jättäisi itselleen turhan tuen hakematta välttyäkseen tältä ikävältä julkisuudelta. Tai ei viitsisi vaivautua (omalta kannaltaan) pikkurahojen vuoksi.

Tämä ajatus todennäköisesti kaatuisi siihen liittyvään massiiviseen byrokratiaan sekä hakijoiden että myöntäjien kannalta.

VIELÄ JÄÄ kuitenkin vapaan kansalaistoiminnan mahdollisuus.

Siihen tarvitaan vaikkapa tulotilastojen kärjessä vuodesta toiseen esiintyviä Supercellin miehiä, jotka ovat tunnetusti kiitollisia siitä, että ovat saaneet käydä ilmaiseksi koulunsa Suomessa ja voivat muutenkin nauttia kaikista hyvinvointivaltion eduista, joihin myös sähkötuet kuuluvat.

He voisivat nyt pistää pystyyn ja rahoittaa massiivisen media- ja somekampanjan ”Lahjoitan koko sähkötukeni Ukrainaan.” Hyvän esimerkkinsä voimalla – ja median aktiivisella seurannalla – he voisivat aikaansaada jopa miljoonien arvoisen lahjoitusten vyöryn. Sometähdet kehuisivat lahjoitusideaa ja julkkikset voisivat tarjota nimeään mukaan lahjoittajien listaan.

Kuten olemme uutisista huomanneet, Ukrainassa sähkötukea todella tarvitaan. Enemmän kuin vaikka Westendissä tai Marjaniemessä.

TOSIN EHKÄ tuo toive miljoonalahjoituksista Ukrainaan on sittenkin vähän ylimitoitettu? Nimittäin kansalaisilla puheet ovat helposti tekoja suuremmat.

Usein esimerkiksi keskustelupalstoilla törmää kommentteihin, että ”emme tarvitse lapsilisiä” tai että ”olen valmis maksamaan enemmän veroja, jotta se ja se hyvä tarkoitus toteutuu.” Tällaiset ajatukset olisi helppo myös toteuttaa lahjoittamalla rahaa Valtiokonttoriin.

Tänä vuonna tällaisia lahjoituksia on jouluun mennessä tehty Valtiokonttorin antamien tietojen mukaan 6273,31 euroa. Vielä puuttuu miljoonatasosta.

Mutta ehkä nyt on toisin? Aloitan itsestäni. Lupaan lahjoittaa kaikki saamani sähkötukiaiset Ukrainaan. Entä sinä?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 4.1.2023

Arvonlisäveron mekin ansaitsemme

KUVITTELE OLEVASI rikas yrittäjä, jonka työura on täynnä ja on aika nauttia sen runsaista hedelmistä. Mitä tekisit? Eläisit mukavasti täällä kotosalla ja lomailisit hienoissa paikoissa? Kenties muuttaisit osaksi vuotta jonnekin lämpimään golfailemaan, ehkä jopa pysyvästi?

Ehei, ainakaan idealistipoliitikon mielestä. Hän on varma, että sinulle olisi elämässä kaikkein tärkeintä kiertää Suomen veroja, minkä vuoksi muuttaisit heti jonnekin verokonsultin kehumaan Bulvaniaan, jossa pääsisit kuulemma vähemmillä veroilla. Siellä sitten kärvistelisit yksinäsi kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Ehkä joku niin tekisikin?

Tämän hölmöyden torjumiseksi kehitetty ns. exit-vero meni nurin hallituksen lakiesitysten joukkohautajaisissa – ja hyvä niin. Se olisi ollut vero, joka olisi kohdistunut vuosittain muutamaan ihmiseen eikä olisi tuottanut käytännössä mitään muuta kuin vatsanpohjan kutinaa keksijöilleen.

HYVÄ VERO taas kohdistuu tasaisesti ja matalana mahdollisimman moniin ihmisiin ja tuottaa siksi paljon rahaa vanhusten hoivaan ja muuhun tärkeään. Hyvä vero ei kannusta veronkiertoon.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu ollenkaan vientiin, mutta täydellä voimalla kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat maksaa vähemmän veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Ostat Dressmanin alesta 30 euron farkut. Tai sitten ostat jostain 900 eurolla Balenciagan farkut. Toisista maksat alvia 6 euroa, toisista 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista risat.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

ON SANOTTU, että seuraavien hallitusten on pakko yrittää palauttaa maan talous kuntoon. Se tarkoittaisi rakenteellisten uudistusten, menosäästöjen ja veronkorotusten yhdistelmää.

Jos jotain veroa olisi aivan pakko korottaa, alvi olisi silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus toisi heti tuhat miljoonaa euroa, jolla voisi maksaa palkkaa hoitajille ja opettajille, vähän keventää työn ja eläkkeen veroa ja vielä reilusti lyhentää velkaakin. Kympin ostokseen se toisi 8 senttiä lisää. Sen me ehkä kestäisimme?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 4.12.2022

Yksikin sana voi tarjota tilaisuuden tunnemyrskyyn

”NYT SUUTUIN. Suutuin niin, että pala nousi kurkkuun ja vedet kihosivat silmäkulmiin.”

Sosiaalisen median myötä viime vuosina on hiipinyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen loukkaantumisdraama ja siihen liittyvän viestintä.

Siinä kuvio kulkee niin, että haetaan twiittauksista, haastatteluista tai televisioesiintymisistä joku puheenvuoro, jonka sanoma kärjistetään tai sitten vain tahallaan tai vahingossa ymmärretään väärin. Joskus riittää yksittäinen sana.

Loukkaavan puheenvuoron väitettä ei välttämättä kiistetä, eikä erityisemmin esitetä vasta-argumentteja tai parempia vaihtoehtoja. Sen sijaan otetaan heti käyttöön täysi tunnearsenaali. Puheenvuoro tai sana loukkasi minua syvästi, se raivostutti, se itketti, se suututti, se repi minut riekaleiksi.

Tähän tunteeseen on helppo muidenkin yhtyä ja jakaa sitä eteenpäin. Harva enää jaksaa paneutua siihen, mitä alkuperäinen kohde oikeasti lausui, puhumattakaan siitä, mitä tarkoitti. Keskustelu etenee siitä, mitä loukkaantuja itse päätti nähdä. Kun yhdessä suututaan, ei synny erimielisyyksiä edes siitä, millainen olisi kunkin mielestä oikeampi näkemys.

Alkuperäisen lausunnon esittäjä kiemurtelee tässä vaiheessa jo kuin mato koukussa. Jos hän pyrkii oikomaan, hän selittelee mokiaan. Jos pyytää anteeksi, hän ei tee sitäkään oikealla tavalla.

Taitava loukkaantumisviestijä on kuin jalkapalloilija, joka vastustajan maalialueelle päästyään pienimmästä hipaisusta syöksyy korkeassa kaaressa, kiljaisee tuskasta ja jää voihkien kieriskelemaan nurmelle. Siinäpä sitten vierellä juossut jää huuli pyöreänä miettimään syntyjä syviä, kun erotuomari jo kiikuttaa palloa kohti rangaistuspilkkua.

ALUN SITAATTI on joulukuulta 2014. En muista, mihin tuo tunteikas eläytyminen liittyi. Kenties jotain veroihin liittyvää, tuskin sentään Nato-jäsenyyttä ehdotettiin?

Sen esitti vaalien lähestyessä nuori ja lahjakas tamperelainen poliitikko, josta ennustin silloin, että hänen tiensä politiikan nousevaksi tähdeksi voi avautua jopa yllättävän nopeasti. Totesin, että hän on tällaisen viestinnän osaavimpia edustajia ja uranuurtajia Suomessa ja että hänellä on vahva yhteiskunnallinen tunnerekisteri ja kyky viestiä siitä näyttävästi eteenpäin.

Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän on jo kokenut konkari ja satojen tuhansien idoli, joka on istunut 8 vuotta kansanedustajana ja 3 vuotta pääministerinä, ja jonka rinnalle maailmanpolitiikan kuuluisuudet ja muutkin julkkikset haluavat asettua selfiekuvaan.

MISTÄ LÖYTYVÄT nyt vaalien uudet tähdet ja miltä kanavilta? Kuka on tällä kertaa uusien tyylilajien tiennäyttäjä ja tulevaisuuden menestyjä? Vai mennäänkö vain vanhoin eväin?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 23.10.2022

Onks hei miljartsi paljo vai vähä?

Julkaistu Aamulehdessä 6.9.2022

”HEI ÖSTERMALMI, onks dona paljo vai vähä?”

Kummelin Speedyn klassinen kysymys Sakulle on yhä talouskeskustelun ytimessä. Itse kullakin on joku tuntuma rahan arvoon, jokaisella erilainen. Yhdelle tonni on todella paljon, toiselle pikkupennonen.

Korona-aika vaikutti monella tapaa siihen, miltä raha tuntui. Jos kävi huonosti ja työt menivät alta, se iski kipeästi lompakkoon. Mutta meistä hyväosaisista, joilla palkka tai eläke juoksi entiseen tapaan, raha saattoi tuntua jopa kevenevän, kun ei voinut kuluttaa entiseen tapaan. Ei ollut matkoja, ravintoloita eikä oikein muitakaan palveluita, joihin kotoilun yli jäävä raha olisi tuhlaantunut.

ERITYISEN pahasti taisi sekoittua taju julkisesta rahasta. Kun yhtäkkiä lainattiin miljardeja (= tuhansia miljoonia) koronamenoihin, sata miljoonaa olikin sen rinnalla pikkuraha. Jos velkaa otettiin veroina kerättyjen rahojen päälle vielä kymmenen miljardia, oli helppo vipata saman tien vielä yhdestoista kaikkeen kivaan, mitä tuli luvattua. Ja vielä seuraava ja seuraava.

Tai toisinpäin. Mitä järkeä oli pinnistellä 100 miljoonan säästämiseksi, jos sitten kuitenkin vipataan 9,9 miljardia? Mitä tuollaisesta niuhotuksesta äänestäjätkin sanovat?

Näin rakentui velkaantumisen ikiliikkuja, jota on tavattoman vaikea pysäyttää. Viime viikolla esiteltiin budjetti, jossa kaikkien verojen päälle pitää taas lainata laskutavasta riippuen tutut 10 miljardia. Puhe säästöistä on tehty naurettavaksi, pilkan kohteeksi.

Tätä on Ukrainaan viitaten mainostettu sotatalouden budjetiksi, jota se ei tietenkään ole. Sotataloudessahan tingitään kaikesta turhasta ja paljosta tarpeellisestakin, jotta voimavarat kohdistetaan siihen, mikä juuri nyt on välttämätöntä. Nyt ei tingitä oikein mistään. 

KUINKA PALJON tuo 10 miljardia oikein on, miten siitä edes säästäisi? Lopetettaisiinko opintotuki? Naurettavaa, vain 0,7 miljardia. Entä lapsilisät? Ei auta, 1,3 miljardia. No miten olisi poliisin lakkauttaminen? Säästöä huvittavat 0,9 miljardia.

Entä verojen korottaminen? Jospa korotettaisiin pääomaveroa? Sen tuotto on nykyisellään kolmisen miljardia. Eli hmm… jos nelinkertaistetaan pääomavero, on velat melkein kuitattu. Kun nykyinen veroprosentti on 30-34, se pitäisi korottaa… Jaa, keksitäänpä jotain muuta? Autovero? Vain 500 miljoonaa. Alkoholivero? 1,5 miljardia.

 Valtion tulovero tuottaa sentään yli 5 miljardia. Eli se pitäisi suunnilleen kolminkertaistaa. Siitäkö lähdetään? Vai olisiko sittenkin helpompi lainata vielä miljardi lisää ja ruveta maksamaan kansalaisille vaikka valtion veronmaksutukea? Kun ne vaalitkin.

EN MUISTA, mitä Saku Speedylle silloin kauan sitten vastasi. Olisiko vastaus tänä päivänä: ”Ai niinku miljartsi? Tosi vähä.”

Antti Marttinen

Taktikoitko lapsesi seiväshyppääjäksi?

Julkaistu Aamulehdessä 31.7.2022

Yleisurheilun MM-kisat päättyivät viikko sitten viesteihin ja kuningaslajina pidettyyn seiväshyppyyn. Kaikkiaan Eugenessa kisaili noin 2000 urheilijaa. He valikoituivat osanottajiksi kahta tietä: joko tulosrajan ylittämällä tai sitten rankingpisteillä.

Eli valinta tapahtui samaan tapaan kuin Suomessa pääsy opiskelemaan korkeakouluihin. Tänä kesänä paikan sai 53 000 nuorta. 51 prosenttia heistä valittiin todistuksen perusteella, 49 prosenttia pääsykokeilla tai muulla tavoin.

Seiväshypyssä tulosraja kisoihin oli 580 senttiä. Jos jatketaan vertailua kotimaisiin opintoihin, tuo voisi vastata vaikka pitkän matikan laudaturia, josta saa valinnoissa maagiset 36,1 pistettä. Kuten somen viisaat korostavat, tuo on enemmän kuin mistään muusta aineesta, pyrki sitten lukemaan vaikka slaavilaista filologiaa tai uskontotieteitä.

Meidän humanistien mielestä tämä on tietenkin katkera vääryys.

Ajatelkaa nyt, jos urheilussakin seiväshypyn tulosrajan ylittäminen avaisi portit vaikka maratonille tai moukarinheittoon. Olisihan se ihan kamalaa?

Tai siis, miksi ihmeessä huippuluokan seiväshyppääjä valitsisi jonkun muun kuin oman lajinsa, johon omaa erinomaiset lahjat ja on sitä vuosikaudet harjoitellut? Kun saisi valita vain yhden lajin, kuten saa vain yhden opiskelupaikankin. Maratoonarien taitaisi sittenkin olla ihan turha pelätä?

Ja hei, sama koskee opiskelupaikkojakin. 985 uutta nuorta sai tänä vuonna tuon 36,1 valintapistettä pitkän matikan ällästä. Suurin osa heistä suunnannee tekniselle alalle tai lääkikseen, tai sitten ihan matikkajuttuja lukemaan. Jos joku harva eksyy muualle, niin hyvä vain. Reilusti yli 50 000 paikkaa jää kaikille muille.

Ymmärrän, että nämä matikan korkeat pisteet käyvät historianopettajien ja kielentutkijoiden itsetunnolle, mutta käytännössä niillä ei ole heidän kannaltaan haituvankaan merkitystä. Ja siksi paasaaminen tästä aiheesta kannattaisi lopettaa, koska se aiheuttaa vain aivan turhaa ahdistusta lukiolaisille.

Siis rakkaat kohta aloittavien uusien lukiolaisten isät ja äidit. Jättäkää turhat taktiset laskelmoinnit. Älkää painostako lapsianne 2 metrin vastahakoisiksi seiväshyppääjiksi, jos he sen sijaan voisivat loistaa aitajuoksussa tai kuulantyönnössä. Kannustakaa lapsianne valitsemaan niitä aineita, jotka heitä kiinnostavat. Motivaatio antaa siivet.

Ei lukiota aloittaessa vielä tarvitse tietää, mitä tulee tekemään aikuisena. Useimmat eivät tiedä, vaikka haaveita tietysti on. Edessä on vielä monta mutkaa, mielenmuutosta ja mahdollisuutta. Hyvä niin.

Antti Marttinen

Kirjoittajalla on Pentti Nikulan nimikirjoitus ja pitkän matikan b (13,2 pistettä) viime vuosituhannelta.

Proopuskalla yli rajan

Julkaistu Verkkouutisissa elokuussa 2022

Heinäkuu oli kaartumassa hiljalleen kohti loppuaan, kun suomalaisten järkytykseksi alkoi koronarajoitusten purkautuessa yhtäkkiä valtava turistiaalto vyöryä Venäjän suunnalta. Ministerit olivat vielä otsansa hiessä ansaituilla lomillaan, kuka kotimaan kamaralla, kuka Italian auringossa tai ties missä. Maan poliittinen johto ja kohtalot olivat pääministerin 17. sijaisen, perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindénin monien taistojen ahavoittamissa käsissä.

Alkoi läpi Some-Suomen tulvinut keskustelu siitä, voidaanko Ukrainaan hyökänneen Venäjän kansalaisten sallia matkustella Suomeen tai Suomen kautta. Luonnollisesti aihe nostatti kiihkeitä kannanottoja, mutta myös asiallista pohdintaa suuntaan ja toiseen.

Mietittiin tavallisten venäläisten syyllisyyttä ja vastuuta sotatoimista. Kuultiin lausuntoja oikeudellisista seikoista. Luettiin juttuja pröystäilevistä ökyturisteista. Puolustettiin ajatusta, että matkaajat saavat sentään lännessä parempaa tietoa kuin Venäjän valtion propaganda. Ja todettiin tuo turhaksi toiveajatteluksi. Korostettiin, että rajan pitää olla avoinna Venäjältä pakeneville toisinajattelijoille. Ja todettiin, että heitä lienee matkaajista häviävän pieni vähemmistö.

Oli miten oli, rajan sulkeminen ja viisumien myöntämisen lopettaminen kokonaan todettiin oikeudellisesti mahdottomaksi. Mutta kansa oli raivoissaan ja hallituksenkin täytyi tehdä edes jotain kiukun laannuttamiseksi. Tai siis ainakin pyrkiä siihen, ettei se kiukku kohdistu hallitukseen itsensä.

Niinpä ministerit puhuivat ja vaativat itseltään, että jotain tarttis tehdä. Lopulta linjattiin, että uusien viisumien myöntämistä vähennetään syyskuussa. Sillä ei kuitenkaan kovin pian ole käytännön merkitystä, koska voimassa on ilmeisesti satoja tuhansia pitkäaikaisia viisumeita. Ja rajan yli pääsee myös minkä tahansa muun Schengen-maan myöntämällä viisumilla.

Joten sitten päätettiin puhua yhä kovemmalla äänellä ja kädet ristissä toivoa, että syntyisi jotain EU:n yhteisiä toimia. Niitä toimia odotellessa Hesarin toimittajat kävivät hiljattain laskemassa, että Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikoilla seisoo 1400 venäläisessä rekisterissä olevaa (loisto)autoa. Taktiikka on kuitenkin siltä osin toiminut, että kansalaisten huomio on odotusaikana siirtynyt muihin, iloisempiin, valoisampiin ja hauskempiin aiheisiin.

***

En usko, että pitkiin aikoihin syntyy sellaisia viisumiratkaisuja, joilla olisi isompaa käytännön merkitystä. Ja niillä on todellakin myös huonot puolensa. Mikä vaikutus sillä on sodankäyntiin, jos venäläiset saavat jatkossa matkustaa vain muihin diktatuurimaihin?

Sen sijaan jo heinäkuussa nousi esiin ajatus maahantulokaavakkeesta, joka pakottaisi rajanylittäjät edes kiitäväksi hetkeksi ajattelemaan Venäjän hyökkäystä ja Ukrainan kansan kärsimyksiä.

Eli viisumihakemuksessa (ja uudestaan rajanylityksen yhteydessä mennen tullen) pitäisi täyttää pakollinen proopuska, jossa kysytään pitkä litania asioita, jotka liittyvät Venäjän hyökkäykseen (siis sotaan, ei erityisoperaatioon) Ukrainaan.

”Oletko tietoinen, että Venäjä on hyökännyt rauhalliseen naapurivaltioonsa Ukrainaan ja käy siellä sotaa? Tiedätkö, että Venäjän sotajoukot ovat tappaneet, kiduttaneet ja raiskanneet siellä tuhansia siviilejä? Tiedätkö, että Venäjä on pommittanut maan tasalle lukemattomia kaupunkeja ja kyliä, muun muassa Mariupolin? Tiedätkö, että viisi miljoonaa ukrainalaista naista ja lasta on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan Venäjän pommitusten alta? Ja niin edelleen.

Ja sitten henkilökohtaisempiin kysymyksiin. Oletko käynyt koskaan Ukrainassa? Missä siellä (esimerkiksi Kiova, Harkova, Lvov, Kherson, Mariupol, Donetsk, Krim…) Oletko käynyt Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen? Missä siellä (luettelo)? Oletko käynyt Ukrainassa 24. helmikuuta 2022 jälkeen? Missä siellä (luettelo)?

Ja vielä syvemmälle. Oletko (tai läheisesi) osallistunut sotatoimiin Ukrainassa? Oletko (tai läheisesi) osallistunut raiskauksiin ja siviilien murhiin Ukrainassa? Entä siihen ja siihen?

Ja niin edelleen, tässä vain esimerkkejä sellaisista kysymyksistä, joita kaavakkeeseen voisi sisältyä. Tällaiset kaavakkeet eivät ole mitenkään poikkeuksellisia maailmalle matkustettaessa, ja varsinkaan Venäjän tapaisissa totalitaarisissa maissa. Viimeksi koronan takia täytyi täytellä erilaisia terveyskaavakkeita. Miksei sitten tällaista.

Itse kukin tietysti täyttäisi kupongin joko rehellisesti tai valehdellen. Joka tapauksessa se pakottaisi miettimään asiaa, pohtimaan mitä kannattaa tai uskaltaa vastata. Kun kaavakkeita täytettäisiin vaikka bussissa rajalla, ajauduttaisiin ehkä joskus jopa keskustelemaan aiheesta.

Kupongin täyttäminen olisi pakollista, mutta ”oikeat” vastaukset eivät olisi maahantulon ehto. Poikkeuksena luonnollisesti myönteiset vastaukset ”oletko osallistunut raiskauksiin…” -kysymyksiin. Kaavakkeen raapustajille kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti, että ne kootaan ensisijaisesti tilastointitarkoituksessa. Tietenkään venäläisen yhteiskunnan kasvatti ei hetkeäkään uskoisi tätä väitettä –  ja hyvä niin.

Tällaiselle maahantulokaavakkeelle ei pitäisi olla mitään oikeudellista estettä. EU:llakaan ei pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Se olisi voitu toteuttaa jo kuukausi sitten, mutta vieläkään ei ole myöhäistä, jos maan hallitus haluaa tehdä jotain konkreettista eikä vain julmistella puheissa ja lakaista kiusallista kysymystä maton alle.

Ei tämä(kään) sotaa ja hyökkäystä lopettaisi. Ei tietenkään. Mutta myös kaikki pienet keinot on syytä ottaa käyttöön. Niistä se isompi vaikutus toivottavasti vähitellen muodostuu. Tämä olisi yksi niistä pienistä. Miksi ei?

Antti Marttinen

Paha kello kauemmas kuuluu

Keväällä perhejuhlissa vieressä istuva sukulaisrouva kehui kenkiäni. Ilahduin ja kiitin, tottakai. Olin samaa mieltä parinkymmenen vuoden ikään ehtineistä jalkineistani. Istuivat jalkaankin kuin valetut.

”Nämä olivat viimeiset Left Foot -kenkäni”, jatkoin ja kerroin niiden tarinan.

Olin ikäni inhonnut kenkäkaupoissa hikoilemista ja kenkien sovittelua. Lisäpulmia yleensä aiheutti, että jalkani ovat hieman erimittaiset. Toinen kenkä puristi, kun toinen jo vähän hölskyi. Viime vuosituhannella ei vielä oikein suosittu tumma puku–lenkkarit -yhdistelmääkään.

Niinpä olin revetä riemusta, kun kuulin 1998 perustetun Left Footin toimintaideasta. Siinä yhdistyi monta hyvää. Kotimaisuus; yhtiön taustalla oli perinteinen satakuntalainen Pomarfin. Uusin teknologia; asiakkaan jalat kuvattiin 3D-skannerilla ja kengät tehtiin jatkossa näiden mittojen mukaan. Ympäristö; kengät oli tehty kestämään vuosia ja kulutusta, ei kertakäyttöön.

Itseäni tietysti miellytti helppous. Ei enää kykkimistä kaupoissa. Kun mitat olivat selvät, sai vain verkkosivujen valikoimasta yhdistellä mielensä mukaan värit, nahkat, kuosit ja pohjat. Hinta oli tietysti korkeampi kuin alelaarin löydöissä, mutta nämä olikin tehty istumaan ja kestämään.

Ostin vuosien mittaan useamman parin, kunnes hankin nämä tarinan kengät. Ensimmäisenä työpäivänä uudet kengät jalassa ihmettelin parin tunnin kuluttua, mikä on tuo paksu musta askelvana, joka johtaa työhuoneestani kaikkialle, missä olin kulkenut.

Valitin kelvottomista pohjista moneen kertaan, moneen suuntaan. Ei pienintä järkähdystä, ei hyvitystä, ei lupausta vaihdosta tai korjauksesta. Vika oli milloin kävelyssäni, milloin missäkin. Lopulta suostuivat korkeaan hintaan vaihtamaan pohjat, jos lähetän ne tehtaalle. Tein niin, koska muuten kengät olisivat joutaneet suoraan roskiin.

Kengät tulivat, hyvillä uusilla pohjilla. Lasku korjauksesta vielä viipyi. Ymmärsivät sentään lopuksi hyvitellä vakioasiakasta, ajattelin. Sitten se lasku tuli, ja minusta tuli entinen asiakas.

Olin siihen asti kehua retostanut loistavaa tuotetta kaikille tuttavilleni ja kannustanut kokeilemaan.

Tuosta viimeisestä laskusta alkaen taas olen kertonut tätä tarinaa esimerkkinä siitä, miten asiakasta ei todellakaan kannata kohdella, jos aikoo tehdä kannattavaa palvelubisnestä. Kannattaa antaa edes vähän periksi. Se ei yleensä paljoa maksa. Hyvä kello kauas kuuluu, paha kello kauemmaksi. Tämä sananlasku keksittiin jo kauan ennen someaikaa.

Nimensä Left Shoe Companyksi muuttanut yritys meni konkurssiin vuonna 2016. Tuskin minun takiani, rauha lupaavan yrityksen muistolle.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.6.2022

Presidentit ja vallan kulissit

Viime viikolla somessa sattui silmiini kuva Turun kirjamessuilta vuodelta 2018. Kuvassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kyykkii katsomon rappusilla keskellä tungosta kuuntelemassa paneelikeskustelua, jota veti hänen puolisonsa Jenni Haukio. Katsomo oli täynnä, eikä presidentti halunnut viedä paikkaa keneltäkään ajoissa saapuneelta.

Kommentoin itsekin kuvaa kirjoittamalla, että ”tässä ollaan suomalaisuuden ytimessä. Ei tarvita pitkiä pöytiä tai huvipursia arvovallan pönkittämiseen.” Näinhän se on. On vaikea kuvitella oikeastaan mitään muuta maata maailmassa, jossa valtakunnan päämies toimisi näin ja sitä pidettäisiin ihan luontevana, suorastaan arvokkaana käytöksenä.

Päinvastoin. Useissa/useimmissa maissa valta ja rikkaus vaativat mahtipontisia kulisseja ja valtakaluja, ovat ne sitten autoja, pursia, palatseja tai turvamiesten nappikorvaisia laumoja. Kuvitelkaapa esimerkiksi naapurimaamme Venäjän pikku diktaattori Vladimir Putin tuohon tilanteeseen.

***

Niin, Putin…

Tuo Niinistön kuva palautti mieleeni kymmenen vuoden takaisen työvierailun kouvolalaiseen kirjapaino Scanwebiin. Muutamaa vuotta myöhemmin konkurssiin hakeutuneen painon eräs erikoistuote oli Venäjälle toimitetut erittäin korkealaatuiset, paksulle kiiltävälle paperille painetut aikakauslehdet, ammattikielellä glossyt.

Markkina oli lupaava. Venäjältä ei kyllin korkeaan laatuun pystyviä painoja tainnut löytyä ja ostajia ja maksajia taas tuntui riittävän. Suomalainen laatu ja luotettavuus kävivät (vielä hetken aikaa) kaupaksi, Krimin vuosi 2014 oli vielä edessä.

Mallilehtien hyllyssä huomioni kiintyi erityisen koreaan julkaisuun nimeltään VVP. ”Mikäs tämä on?” ”Sehän on Venäjän johtajan henkilökohtainen lehti, VVP niin kuin Vladimir Vladimirovits Putin.”

Kansikuvassa paistatteli tietenkin isä aurinkoinen itse ja sisäsivuilla lukemattomia versioita samasta herrasta.

Sain tuon lehden ikään kuin matkamuistoksi mukaani ja olen monet kerrat sen jälkeen vitsaillut siitä kavereille: ”Tuo lehti on siltä varalta, että sen voi asettaa yöpöydälle näytille, kun vihreät miehet tulevat kyselemään.” Enää ei naurata ollenkaan.

***

Nyt kävin kaivamassa VVP:n esiin hyllystä, jossa olen säilyttänyt matkoilta mukaan tarttuneita lehtiä. Tutustuin siihen vähän tarkemmin. Tai pääasiassa kuvitukseen, kielitaitoni ei riitä venäjänkielisten tekstien ymmärtämiseen.

Kannessa oli numerointi (7) 2012. Se kertoi, että kyseessä oli säännöllisesti ilmestyvä lehti, ei mikään yksittäinen mainoslehdykkä. Numerointi kertoo myös, että lehti oli nimenomaan Putinin, ei presidentin. Putinin kolmas kausihan alkoi juuri toukokuussa 2012. Hänen edeltäjällään, välipresidentti Medvedevillä ei todellakaan ollut omaa lehteä.   

Kiiltäviä sivuja liimaselkäisessä tuotteessa oli 112. Kuvituksena siis Putinia edestä ja takaa. Asetelma oli tuttu kuluneen kevään lavastuksista. Arvon diktaattori kuuntelemassa alamaisten raportteja ja sitten määräämässä ja sormella opastamassa, miten kulloinkin pitää toimia.

Mutta sitten oli kaikki se, mihin ei aikaisemmin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Kenraaleja, paraateja, tankkeja, tykkejä ja kaikkia mahdollisia sotakoneita. T-90 -tankkeja jopa koko aukeaman mainoksissakin. Kaikkea muuta kuin rauhanomaisen, omissa nahoissaan pysyvän valtion kuvitusta.

***

Kymmenen vuoden takainen VPP-lehti on mitättömän pieni kuriositeetti siinä vallan kulissien ja henkilökultin rakentamisessa, vapaan median tukahduttamisessa ja militaristisessa uhossa, joka Venäjällä on tapahtunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Se vain nyt juolahti mieleen, kun näitä asioita taas kerran mietiskeli.

Nyt lehteä tarkasteli uusin silmin, ja se hyvin vahva militaristisuus, mihin ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota, rävähti esiin erityisen räikeänä. Tätähän se jälkiviisaus usein on, olisi pitänyt silloin tietää se, minkä nyt tietää.

***

Palataan Suomeen ja Niinistöön. Ero maiden ja presidenttien välillä on kuin yön ja päivän. Hyvä esimerkki tästä on se tapa, jolla Suomessa on tänä keväänä yhteistyössä rakennettu tärkeitä turvallisuusratkaisujamme.

On kaikin mahdollisin keinoin vältetty mahtikäskyjä ylhäältäpäin. On vältetty sotilaallista uhoa. On perisuomalaisin vaatimattomin ja nöyrin elein selvitetty perusteellisesti ja huolellisesti näkemyksiä eri puolilta maailmaa, punnittu hyviä ja huonoja puolia. Silti koko ajan selkä suorana, ei kyyristellen kenenkään edessä.

Hyvä näin. Ei ole tarvinnut kurkistella vallan kulissien takaa, ei ole tarvinnut kohottaa itsetuntoa valheellisella uholla. Pidetään tästä kiinni.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Verkkouutisissa 5.5.2022

https://www.verkkouutiset.fi/a/kuriositeetti-kymmenen-vuoden-takaa-kertoo-paljon-naapurin-pikku-diktaattorista/#9fa53f88

Järjestöjen veikkausrahoitus: verovähennyksistä kolmas tukijalka?

Suuri kansallinen veikkausrahakriisi riideltiin syksyllä vuodeksi maton alle, mutta itse ongelma säilyi ratkaisematta. Eli mistä ja miten hoidetaan jatkossa kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sosiaalialan järjestöjen rahoitus, joka tähän asti on lypsetty Veikkauksen voittovaroista?

Suosituimmat ehdotukset ovat olleet sen suuntaisia, että rahat kaivettaisiin jatkossa suoraan valtion budjetista ja vastaavasti Veikkaus tulouttaisi mahdolliset voittonsa järjestöjen sijasta valtiolle. Tämän varjopuolena on nähty, että järjestöt tulevat silloin entistä vahvemmin riippuvaisiksi poliittisista tuulahduksista. Lisäksi pitäisi kuroa umpeen aukko, jonka hupeneva veikkausraha jättäisi budjetista katettavaksi.

Periaatteellisella tasolla on pidetty ylipäätään ristiriitaisena sitä, että valtio olisi suoraan vapaan kansalaistoiminnan keskeinen rahoittaja. Tätä kiusallista piirrettähän on tavallaan kierretty sillä, että rahat ovat olleet tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta ja aikaisemmin myös RAY:lta.

Tämä pohdinta on ihan aiheellista. Sinänsä hyvä perustelu julkiselle rahoitukselle on ollut se, että järjestöt hoitavat monia sellaisia yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka muuten tulisivat julkisen sektorin hoidettaviksi. Järjestöt monelta kohdin paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja katvealueita ja tekevät sen usein paljon joustavammin, osuvammin ja tehokkaammin kuin julkinen palvelu pystyisi.

Mutta yleishyödyllisyydestä huolimatta kyse on silti vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sellaisena sitä on hyvä käsitellä.

Kansalaisjärjestöjen riippumattomuus

Muun muassa sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen (vas) on pitänyt tätä näkökulmaa esillä ja osuu oikeaan korostaessaan, että kansalaistoiminta ja kansalaisjärjestöt ovat kansanvallan kivijalka. Ilman aktiivista ja itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei ole toimivaa demokratiaa:

”Mikäli järjestöjen rahoitus päätetään siirtää suoraan valtion budjettiin, on tärkeää varmistaa kansalaisjärjestökentän itsenäisyys. Järjestöjen rahoitus ei voi seilata ennakoimattomasti poliittisten suhdanteiden mukaan. Järjestöjen on uskallettava arvostella valtaapitäviä pelkäämättä budjettileikkauksia. Tarvitaan siis palomuureja, jotka varmistavat järjestöjen autonomian ja rahoitustason ennustettavuuden.”

Hyvin sanottu. Tosin Sarkkinenkin tuntuu mukautuneen ajatukseen, että nämä vapaat kansalaisjärjestöt toimisivat jatkossa lähes yksinomaan valtionavustusten varassa.

Lahjoituksista verovähennys?

Jos puhtaasti valtionapuun perustuvassa järjestötoiminnassa on omat riskinsä ja pulmansa, myös omaehtoisessa varainhankinnassa on ongelmansa, jos siitä tulee keskeinen osa järjestön toimintamuotoja. Se voi sitoa paljon voimavaroja, jotka olisi hyvä suunnata järjestön varsinaisen toiminnan edistämiseen.

Voisiko tätä puolta helpottaa?

Miten olisi, jos suorien valtionapujen rinnalla osa järjestöjen rahoituksesta tulisi sitä kautta, että kansalainen voisi saada järjestöille tehdyistä lahjoituksista pienen, tarkasti rajatun verovähennyksen? Kokemukseni perusteella verovähennys on kannustin, jolla voi olla hämmästyttävän iso vipuvaikutus ihmisten toimintaan.

Siis esimerkiksi näin (esitetyt luvut ovat puhtaasti esimerkinomaisia):

– vähennyskelpoisten järjestöjen kriteerit olisivat samat kuin valtionavuissakin,

– lahjoittaja voisi saada lahjoittamastaan summasta esim. 20 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Siis esimerkiksi jos lahjoitat 100 euroa, saat 20 euron vähennyksen, 1000 eurosta 200 euron vähennyksen.

– toisin päin ilmaistuna tämä tarkoittaa siis, että kun lahjoitat 100 euroa, maksat lopulta itse 80 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 20 euroa.

Jos esimerkiksi 10 000 ihmistä lahjoittaisi täydet 5000 euroa, 10 000 lahjoittaisi 1000 euroa ja vielä 100 000 lahjoittaisi 100 euroa, koossa olisi 70 miljoonaa euroa, josta vain viidennes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista.

Tämä vain esimerkkinä. Prosentteja ja summia voi pyöritellä suuntaan ja toiseen. Suuremmaksi tai pienemmäksi. Aikaisemmin tämä olisi hankaloittanut verotusta, mutta digitalisoituminen on tarjonnut keinot ratkaista tämä jokseenkin automaattisesti.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa suoraa valtionapua jakavaan valtiovaltaan kasvaisi. Ehkä myös tarvittaessa rohkeus olla kriittisiä rahanjakajaa kohtaan. Tämä toisi myös jossain määrin lisää taloudellista väljyyttä järjestöille, vaikka valtiovalta niistäisikin osan näin tulevasta rahoituksesta tinkimällä suorasta tuesta.

Erittäin merkittävää olisi tämän tuoma kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Lahjoittajat seuraisivat suurella kiinnostuksella tukemiaan järjestöjä, ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista.

On selvää, että kaikki järjestöt eivät pärjäisi yhtä hyvin kilpailussa lahjoittajien suosiosta. Tämä voitaisiin hyvin huomioida siinä, miten suoraa julkista tukea ohjataan.   

***

Tällä mallilla avustettavien järjestöjen talous nojaisi tulevaisuudessa kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Kannattaisi harkita!

Antti Marttinen

Soten alkupulmat ja yksityisten kulta-aika?

Kun eduskunta kesäkuussa äänesti soteuudistuksesta, huokaistiin siellä täällä, että sote saatiin vihdoin maaliin. Näinhän ei tietenkään käynyt, vaan soteratkaisu sai vasta alkupisteensä, ja nyt vasta mietitään, mitä tapahtuu käytännössä.

Esitän kolme omaa veikkaustani ilmiöistä, jotka tulemme lähivuosina näkemään. Aika näyttää, moniko arvauksista osuu kohdalleen.

1. Alkuvaikeuksien kautta…

Pääministeri Sanna Marinin hallitus ajoi oman näkemyksensä mukaista sotemallia kovalla kiireellä kuin käärmettä pyssyyn. Kiire oli ymmärrettävä. Rakenteet piti saada naulattua ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja niin tiukasti, ettei seuraava hallitus pystyisi enää muuttamaan niitä.

Tätä taktiikkaa Rinteen-Marinin hallitukset ovat toteuttaneet koko ajan keskittymällä muutoksiin, joista on vaikeinta peruuttaa enää takaisin. Tämän se oppi huomattavasti huonommin onnistuneelta Juha Sipilän hallitukselta, jonka tekemiä linjauksia rusikoitiin riemulla nurin jo heti uuden hallituksen alkumetreillä.

Soten osalta kiire valitettavasti pahentaa entisestään siirtymävaiheen ongelmia. Näin valtava muutos olisi käytännön toteutukseltaan muutenkin erittäin vaikea. Mutta kun muutos tulee nyt tulenpalavalla kiireellä, vaikeudet kasvavat potenssiin.

Pääkaupunkiseudulla on toteutettu rajatulla alueella pelkkä tietojärjestelmän uudistus, Apotti, ja sekin varovaisesti asteittain. Sopeutumisvaikeudet ovat silti isoja ja kritiikki kovaa. Siihen voi suhteuttaa, kun nyt luvassa on koko maan sosiaali- ja terveydenhoidon täysi mullistus, kovalla kiireelle ja yhdellä rysäyksellä.

Iso muutos ei todellakaan pelitä käden käänteessä. Huolestuttavampaa kuitenkin on, millaisia valuvikoja ja pysyviä rakenneongelmia tullaan lakaisemaan piiloon ja kuittaamaan pelkkinä alkuvaikeuksina. Uskotellaan, että kyllä se tästä ihan kohta paranee, kunhan vaan… ja sitten perään selitysten vyöry.

Alan ammattilaiset, lääkärit ja hoitajat, tulevat joka tapauksessa kaikissa oloissa tekemään parhaansa, että toiminta rullaisi mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti. Sen ansiosta tulemme saamaan sieltä täältä hyvinvointi/mukavuusalueilta hyviä esimerkkejä onnistumisistakin. Ja sinne, missä ei onnistuta, on sotemalliin jo leivottu valmis ratkaisu: lähetetään lisää rahaa. Jos ei suju vieläkään, lähetetään taas lisää.

3. Entä sitten yksityiset?

Eräs kiinnostavimmista ilmiöistä lopun ajan sotekeskustelussa oli yksityisten toimijoiden lähes täydellinen hiljaisuus. Aikaisemmin varsin vahvasti esiintyneet hoiva-alan yritykset ja niiden edunvalvojat olivat soten loppusuoralla lähes näkymättömissä.

Todennäköisesti tämä kertoo siitä, että isot terveys- ja hoiva-alan toimijat arvioivat lopulta hyötyvänsä juuri sellaisesta sotesta, jonka hallitus nyt ajoi ratkaisuun saakka. Ne ovat havainneet, että korkea palomuuri julkisten ja yksityisten palvelujen välillä takaa niille paremmat tuotot kuin sellainen julkisen ja yksityisen tiivis yhteistyö, jota vielä edellinen hallitus ajoi.

Syntymässä on kahden kerroksen malli, jossa toisella puolella on työterveys ja vauraampien kansalaisten yksityiset terveys- ja hyvinvointipalvelut, toisella puolen julkiset palvelut sen tasoisina millaisiksi ne sotessa muodostuvat. Mallissa yksityisten palvelujen kuluttajat maksavat sekä omat palvelunsa että veroina myös hyvän osan niistä julkisista palveluista, joita eivät käytä. Julkinen erikoissairaanhoito on oma lukunsa, sen asiakaskuntaan kuulunevat jatkossakin lähes kaikki siitä riippumatta, ostavatko peruspalvelunsa yksityiseltä. Ja syrjäisemmillä seuduilla valintatilannetta ei välttämättä muodostu lainkaan.

Syntyykö siis terveysalalle vahvasti vakuutuspohjainen yksityinen ratkaisu? Voi olla, että ei sittenkään. Ajatellaan vaikkapa sankkaa eläkeläisten joukkoa, joka olisi kiinnostunut yksityisten palvelujen käytöstä. Heillä on elinvuosinaan ehtinyt olla jo kaikenlaista vanhaa kremppaa, joka vakuutusmallissa rajataan yleensä korvausten ulkopuolelle. Vakuutuskelpoisten vaivojen suppilo voi jäädä yllättävänkin kapeaksi.

Veikkaan, että sen sijaan terveysjätit, Terveystalot, Mehiläiset, Aavat ja Pihlajalinnat pyrkivät kehittämään palvelujaan kanta-asiakkuuden suuntaan, jossa ne parhaansa mukaan sitovat ihmisiä omien palvelujensa käyttäjiksi. Tarjolle voi tulla entistä kiinnostavampia vuosisopimuksia, jotka sisältävät tietyn paketin säännöllisiä tutkimuksia, digi- ja etäpalveluita sekä pieneen lisähintaan erikoislääkäriajan vaikka tunnin kuluttua.

Jos hinta on kohtuullinen, tämä voi hyvinkin houkuttaa esimerkiksi tuota kapean vakuutusturvan varaan jäävää eläkeläistä, joka haluaa pitää hyvää huolta terveydestään eikä vain yrittää päästä hoitoon jonkun erityisen sairauden yllättäessä.

Tuollaisten palvelujen käyttäjät voisivat tarjota yritykselle hyvän asiakassegmentin, joka tarjoaa vakaata tulovirtaa työterveyspalvelujen rinnalle. Tämän lisäksi tietysti yritykset myyvät jossain muodossa palvelujaan myös julkiselle puolelle kuten ennenkin.

Tässäkin suhteessa tilanne voi muuttua niiden kannalta lopulta selvästi edullisemmaksi. Verissäpäin säästöjä metsästävien kuntien sijasta niiltä jatkossa ostavat palveluja hyvinvointialueet, joiden säästöpaineet ovat paljon kevyemmät kuin köyhien kuntien, kun valtion ( =siis veronmaksajien) piikki on perustuslailla turvatusti aina auki. Ja mitä korkeampi on palomuuri julkisen ja yksityisen välissä, sitä suuremmassa hädässä yksityisen apuun turvaudutaan ja sitä helpompi on hinnoitella apu vähän reippaammin.

Oma vaikutuksensa luonnollisesti on sillä, miten eri alueilla suhtaudutaan palvelusetelien käyttöön.

3. Ja kunnille elinvoimaa 

Kuntien tulevasta roolista soten jälkeisessä maailmassa asiantuntijatkin esittävät hyvin erisuuntaisia arvioita. Joidenkin mielestä kuntapäättäjistä tulee käytännössä pelkkiä koulutuksen järjestäjiä, kunnes nekin hommat aikanaan siirretään hyvinvointialueille ja kunnanvaltuustoista tulee vaakunaansa kiillottavia harrastuspiirejä. Optimistisemmat taas näkevät soteratkaisun kuntien uudelleen terhentymisen paikkana ja uusien innovaatioiden lähtökohtana.

Muodikas taikasana kunnissa on nyt elinvoima, jota kunnat kilvan lähtevät etsimään ja edistämään. Todennäköisesti siellä täällä kuntien toimintaan saadaankin uusia myönteisiä piirteitä, kun tarve ja tahto oman kunnan kehittämiseen tuovat mukanaan uusia hienoja ratkaisuja, eikä aika kulu enää soteasioiden hoidossa.

Ehkä olen kyyninen arvioidessani, että varsinkin lähivuosien siirtymävaihe saattaa kuitenkin muodostua konsulttien kulta-ajaksi, jossa vekkulit innovaattorit vetävät kokemattomia elinvoimailusta intoutuneita kuntapäättäjiä höplästä korkealentoisilla bisnesideoillaan. Toivottavasti ainakaan tämä veikkaukseni ei toteudu.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa heinäkuussa 2021