Haluaisitko setämieshallituksen?

Kuvitellaanpa sellainen onnettomuus, että seuraavien eduskuntavaalien jälkeen maahan muodostettaisiin hallitus, jossa kaikki keskeiset ministerit olisivat ikäisiäni ukkeleita tai, jos mahdollista, vieläkin vanhempia. Eikä tässä vielä kaikki. Tuo porukka vielä ylpeilisi koostumuksellaan ja brändäisi itsensä vaikkapa vanhojen viisaiden miesten hallitukseksi.

”Tässä maassa on jo kyllin kauan koettu nuorten naisten ylivaltaa. Nyt on kokemus ja viisaus vallalla ja siitä seuraa kansalaisille pelkkää hyvää”, julistaisi ET-lehden kanteen puleerattu pääministeri Pertti Jokunen.

Miten tähän hallitukseen suhtauduttaisiin? Pääosin varmasti kuten kaikkiin edeltäjiinsä. Se saisi asiallista ja ansaittua kiitosta ja kritiikkiä hallitusohjelmansa perusteella ja sitten aikaa myöten tekojensa ja tekemättömyyksiensä vuoksi. Oppositio tietysti ampuisi kaikkea mikä liikkuu ja vastustaisi joka liikahdusta.

Mutta vahva veikkaukseni on, että sen niskoille kasaantuisi myös kaikenlaista ikään ja sukupuoleen kohdistuvaa kuraa ja pilkkaa. Setämieshallitus olisi nimityksistä lievimpiä. Ministerit olisivat seniilejä, muumioita, zombeja, papparaisia… Valitan huonoa haukkumasanojen sanavarastoani, lukija löytänee paljon mehevämpiä? Kun joku keksisi vitsikkäästi kutsua hallitusta impotentiksi, hän saisi heti twitterissä kymmeniä tuhansia kehuja ja peukutuksia.

Minusta tuollainen ikään ja sukupuoleen menevä nimittely on ala-arvoista ja erittäin vastenmielistä ja kertoo eniten nimityksen käyttäjän oman sivistystason mataluudesta. Tämä täysin siitä riippumatta, kohdistuuko nimittely nuoriin tai vanhoihin, miehiin tai naisiin. Papparaishallituksen ministerinä itse pyrkisin ohittamaan olan kohautuksella tuollaiset typeryydet, vaikka se varmasti jossain paikassa kirpaisisi. Ainakin yrittäisin välttää aktiivista uhriutumista yhtä hyvin kuin masentumista entisten nuorten sävellahjan ääreen.

***

Viisas ja oivaltava lukija on ehkä tähän mennessä saattanut löytää kirjoituksesta jotain yhtymäkohtia nykyisen istuvan hallituksen tilanteeseen, eikä se ole pelkkä sattuma, onhan Sanna Marinin hallitus hyvin voimakkaasti brändännyt itsensä nimenomaan johtohahmojensa yksipuolisen ikä- ja sukupuolijakauman perusteella.

Tämä on mielenkiintoinen vastakohta sille, että esimerkiksi yritysten johtotehtävissä on tällä hetkellä suurinta muotia korostaa monipuolisuutta. Ei enää pelkkiä insinööri- tai juristikoulutuksen saaneita Erkkejä, vaan ihmisiä kaikista sukupuolista ja mielellään myös sukupuolisista suuntauksista, koulutustaustoista, etnisistä taustoista, ikäryhmistä jne.

Tuo monipuolisuuden korostaminen lienee erittäin viisasta, koska se tarjoaa erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja, erilaisia kokemustaustoja ja niiden tuomaa rikkautta. Oleellista tietysti on, ettei monipuolisuuden tavoittelussa hurahdeta sellaiseen johtoryhmien tai hallitusten kiintiöajatteluun, jossa vasenkätisille, vihreäsilmäisille, pitkille ja pätkille on jokaiselle omat lokeroidut kiintiönsä.

Sama koskee politiikkaa. Hallituksia muodostettaessa jo puolueet muodostavat ihan riittävän ahtaasti omat ministerikiintiönsä eikä sen päälle kaivata muuta kiintiöintiä kuin pyrkimys sukupuolten tasapainoiseen edustukseen. Mutta monipuolinen ikä- ja taustajakauma eittämättä olisi iso plussa siihen päälle.

Tottakai jokaisen päättäjän pitäisi pystyä näkemään nenäänsä pitemmälle, eikä olla pelkkä oman taustansa vanki. Ja näin tietysti onkin. Mutta uskon vahvasti siihen, että jos ratkaisuja haetaan kovin homogeenisessa piirissä, näkökulmat valitettavasti jäävät kapeammiksi. Siksi toivon lämpimästi, että seuraava hallitus ei todellakaan olisi alussa ilmoille loihtimani papparaishallitus, vaan koostumukseltaan mahdollisimman monipuolinen. Sen haasteet ovat, jos mahdollista, vielä kovemmat kuin tämän istuvan.

Antti Marttinen  

Julkaistu Verkkouutisissa 18.4.2021

Liikkumiskielto ja rokotusjärjestys

Luin tarkasti läpi koko hallituksen esityksen liikkumiskiellosta, joka kohdistuu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Turun kansalaisiin. Sen alussa on väkevä kuvaus taudin leviämisen tilasta, joka käy hyvästä perustelusta rajoitustoimille – ja samanaikaiselle rokotusvauhdin kiihdyttämiselle pahimmilla leviämisalueilla.

”Alueellinen ilmaantuvuus on erityisen korkea Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueella (347/100 000/14 vrk) ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin alueella (258/100 00/14 vrk). Näillä alueilla tapausmäärät ovat vuodenvaihteesta joka viikko lisääntyneet. Ilmaantuvuus on korkea sekä näiden alueiden keskuskuntien alueella sekä monessa niitä ympäröivässä luonnollisen asiointi- ja työssäkäyntialueen kunnassa….

Osasyynä epidemian kiihtyvälle kasvulle ovat olleet tartuttavuudeltaan 30-50 % suuremmat muuntuneet virukset, jotka ovat sekä Helsingin ja Uudenmaan että Varsinais-Suomen alueella syrjäyttäneet suuren osa aiemmista virusmuodoista. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri on raportoinut, että jo kaksi kolmasosaa sairaanhoitopiirin alueella todetuista uusista koronavirustapauksista olisi alun perin Iso-Britanniassa kuvatun B.1.1.7 (Brittivirus) virusmuunnoksen aiheuttamia.

Tämä virusmuunnos on levinnyt laajasti maailmalla ja muodostaa myös Norjassa ja Ruotsissa jopa 60-70% uusista tapauksista. Löydös todennäköisesti osin selittää epidemian voimakasta alueellista kiihtymistä viimeisten viikkojen aikana… B.1.1.7 virusmuunnostapauksia on viikkoon 12 mennessä havaittu kaikissa Suomen sairaanhoitopiireissä, mutta useimmissa toistaiseksi vain hajatapauksia.

Tutkimustiedon mukaan etenkin virusmuunnos B.1.1.7 leviää 30-50 % aiempia virustyyppejä nopeammin ja johtaa useammin sairaala- ja tehohoitoon sekä tautiin menehtymiseen. Riskisuhde on keskimäärin ollut 1,3 – 1,4 -kertainen aiempiin virustyyppeihin verrattuna. Virusmuunnos voi johtaa nykyisellä tapausmäärälläkin 30 – 40 % kasvuun sairaalahoidon tarpeessa.

Tartuttavuusluvun nousu 30 – 50 % nykyistä suuremmaksi kiihdyttää voimakkaasti epidemian leviämistä ja kiihtymistä, mikä myös johtaa sairaalahoidon tarpeen voimakkaaseen kasvuun…”

Hallituksen esitys

Hallituksen esityksessä puhutaan kuitenkin vain sulkutoimista ja viitataan rokotuksiin vain lyhyesti yhdessä kohdin, hyvin vähättelevään sävyyn. Hallituksen tiedotustilaisuudessa (25.3) pääministeri Sanna Marin kertoi, että rokotuksia voidaan painottaa kaikkein pahiten epidemiasta kärsineille alueille vasta, kun kaikki mahdolliset riskiryhmät koko maassa on rokotettu. ”Pidämme tärkeänä, että riskiryhmiin kuuluvat on ensi rokotettu.”

Hallitus ei siis painota rokotusjärjestystä edes niin, että pyrittäisiin mahdollisimman vauhdikkaasti rokottamaan leviämisalueiden riskiryhmät ja siitä sitten riskiryhmät koko maassa. Tämä ei hidastaisi riskiryhmien rokottamista muuaallakaan maassa kuin ehkä muutamalla päivällä. Kun ottaa huomioon edellä esitetyt uhkakuvat terveydenhoidon kestokyvyn romahtamisesta nimenomaan rajoitusalueilla, tällainen rokotuksista saatava tuki rajoitustoimille olisi vaikuttanut erittäin järkevältä.

Mikään ei ratkaise yksinään

Hallituksen tiedotustilaisuudessa korostettiin, että rokotusjärjestyksen muutos yksinään ei ratkaisisi ongelmaa. Sama tapa torjua kaikki pääkaupunkiseudun ja Turun sulkemiselle vaihtoehtoiset tai rinnakkaiset keinot paistavat läpi hallituksen lakiesityksen. Sulkuja ajetaan voimaan kuin käärmettä pyssyyn, kaikki muu torjutaan sillä, että sejase yksinään ei ratkaise ongelmaa.

Tietääkseni kukaan ei ole sellaista ehdottanutkaan, että joku yksittäinen toimi riittäisi, vaan nimenomaan niiden yhteisvaikutus. THL:n asiantuntijoiden aikaisempien arvioiden mukaan rokotusjärjestyksen muutoksella olisi samaa mittaluokkaa olevat vaikutukset kuin nyt on esitetty sulkutoimille. Mitkä olisivatkaan näiden yhteisvaikutukset? Sitä ei jostain syystä ole esitetty. Miksi?

Samoin on korostettu, että rokotusten vaikutukset tulevat viiveellä. Aivan sama koskee tietysti sulkutoimiakin. Myös niiden vaikutukset tulevat viiveellä. Mutta jos rokotuksia ei leviämisalueelle vauhditeta, viive on vielä moninkertaisesti pitempi.

Keppiä ilman porkkanaa

Asialla on myös erittäin merkittävä psykologinen puolensa. Nyt hallitus tekee kaksi asiaa, jotka menevät syvälle ihmisten tunteisiin (ja vaikuttavat sitä kautta myös käyttäytymiseen). Ensimmäinen on kepin tarjoaminen pääkaupunkiseudun ja Turun ihmisille ilman minkäänlaista lupausta porkkanasta. Lupaukseksi koetaan samanaikaisuus, ei se, että tyyliin ”ehkä me sitten joskus, jos muilta kiireiltä ehditään, kun pitäisi tuo sotekin saada valmiiksi…”

Toinen asia on rajan repiminen taas viimekeväiseen tapaan sulkualueiden ja muun Suomen välille. Sillä on erittäin kielteinen vaikutus kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Tämä välinpitämättömyys saattaa osin liittyä lähestyviin vaaleihin. Johtaville ministereille lienee paljon tärkeämpää, mitä porilaiset, tamperelaiset tai maaseudun äänestäjät ajattelevat kuin nuo inhotut stadilaiset ja muut. Jos vielä vaivihkaa ujutetaan kuvaa, että tämä kaikki on itse asiassa rangaistusta näiden alueiden päättäjien syntisestä vastuuttomuudesta, sitä parempi. Politiikka on raakaa peliä, jossa joskus joudutaan uhraamaan ihmishenkiäkin.

Tuo keppi ilman porkkanaa näkyy nyt jo somessa, jossa on räjähtänyt ilmoille vitsikkäiden ja näsäviisaiden keksintöjen tulva siitä, miten määräyksiä kierretään tai miten niiden noudattaminen ja valvominen johtavat aivan mahdottomiin ja järjettömiin tilanteisiin. Tämä kertoo siitä, että ihmiset eivät koe määräyksiä oikeudenmukaisiksi.

Eikä niitä tietenkään kirjaimellisesti tulla noudattamaan. Sohvaperunoiksi muumioituneiden ihmisten elämä ei tästäkään muutu ja ne, jotka haluavat tehdä muuta, keksivät kyllä keinot. Tullaan venäläistyyppisen lainsäädännön tilaan: ankarat lait, joita ei oteta vakavasti ja joita tarvittaessa kierretään, mutta joiden perusteella voidaan sitten haluttaessa iskeä syntisiin:

”Ministeri tapasi salaa kavereitaan, katso kuvat!” ”Kansanedustaja nähtiin autokaupassa: tarvitsi muka välttämättä uuden!” ”Valtiosihteeri yötä xx:n luona, väitti olevansa virkatoimia hoitamassa!” Välinpitämättömyys ja pikkusieluisuus tulevat samassa paketissa ja mediakin varmaan osaltaan tulee niitä ruokkimaan.

Psykologiaa viestintään

Tiedän valtioneuvoston kanslian viime aikoina aivan erityisesti panostaneen viestintään ja viestinnän psykologiaan. Miten sitten on mahdollista, että on ajauduttu ihmisten tunteiden osalta näin kehnoihin tuotoksiin, eikö asiat olisi voitu viestiä paljon fiksumminkin?

Valitettavasti ei. Viestijät eivät ole päättäjiä. Jos päättäjät tarjoavat kylmää kyytiä ja ovat piittaamattomia ihmisten tuntemuksista, ei sitä millään viestinnällä korjata. Kyllä se pukinsorkka sieltä esiin paistaa, vaikka miten väännettäisiin.

Jos pääministeri ja muut ministerit olisivat sen sallineet, valtioneuvoston kansliasta olisi voinut tulla vaikka tällainen viesti, johon olisi ollut helppo yhtyä kiukuttelematta:

”Samalla, kun pandemia pyritään saamaan pahimmilla leviämisalueilla kuriin ankarilla sulkutoimilla, hallitus tekee kaikkensa nopeuttaakseen näiden alueiden vanhusten, riskiryhmien ja muiden pahimmin uhanalaisten rokotuksia, jotta pystytään minimoimaan kuolonuhrit ja taudin aiheuttama vakava uhka alueiden terveydenhuoltojärjestelmälle.

Ei se sen kummempaa olisi vaatinut.

Antti Marttinen  

Kotitalousvähennys – rokote harmaaseen talouteen

Mies harppoo karvareuhka silmillään läpi hankien talviseen metsään ja laskee askeliaan. Tuhannen kohdalla hän kaivaa repustaan hienon mittalaitteen, jonka kyljessä lukee kohokirjaimin tuotemerkki: Diffindiff. Hän mittaa huolellisesti ympärillään olevien runkojen paksuuden useammasta eri kohdasta. Sitten hän palaa omia jälkiään seuraten takaisin läheiseen kaupunkiin.

Seuraavana päivänä mies julkistaa mittauksiinsa perustuvat laskelmat metsän pinta-alasta, puustosta ja kasvusta: ”Kovin pieni oli metsä, eikä näytä kasvavan ollenkaan. Aluskasvillisuuttakaan ei näkynyt.”

Kotitalousvähennystä voi saada mm. siivouksesta, hoivapalveluista ja remonteista.

Vertaus on karkea, mutta vähän tuohon tapaa on käynyt pari viikkoa sitten julkistetussa VATT:n ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvityksessä kotitalousvähennyksestä. Moderneja mittalaitteita ja metodeja on kyllä käytetty taidokkaasti, mutta saadut tulokset eivät tarjoa pohjaa niille suureellisille johtopäätöksille, joita on esitetty.

Selvitys saikin osakseen poikkeuksellisen laajaa kritiikkiä. Sekä asiantuntijat että tavalliset kotitalouspalvelujen asiakkaat ja tuottajat arvostelivat selvityksen yksioikoista johtopäätöstä ”ei työllistä eikä vähennä harmaata taloutta.” Asiantuntijat puuttuivat lukuisiin ongelmiin itse tutkimuksessa (historiattomuus, kohde- ja vertailuryhmien valinta, poikkeuksellinen ajankohta keskellä finanssikriisiä…) ja tuhannet kansalaiset ovat verranneet selvityksen johtopäätöksiä omiin päinvastaisiin arkikokemuksiinsa. Itse kirjoitin aiheesta arvion oman lähes 30 vuoden perehtymiseni pohjalta.

Kaikki kritiikki näyttää kuitenkin valuneen kuin vesi hanhen selästä. Tutkijaryhmän äänitorvena julkisuudessa esiintyvä Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen on sitkeästi toistanut selvityksessä esitettyjä väitteitä, löytämättä niille kuitenkaan mitään lisäperusteluja. Miksi?

Ovatko tutkijat niin sokeasti rakastuneet metodiinsa, etteivät pysty tarkastelemaan aihetta boxinsa ulkopuolelta? Vaikuttaako kenties ideologinen painolasti tai kuplaantuminen? Jälkimmäiseen ainakin osatekijänä viittaa se härkäpäisyys, jolla Kosonen yrittää muokata mielikuvaa vähennyksen kohdentumisesta. ”Vähennys kohdistuu suurituloisille”, hän väittää ykskantaan (HS 29.1).

Tämä siitä huolimatta, että selvityksen mukaan kotitalousvähennyksen käyttäjien mediaanitulo oli vuonna 2014 noin 3000 euroa kuukaudessa, eli aika lähellä keskipalkkaa mutta toki korkeampi kuin keskitulo. Ja lähes puolet käyttäjistä on eläkeläisiä.

Vähennyksen painottuminen keski- ja korkeampiin tuloihin ei liene sen yllättävämpää kuin että asumistuki painottuu enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin. Puhumattakaan, että tämä olisi sen suurempi ongelma kuin vaikkapa maksuton korkeakouluopetus, jonka voi sanoa painottuvan tuleviin hyvätuloisiin, mutta on silti järkevää. Varsinkin, kun kotitalousvähennyksen kannustamana ostetut palvelut työllistävät pääosin pieni- ja keskituloisia ja tarjoavat heille sosiaali- ja eläketurvan rehellisesti tehdystä työstä.

Se on hyvä todeta, että eri vuosina lähimmäksi ylärajaa ulottuvat vähennykset kohdistuvat useimmiten remontteihin. Samalla on hyvä ymmärtää, että ihmiset tavallisesti eivät teetä remontteja kodeissaan joka vuosi. Jos yhden kerran on tehnyt täyden vähennyksen, seuraava kerta saattaa tulla 10-20 vuoden kuluttua. Eli samat kotitaloudet eivät todellakaan ole vuodesta toiseen suurimpien hyödyntäjien joukossa.

Kosonen kysyy samaisessa jutussa (HS 29.1), eikö vähennyksen yhteismäärä 400 miljoonaa voitaisi käyttää esimerkiksi pienituloisten tukemiseen tai tuloverojen alennukseen? Tuolla summalla tosiaankin saisi kevennettyä tuloveroja muutamalla prosenttiyksikön kymmenyksellä. Samalla poistuisi kannuste kuitilliseen maksamiseen. Kososen täytyy tietää, että jotta syntyisi 400 miljoonan vähennykset, kotitalouksien pitää ensin ostaa kotipalveluita reilusti yli miljardilla, josta koko summasta maksetaan arvonlisäverot, yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut. Ja se palkkatulo, mitä syntyy, ohjautuu pienituloisille.

Uskomuksia vailla tutkimuspohjaa

Tutkimusjohtaja Kosonen toistaa haastatteluissa myös hartaan uskonsa, että kotitalousvähennyksellä ei ole mitään vaikutusta harmaan talouden suhteen. Tutkimusaineistossa hänellä ei ole mitään erityistä tukea sille. Hän vetoaa tutkimukseensa liittyvään keväällä 2020 tehtyyn pienimuotoiseen kyselyyn, jossa vastaajista hyvin harvat kertoivat teettävänsä pimeitä kotitaloustöitä.

Näiden vastausten perusteella tehty johtopäätös, että kotitalousvähennyksellä ei ole merkitystä harmaaseen talouteen on, anteeksi vain Tuomas Kosonen, yhtä naiivi kuin jos toteaisi, että tuhkarokkorokotusta ei tarvita, koska meillä ei ole tuhkarokkoa.

Mutupohjaisten uskomushoitojen syvään päähän Kosonen uppoaa, kun hän alkaa puhua kansainvälistymisestä ja jonkinlaisesta urbaanista kulttuurimuutoksesta perusteluna sille, että a) kotitalouspalvelujen käyttö on lisääntynyt ja b) harmaaseen talouteen turvautuminen on vähentynyt. Tuon väitteen pohjaksi hän ei esitä vähäisintäkään tutkimusnäyttöä eikä edes arkikokemukseen perustuvaa tuntumaa.

Hämmästyin ensin, miten joku tutkija voi olla noin sinisilmäinen ja tietämätön. Vasta sitten oivalsin ajatella, minkä ikäisiä tutkijat mahtoivat ollakaan. Aivan, he ovat valmistuneet yliopistosta välillä 2005-2018. Hehän ovat olleet pieniä lapsia siihen aikaan, kun vuonna 1997 aloitettiin kotitalousvähennyksen kokeilu, joka vakiintui sitten vuonna 2001. He ovat eläneet koko aikuisikänsä Suomessa, jossa nimenomaan kotitalousvähennys on tehnyt kuitilla maksamisesta normaalia ja luonnollista.

”Harmaasta taloudesta on ihmeellisiä väitteitä, että ennen sitä oli hirveästi ja nyt ei yhtään. Mihin tämä perustuu? En ole nähnyt yhtäkään todistetta tai tilastoa”, Kosonen vakuuttaa. (HS 29.1)

Aihetta on tutkittu

Ehkä tutkijoiden juuri aiheeseen liittyvän kokemattomuutensa vuoksi olisikin kannattanut perehtyä siihen, miten kotitalousvähennyksen vaikutuksia on aikaisemmin eri tahoilla selvitetty? VATT/PT:n selvityksen lähdeluettelossa mainitaan vain kaksi VATT:n omassa piirissä tehtyä tutkimusta, mutta nekin on ilmeisesti luettu kovin huonosti. Huomiotta ovat ilmeisesti jääneet kaikki ne selvitykset, mitä vuosien mittaan on tehty esimerkiksi työ- ja valtiovarainministeriön toimeksiannosta.

Googlaamalla esimerkiksi Petra Lylyn 90-sivuisen opinnäytetyön ”Kotitalousvähennys työllisyyttä parantavana verotuksena” (Vaasan yliopisto, 2014) tutkijaryhmä olisi saanut hyvän, monipuolisen ja kriittisen yleiskuvan mietintänsä virikkeeksi.

Tilanteesta ennen kotitalousvähennystä taas olisi voinut saada tietoa vaikkapa vuoden 1997 kokeilulain perusteluista. Kyse ei ole tilastosta tai tutkimuksesta, mutta tuskinpa tämäkään on ihan tyhjästä tempaistu:

”Nykyisin kotitalouksissa tehtävien töiden ja palvelusten markkinat ovat kehittymättömiä. Kotitaloudet työllistävät potentiaaliin nähden vähän työntekijöitä ainakin avoimesti.

Sitä vastoin kotitalouksien pimeästi teettämä työ lienee varsin tavallista ainakin tilapäisissä ja pienimuotoisissa työsuorituksissa. Veronsaajilta jäävät tulot näiltä osin saamatta. Lisäksi työttömyysetuuksia ja muita tulonsiirtoja saatetaan maksaa pimeän työn tekijälle joko aiheetta tai liian suurina. Työntekijälle on haitallista, että häneltä jää puuttumaan eläkevakuutuksen ja tapaturmavakuutuksen tuoma turva. Niin ikään hän voi menettää tulosidonnaisia etuisuuksia kuten sairauspäivärahaa. Työnteettäjän mahdollisuudet saada korvausta työntekijän mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta ovat rajalliset.”

Laumasuoja on kehittynyt

Väännetään tämä vielä rautalangasta. Suomessa normaali käytäntö ennen kotitalousvähennystä oli, että kotiremontteja tai kotitalouspalveluja ei ostettu yrityksiltä vaan useimmiten yksittäisiltä tekijöiltä.

Nämä saattoivat olla yrityksessä töissä ja tehdä keikkoja omaan piikkiinsä. Kovin tavatonta ei ollut sekään, että oltiin samanaikaisesti työttömyystuella ja pimeillä keikoilla hankittiin voita leivän päälle.

Palvelujen ostajilla ei ollut erityistä intressiä kytätä tekijöiden taustaa. Maksu pyydettiin ja maksettiin seteleinä suoraan käteen. Jos jostain syystä palvelun ostaja välttämättä halusi maksaa avoimesti kuitilla, hintapyyntö helposti jopa kaksinkertaistui. Harvinaista ei ollut sekään, että kauppoja ei siinä tapauksessa syntynyt.

Kun vuonna 1997 kotitalousvähennys tuli käyttöön ensin kokeiluna ja sitten vakituiseksi, palvelun ostajalle syntyi ensimmäistä kertaa intressi vaatia kuittia maksusta. Harmaata työtä tarjoava alkoi yhä useammin törmätä siihen, että asiakas vaatii kuittia eikä tuttu rahat käteen -menettely enää kelvannutkaan.

Merkittävä muutos tuli myös sen ansiosta, että yritykselle maksaminen tehtiin uudessa järjestelmässä helpoksi ja vastaavasti suora palkanmaksu jätettiin aika hankalan byrokratian taakse. Tämän ansiosta Suomeen alkoi vihdoinkin syntyä kotitalouspalveluihin erikoistuneita yrityksiä. Ei tietenkään yhdellä rysäyksellä ja hetkessä, mutta vähitellen yhä enemmän. Yksinyrittäjätkin perustivat vähintään toiminimen.

Kaiken tämän yhteisvaikutuksena kulttuuri alkoi muuttua. Vuosi vuodelta tuli normaalimmaksi avoin ja rehellinen maksutapa. Pimeän maksun ehdottaminen, puolin tai toisin, alkoi herättää epäilyksen, että minua aiotaan nyt huijata. Miksi pimeästi, kun kotitalousvähennys kerran kuroi pääosan rehellisen ja pimeän maksamisen hintaerosta umpeen?

Totta kai pimeitä keikkoja tehdään edelleen, mutta väitän, että kuitilla maksamisesta ja kotitalousvähennyksen hyödyntämisestä on tullut selvä valtavirta. Ja juuri tästä kotitalousvähennyksen aikaansaamasta kehityksestä on kyse, kun Vatt/PT:n kyselyssäkin suurin osa ihmisistä vastasi, ettei käytä kotipalveluissa pimeitä palveluita.

Niin. Kotitalousvähennys on rokote harmaata taloutta vastaan. Kyselyn tuloksista päätellen meille on kehittynyt jo oikein hyvä laumasuoja.

Antti Marttinen

PS. Tottakai kotipalveluissa on paljon kehittämistä. Tiedottamista pitäisi merkittävästi parantaa, sadan euron omavastuu turhana ja asioita sotkevana poistaa. Varovaista säätöä eri alojen välillä kannattaa harkita; remonteilla ja siivous- ja hoivapalveluilla on erilaiset kohderyhmät ja vähennyksellä osin erilaiset tavoitteetkin. Erityisesti vanhusten hoiva kannattaa pitää mielessä.

Näitä kannattaisi ilman ennakkoasenteita selvittää.

Jos tutkijat olisivat esimerkiksi todenneet, että ”kotitalousvähennyksen enimmäismäärään ja vähennysprosenttiin tehdyt pienet muutokset eivät lyhyellä aikavälillä heti merkittävässä määrin heijastu sen työllistävään tai harmaata taloutta torjuvaan vaikutukseen, varsinkaan kun ihmiset eivät pysy kärryillä näiden jatkuvien muutosten suhteen”, selvityksestä tuskin olisi noussut suurta kohua. Jotain tämäntasoista VATT/PT:n selvityksestä ehkä olisi voinut päätellä. Olettaen, että mittaustavan ongelmat eivät peräti johtaneet tutkijoita kokonaan harhaan.

Julkaistu Verkkouutisissa 19.2.2021

https://www.verkkouutiset.fi/kotitalousvahennys-rakastuivatko-tutkijat-ideologiaansa/#cd0c426b

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/kotitalousvahennys-kuumentaa-tunteita-uuden-tutkimuksen-tulokset-ja-johtopaatokset-ovat-vaaria-esittaa-siivousalan-kokenut-yrittaja/1feaaa90-ca63-4bb8-a14b-943033f6690c

https://vatt.fi/-/tutkimus-kotitalousvahennys-ei-lisaa-tyollisyytta-tai-kitke-harmaata-taloutta

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007768687.html

https://www.taloustaito.fi/blogit/mikael-kirkko-jaakkola/kotitalousvahennys-tyollistaa-ja-kitkee-harmaata-taloutta/#3901b703

Mahtipontisesti kotitalousvähennyksestä

Turha vaatimattomuus ei tutkijaryhmää vaivannut, kun VATT ja Palkansaajien tutkimuslaitos julkistivat yhteisen selvityksensä ”Kotitalousvähennyksen vaikutukset kotitalouspalvelujen kulutukseen, työllisyyteen ja harmaaseen talouteen” (Jarkko Harju, Sami Jysmä, Aliisa Koivisto, Tuomas Kosonen).

Jo tutkimustiedotteen otsikossa julistetaan, että ”Kotitalousvähennys ei lisää työllisyyttä tai kitke harmaata taloutta”. Luitte aivan oikein. Siis, että kotitalousvähennyksellä ei ole yhtikäs mitään vaikutusta sen paremmin työllisyyteen kuin harmaaseen talouteenkaan.

Kotitalousvähennyksen myötä lapsiperheet ja viime vuosina entistä useammin vanhukset ovat saaneet apua kotisiivoukseen. Vähennyksen käyttöönotto oli lähtölaukaus lukemattomien kotisiivoukseen keskittyvien yritysten perustamiselle.

Tähän kaikenkattavaan ja mahtipontiseen johtopäätökseen tutkijat päätyivät käsittelemällä kahta yksittäistä tapahtumaa, joista toinen Ruotsissa heinäkuussa 2007 ja toinen täällä Suomessa finanssikriisin syvimmässä syöksyssä tammikuussa 2009.

Ruotsissa otettiin tuolloin kotitalousvähennys käyttöön ja Suomessa taas jo pitkään toimineen vähennyksen yläraja nousi.

Otetaan ensin tuo harmaa talous. Suomessahan kotitalousvähennyksen vaikutus harmaaseen talouteen alkoi toden teolla jo vuonna 2001, kun se otettiin kokeilujen jälkeen vakituiseen käyttöön. Ennen sitä keskustelu kotiremppamiehen kanssa meni jokseenkin näin: ”Paljonko maksaa?” ”Tonnin.” ”Siis kuitilla?” ”Ai jaa, sitten kaksi. Mutta muistin juuri, etten taidakaan nyt ehtiä…”

Vuoteen 2009 mennessä kulttuurin muutos kotitalousvähennyksen ansiosta oli juurtunut jo niin pitkälle, ettei mikään muutos tukisummassa, varsinkaan korotus kuten silloin tapahtui, enää merkittävästi heilauttanut suhtautumista kuitilla teettämiseen ja harmaaseen talouteen.

Miten tällaista edes päädyttiin väittämään? Suomessa siis vuonna 2009 remonttipalvelujen kotitalousvähennyksen yläraja nousi reippaasti. Tutkijat olivat päättäneet selvittää korotuksen vaikutuksia vertaamalla remonttipalveluiden kehitystä – autokorjaamoalaan!

Kuten tiedämme, vuonna 2009 Suomen ja suomalaisten talous syöksyi pystysuoraan alaspäin. Miten siihen reagoivat kotiremontit ja autokorjaamot? Voisi juolahtaa mieleen, että autot hajoavat ja niitä joudutaan huoltamaan jokseenkin samaan tahtiin finansseista riippumatta. Sen sijaan ostetaanko kotiremontteja entiseen tahtiin juuri silloin, kun talous romahtaa? Tuskinpa, jos ei ole pakko.

Eli aika looginen päätelmä voisi olla, että kotiremontit vähenevät jyrkästi ja autokorjaukset varmaan nekin jonkin verran. Näin ei käynyt, vaan molempien alojen liikevaihdot vähenivät jokseenkin saman verran. Eli kotitalousvähennyksen korotus kannatteli remonttiyrityksiä, vähän niin kuin koronatuet tällä hetkellä toimivat?

Ei suinkaan! Selvityksen mukaan tämä todistaa, että vähennyksen korotuksella ei ollut vaikutusta. Se, että eri alat reagoivat talousromahduksessa eri tavoin, jätettiin lähes täysin huomiotta. Ja koska remonttialan liikevaihto ei romahduksen keskellä rajusti kasvanut, sen katsottiin vieläpä todistavan, että kotitalousvähennyksellä ei ole vaikutusta edes harmaan talouden määrään.

Entä Ruotsi? Sieltä kaivettiin tietoa, mitä tapahtui siivousalalle, kun kotitalousvähennys otettiin käyttöön heinäkuussa 2007. Selvityksessä näytettiin tekevän johtopäätöksiä siivousalan kokonaisliikevaihdon perusteella, vaikka kotisiivous on vain pikkuruinen murto-osa alan liikevaihdosta. Aivan erityisen pieni se oli siinä vaiheessa, kun kotitalousvähennys oli juuri otettu käyttöön.

Selvityksessä todetaan, että vähennyksen voimaantullessa alan yritysten välituotteiden ostot eivät ole merkittävästi muuttuneet vähennyksen voimaantullessa. Tekstistä ei käy ilmi, koskeeko tämä siivousalaa kokonaisuudessaan, jolloin tulos olisi kotisiivouksen kannalta täysin merkityksetön.

Jos tämä huomio taas kohdistuu nimenomaan kotisiivouksia tekeviin yrityksiin, voidaan tehdä kahdensuuntaisia johtopäätöksiä. Joko niin kuten selvityksessä arvellaan, että vähennyksen voimaantulo ei vaikuttanut sen paremmin siivouspalvelujen käyttöön kuin harmaaseen talouteenkaan. Eli kunnolliset ja tunnolliset ruotsalaiset olivat ostaneet jo ennen vähennyksen voimaantuloa ihan saman määrän kotitalouspalveluita kuin sen jälkeen. Ja kaikki kuitilla.

Yhtä hyvin voidaan tehdä kuitenkin täysin päinvastainen johtopäätös.

Vähennyksen tullessa voimaan nimittäin toimijoita ovat olleet lähinnä yritykset, jotka ovat olleet alalla jo valmiiksi. Varsinkin pienet yritykset ovat voineet tehdä sekä kuitillista työtä että pimeää työtä, kun asiakkaalla ei ole ollut intressiä kuitin saamiseen. Mutta hankinnat ne ovat luonnollisesti pyrkineet kirjaamaan kokonaisuudessaan yrityksen kirjanpitoon ja tekemään niistä alv-vähennykset. Näin ollen hankinnat ovat voineet pysyä entisellään, vaikka asiakkaat ovat siirtyneet vähitellen harmaalta puolelta kuitilliselle.

Jos tällainen johtopäätös on juolahtanut tutkijoille edes mahdollisuutena mieleen, se ei ainakaan millään tavoin ilmene tekstistä. Se ei tietenkään olisi tukenut lopullista johtopäätöstä vaan kumonnut sen. Ei liene aihetta epäillä, että tämä olisi tahallista vaan ehkä mielikuvituksen, elämänkokemuksen ja harmaan talouden tuntemuksen puutetta. On sentään kulunut neljännesvuosisata siitä, kun harmaat kotityöt ja kaikki niihin liittyvä olivat Suomessa arkisinta arkea.

Ylipäätään en ainakaan ihan alkuvaiheesta uskaltaisi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä Ruotsista, kun kotitalousvähennyksen käyttö vielä vuosina 2007-2008 oli hyvin minimaalista. Sitten se vuodesta 2008 vuoteen 2009 vasta lähti jyrkkään kasvuun. En ainakaan alussa mainittuja rohkeita johtopäätöksiä ”ei työllistä, ei torju harmaata taloutta Suomessa.”

Selvityksen tueksi oli tehty myös kyselytutkimus 800 vastaajalle. Kyselytutkimuksen kohdistaminen kertoo ehkä siitä huolellisuudesta, jolla aiheeseen on paneuduttu. Toisaalla selvityksessä nimittäin kerrotaan, että vähennyksen käyttö painottuu hyvin vahvasti iäkkäisiin kansalaisiin ja että jo vuonna 2014 45,4 prosenttia vähennyksen käyttäjistä oli eläkeläisiä. Tästä osuus on vain noussut.

Siitä huolimatta kyselytutkimus on kohdistettu työikäisiin 25-65 -vuotiaisiin. Eli lähes puolet kohderyhmästä on rajattu ulkopuolelle ja sillä on myös taatusti vaikutus tuloksiin. Mitään perustelua tälle yllättävälle rajaukselle ei mainita, eikä myöskään sitä pohdita, että sillä olisi jotain merkitystä.

Kyselyyn vastanneista työikäisistä perin harva oli viime vuonna teettänyt pimeitä töitä, eikä moni edes heidän lähipiiristäänkään. Näistä vastauksista on toki aina vaikea tulkita, kuinka paljon ihmiset puhuvat totta. Mutta jälleen tutkijoiden johtopäätös hämmentää täydellisellä historiattomuudellaan. Se on nimittäin sen suuntainen, että koska pimeitä töitä ei nykyään teetetä, se todistaa, että vähennyksellä ei ole harmaata taloutta vähentävää merkitystä. Tutkijoiden mieleen ei ole juolahtanut, että juuri vähennyksen ansiosta pimeän työn teettäminen olisi parinkymmenen vuoden aikana vähentynyt.

Yli miljardin rahavirta

Selvityksessä toistetaan useampaan kertaan, että vähennyksen kokonaismäärä on nykyisellään noin 400 miljoonaa euroa. Olisi ollut toivottavaa, että rahavirtoihin olisi pureuduttu hieman syvemminkin, koska otsikosta alkaen puhutaan kulutuksesta ja työllisyydestä.

Selvityksen mukaan kotitalousvähennyksen käyttö painottuu keski- ja suurituloisiin. Kotitalousvähennyksen käyttäjien mediaanitulo oli selvityksen mukaan vuonna 2014 noin 3000 euroa kuukaudessa, eli aika lähellä keskipalkkaa mutta korkeampi kuin keskitulo. Tämä toteamus ei liene sen yllättävämpi kuin että vaikkapa asumistuki painottuu enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin. Tai että todennäköisesti kotitalousvähennyksen kannustamana ostetut palvelut työllistävät pääosin pieni- ja keskituloisia ja tarjoavat heille sosiaali- ja eläketurvan rehellisesti tehdystä työstä.

400 miljoonan euron vähennykset tarkoittavat sitä, että Suomen kodeissa tehdään reilusti yli miljardin remontti-, siivous- ja hoivatyöt rehellisesti ja kuitilla. Tästä miljardista maksetaan arvonlisäverot, yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut. Vaikka ei ole syytä sortua ”vähennys maksaa itse itsensä” väittämiin, aika suuri osa kyllä kuittaantuu.

Kuinka suuri, se riippuu siitä, miten suuri osa näistä töistä tehtäisiin ilman vähennystä itse, teetettäisiin pimeästi tai rahat kulutettaisiin ihan muuhun, vaikka johonkin tuontihärpäkkeeseen tai ulkomaanmatkaan. Samoin se riippuu siitä, olisiko kotitaloustyötä nyt tekeville tarjolla muuta työtä. Näiden määrien arvioiminen on työlästä ja vaikeaa ja parhaimmillaankin vain summittaista. Valitettavasti työryhmä ei näytä yrittäneenkään mitään tällaista.

Vain yhden asian voi sanoa täsmälleen ja sataprosenttisen varmasti. Ainakaan se ei missään tapauksessa pidä paikkaansa, että ”kotitalousvähennys ei lisää työllisyyttä tai kitke harmaata taloutta”, kuten tutkimustiedote on otsikoitu.

Ylipäätään on erittäin harmillista, että kotitalouksissa työtä tekevät ihmiset loistavat selvityksessä täydellisesti poissaolollaan. Vaikka selvitys väittää, että vähennys ei työllistä ketään, niin kyllä siellä kodeissa tuhannet ihmiset käyvät tekemässä töitä joka päivä.

Edes jonkinlaista näkökulmaa tähän olisi kaivannut. Mitä olisi tarjonnut vaikkapa kotipalveluyritysten palkkasumman kehityksen tarkastelu, jos mahdollista jo uudistusta edeltävältä ajalta asti? Jatkoselvityksen yksi kulma voisi olla kotipalvelutyötä tekevien haastattelu? Minkälaiset työnäkymät heillä olisi, jos vähennystä ei olisi? Jatkuisivatko työt ennallaan, siirtyisikö osa harmaisiin (ja/tai kortistoon), löytyisikö helposti muita töitä?

Hoivatöitä ainakin on taatusti tarjolla, kun vain siirtyy yksityiseltä julkiselle puolelle, jolloin ei osa vaan koko palkka tulee veronmaksajilta. Yhteiskunnalle se tulee kalliimmaksi. Vaikeinta uuden työn löytäminen olisi varmaankin siivoustöitä tekevillä.

Tiedottamista syytä parantaa

Selvityksen merkittävimmät löydöt nousevat esiin edellä mainitusta kyselytutkimuksesta, vaikka jo mainitsin, että lähes puolet potentiaalisista käyttäjistä on rajattu siitä ulos.

Useiden kuvioiden avulla esitellään sitä, että ihmiset eivät ole kovin hyvin perillä kotitalousvähennyksen täsmällisistä määristä. Tämä on sinänsä varsin luonnollista varsinkin niiden osalta, jotka eivät vähennystä käytä. Mutta vaikea on käyttäjienkään pysyä kärryillä, kun Suomessa on vuodesta 2001 ollut käytössä 9 (!) erilaista vähennyksen ylärajan ja vähennysprosentin yhdistelmää.

Täytyisi olla aika ekspertti pysyäkseen näissä kärryillä. Moniko osaisi yhtään paremmin puhelinhaastattelussa vastata, jos vaikka kysyttäisiin omaa veroprosenttia? Selvityksessä tätäkin asiaa käsitellään siinä sävyssä, että tietämättömyys yksityiskohdista viittaa (tietenkin!) siihen, että vähennyksellä ei ole merkitystä.

Tästä on kuitenkin hyvä ottaa opiksi ja tiedottaa vähennyksestä entistä paremmin. Sillähän tietämättömyyttä poistetaan. Kansalaisten tasaveroinen tietämys verotuksen vähennyksistä on iso tasa-arvokysymys.

Teknisenä yksityiskohtana kannattaisi poistaa 100 euron omavastuu, joka hankaloittaa kaikkea vähennyksestä tiedottamista. Eli tonnin töistä ei saakaan 400 euron vähennystä vaan 300 euroa, vaikka vähennysprosentti on 40. Selitä tuota sitten yksinkertaisesti.

Johtopäätökset ilman perusteita

Tutkijat ovat tehneet tarkkaa ja huolellista työtä sen yksityiskohdan tarkastelussa, johon he ovat pureutuneet. Heidän akateemiseen osaamiseensa siinä asiassa maallikolla ei tietenkään voi olla huomauttamista.

Itse olen toki kolmisenkymmentä vuotta seurannut kotitalousvähennystä koskevaa päätöksentekoa ja keskustelua ja lainsäädäntöä ja ollut myös työryhmissä valmistelemassa, kun vähennystä on aikanaan laitettu alulle.

Sen sijaan tutkijoiden johtopäätökset ovat todella hämmentäviä ja ansaitsevat ankaran kritiikin, koska ne eivät perustu siihen, mitkä ovat heidän tutkimustuloksensa. Onko todellakin kahteen erittäin vaikeasti tulkittavaan yksityiskohtaan pureutuminen yleistettävissä koskemaan koko kotitalousvähennystä? Onko todellakin tuolta kapealta pohjalta perusteita sanoa, että kotitalousvähennys ei lisää työllisyyttä tai vähennä harmaata taloutta?

Valitettavan monissa yksityiskohdissakin paistaa karkeasti läpi, että ikään kuin lopputulos olisi päätetty etukäteen ja sitten mustakin tulkittu valkoiseksi, jotta se vain tukisi väitettä. Olisi kiinnostavaa kuulla tutkijoilta, miten tällaiseen on ajauduttu.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä, joka on perehtynyt eri tehtävissä ja rooleissa kotitalousvähennykseen aina 1990-luvun alkupuolelta lähtien ja ollut myös valtiovarainministeriössä valmistelemassa nykyisen järjestelmän käyttöönottoa.

Porkkanalla töitä nuorille ja vanhoille

(Kirjoitus on julkaistu Verkkouutisissa 15.8.2019)

Suomalaiset pitäisi saada aikaisemmin opinnoista vakituisiin töihin. Ja töistä vastaavasti myöhemmin eläkkeelle.

Tätä – ihan hyvää – sanomaa on toistettu koko vuosituhat. Jossain muodossa tuo vähän etenikin Juha Sipilän hallituskaudella ja työllisyysaste sen myötä kohosi 72 prosenttiin.

Tuoreella Antti Rinteen hallituksella on vielä kunnianhimoisempi tavoite, 75 prosentin työllisyys. Valtiovarainministeri Mika Lintilä julisti juuri sen hallituksen tärkeimmäksi tavoitteeksi. Miten siihen päästään?

Työministeri Timo Harakan katse on tähän asti suuntautunut lähinnä vaikeimmin työllistyviin; osatyökykyisiin ja pitkäaikaistyöttömiin. Ihan hyvä, mutta tehtävä voi olla hyvin vaikea. Varsinkin, jos suhdanteet nyt kääntyvät huonompaan ja paine työttömyyteen alkaa kasvaa myös helpommin työllistyvien kohdalla.

Työttömyysjonon kärkisijoille nousee silloin yhä enemmän korkeasti koulutettuja nuoria ja kokeneita osaajia, joilla on tuoretta työkokemusta. Silloin isotkin ponnistelut heikommin työllistyvien kohdalla voivat valua kokonaan hukkaan ja työministerille jää luu kouraan.

Yrityksille porkkanaa?

Edellisen hallituksen työllisyystoimet painottuivat työttömiin itseensä ja heidän aktivointiinsa. Nyt näitä toimia kiireen vilkkaa puretaan. Entä yritykset? Paljon puhuttu palkkatuki kohdistuu vain vaikeimmin työllistyviin ja hyvä niin. Mutta mistä löytyisi yrityksille porkkanoita, jotta ne muutenkin palkkaisivat uusia ihmisiä ja pitäisivät heistä tiukemmin kiinni myös pahan päivän koettaessa?

Se tiedetään, että vastikkeeton tuki yrityksille otetaan mieluusti vastaan – ja vielä mieluummin livautetaan eteenpäin osakkeenomistajille. Yksipuoliset irtisanomissakot taas vievät ojasta allikkoon, kun ne toimivat jarruna jo palkkausvaiheessa.

Entäpä jos… uudesta vakituiseen suhteeseen palkatusta työntekijästä ei tarvitsisi ensimmäisenä vuotena maksaa mitään työnantajamaksuja? Siinä olisi aika makea porkkana työllistäjälle.

Ja tavattoman kallis porkkana, joku sanoo heti.

Mutta jos maksuvapautus ei olisikaan pysyvä? Alun vapaavuoden työnantajamaksut maksettaisiin pois siinä vaiheessa, kun työntekijä aikanaan poistuu yrityksen palveluksesta. Takaisinmaksulta välttyisi vain yritys, josta tämä työntekijä siirtyy vanhuuseläkkeelle. Ja jos indeksiä ei käytettäisi, inflaatio tietysti nakertaisi summaa sitä mukaa kuin työsuhde jatkuisi ja jatkuisi.

Nuorille ja vanhoille

Malli olisi julkisen talouden kannalta varsin neutraali pitkällä aikavälillä. Kasvua ja työllistämistä kannustettaisiin juuri nyt, kun suhdanne kääntyy laskuun. Samoin palkittaisiin sitä hyvää työnantajaa, joka ei pompota pätkätyöläisiä, vaan tarjoaa vakituisen työsuhteen.

Toisessa päässä malli houkuttelisi aikanaan yritystä harkitsemaan massairtisanomisia vähän pitempään. Mitä pitempi maksulaahus tästä mallista tulisi muiden irtisanomiskulujen päälle, sitä vakavammin se tukisi muiden vaihtoehtojen etsimistä. Työntekijä kannataisi pitää mieluummin eläkeikään asti kuin potkia hänet ulos paria vuotta aikaisemmin.

Malli kannustaisi yrityksiä ponnistelemaan, jotta vanhimmat työntekijät jaksaisivat vanhuuseläkkeelle asti. Saattaisi se jopa houkutella palkkaamaan jonkun eläkeikää lähentelevän ihmisen, mikä nykyisin on täyttä utopiaa.

Järjestelmään syntyisi alkuvaiheessa maksuviive, joka tasaantuisi vasta vuosien kuluessa. Jos se koetaan ongelmaksi, vapaavuosi on tietenkin mahdollista kustantaa korottamalla karvan verran kaikkien yritysten vuosittaisia maksuja, jolloin yhteenlaskettu maksuvirta säilyy vuositasolla neutraalina.

Tällöin tosin menetetään vanhemman pään kannustin pitää porukka työkunnossa. Tarkimmin ja vaikuttavimmin malli kohdistuu, jos maksukorotus jakaantuu vain irtisanoville yrityksille. Silloin se on myös tulonsiirto taantuvilta ja irtisanovilta aloilta kehittyville ja kasvaville yrityksille. Tämä edistäisi talouden tervettä rakennemuutosta.

Vastaava malli oli esillä jo 2000-luvun alussa, mutta valitettavasti siihen ei silloin tartuttu. Nyt meillä olisi jo iso joukko myönteisiä kokemuksia sen toimivuudesta eri suhdannetilanteissa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Antti Marttinen

Eläköön lehmänlihavero! Tai sittenkin koiravero?

(Julkaistu Verkkouutisissa 6.4.2019)

Olen aina tykännyt syödä lihaa. Olen herkutellut fileellä, kyljyksellä, paistilla, kareella, poskella, potkalla ties millä. Olen nauttinut karitsasta, porosta, possusta, naudasta, hirvestä, hanhesta, kalkkunasta, broilerista, sammakosta ja monesta muusta. Aivan erityistä herkkuani ovat aina olleet ne väheksytyimmät ruhonosat; munuaiset, maksat, kielet ja kateenkorvat.

Silti esiin noussut ajatus lehmänlihaverosta on mielestäni periaatteessa oikein mainio. Harmi, että se ei käytännössä taida olla toteuttamiskelpoinen.

Ilmastoverona se olisi sosiaalisesti helpompi ja toimivampi kuin monet muut esillä olleet. Tiedämme kaikki, miten monimutkaisia pulmia ja syy-seuraussuhteita esimerkiksi autoilun tai energian veromuutoksiin liittyy.

Jos sen sijaan lehmänlihalle mätkäistäisiin oikein reipas vero, köyhinkään ei siitä kärsisi, koska korvaavia tuotteita olisi yllin kyllin. Kukaan ei näkisi nälkää eikä sortuisi kurjuuteen lehmänlihaveron takia. Rikkaimmat toki edelleen voisivat herkutella verotetuilla häränfileillään, ja siitä muodostuisi pienituloisille oikein tuplajättipotti. Lehmänlihaverolla – jota kalleuden vuoksi maksaisivat vain hyvätuloiset – voitaisiin kustantaa monenlaista hyvää; vanhusten hoivaa, perustuloa, koulutuksen panostuksia, metsien istutuksia ja vaikka mitä.

Suomalaiset syövät keskimäärin 20 kiloa lehmänlihaa vuodessa. Eli kun meitä on 5,5 miljoonaa, lihaa nautitaan Suomessa vuosittain 110 miljoonaa kiloa. Eli kympin lehmänlihavero per kilo tuottaisi peräti 1,1 miljardia euroa! Huikeaa! Juuri siksi Antti Rinteen pitäisi ehdottomasti eriarvoisuuden vähentämisen nimissä kannattaa lehmänlihaveroa. Sillähän kuitattaisiin kertaheitolla eläkeläisten vappusatanen ja paljon muuta.

Tosin huomasitte ehkä laskuvirheen? Tähänkin veroon liittyisi tietysti dynaamisia vaikutuksia. Lehmänlihan kulutus vähenisi veron takia. Mutta koska yleensä muutenkaan dynaamisia vaikutuksia ei haluta huomioida verolaskelmissa, jätetään ne tässäkin huomiotta ja uskotaan tiukasti staattisen laskelman tuottamaan 1.1 miljardiin. Yllätytään sitten yhdessä, kun tuotto jääkin paljon pienemmäksi ja rahat on jo käytetty.

Valitettavasti käytännössä veron toteuttaminen olisi erittäin hankalaa, vaikka hallituksessa siitä löytyisi yksimielisyys. Meillä on Suomessa jo kokemusta siitä, kun olemme yrittäneet terveyssyistä saada kehitetyksi jonkinlaisen mallin sokeriverolle. Ei ole onnistunut. Veikkaan, että samat vaikeudet olisivat edessä myös lihaverolla. Harmillista.

Ja tietenkin, jos lehmänlihavero joskus kuitenkin toteutuisi, lihantuottajille täytyisi turvata pehmeä siirtymäkausi tuotantosuunnan muuttamiseksi, kun kysyntä laskisi. Muutosta toki tapahtuu ilman veroakin. Meilläkin kotona pasta bolognese tehdään nykyään broilerista ja häränfilee on palannut harvoin nautittavaksi juhlaruuaksi. Eilen ravintolassakin (mainio Del Mar Herttoniemenrannassa, suosittelen!) valitsin lehmän sijasta herkulliset lampaankyljykset.

Entäs kestävän kehityksen alvi?

Entä sitten kestävän kehityksen arvonlisävero? Siis että joka tuotteella olisi oma arvonlisäveronsa sen mukaan, kuinka hyvä tai huono se olisi ilmastonmuutoksen tai kestävän kehityksen kannalta?

Ajatus kuulostaa niin kauniilta, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä. Ja se on käytännössä niin järjetön, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä.

Miettikää vähän. Siis jokaikiselle tuotteelle tulisi oma arvonlisäveroprosenttinsa. Eikä vain joka tuotteelle vaan tietysti niiden ainesosillekin. Kalasopassakin lohenpalalla, perunalla, porkkanalla, sipulilla, pippurilla, tillillä, kermalla ja liemiaineksilla olisi kullakin oma alviprosenttinsa ja soppalautasellisen alvi sitten muodostuisi ravintolassa kai niitä painon suhteessa jakamalla ja kertomalla? Tätä yhtälöä sopii ratkoa vaikka siellä soppatykkien äärellä.

Tähän asti hankalana on pidetty sitä, että Suomessa on käytössä kolme alvikantaa; perusalvi ja kaksi alennettua. Ajatelkaapa, kun niitä on satatuhatta erilaista. Tai miljoona? Kestävän kehityksen alvista puhuminen onkin poliittista viherpesua pahimmillaan.

Sittenkin koiravero?

Hiljattain jossain australialaisessa tutkimuksessa taidettiin arvioida, että keskikokoinen lihaa popsiva koira vastaa ekologiselta jalanjäljeltään suunnilleen katumaasturia. Muistikuva ei ole tarkka, ehkä se oli sittenkin pieni perheauto? Tai reilusti vähemmän, mutta autoon sitä kuitenkin verrattiin.

Niin tai näin, olisiko koiraveron palauttaminen yksi ilmastotoimista, jotka olisi ihan käytännössä mahdollista toteuttaa? Yksinkertaisuuden vuoksi se voisi olla kuonokohtainen tasavero, vaikka pikku sylikoiran kulutus toki on kovin vähäinen verrattuna johonkin vasikan korkuiseen jättiläiseen. Koiran pienuuden perusteella voisi veroilmoituksessa ehkä hakea pientä palautusta samalla tavoin kuin vähän ajetusta työsuhdeautosta?

Miten valvonta toimisi? Luotan tässä sosiaaliseen kontrolliin. Poliitikot ja julkkikset voisivat esiintyä ”minä maksoin koiraveroni” -pinssi rinnuksessaan. Yle voisi järjestää kampanjan, jossa tunnetut koiraihmiset esiintyisivät rakkaansa kanssa ja puhuisivat siitä, että ”on ilo maksaa koiraveronsa, koska sillä pelastetaan ilmasto, hoidetaan vanhukset, koulutetaan nuoret ja vielä vähän korotetaan eläkkeitäkin.”

Myös sosiaalisessa mediassa olisi mahdollisuus kehystää lemmikkikuvansa ”minä maksoin koiraveroni 2019” – kehyksellä. Ja jos ei kehystäisi, kyllä joku valvova kanssaihminen varmasti kokisi velvollisuudekseen ilmoittaa tällainen veronkiertäjä viranomaisille?

Tämän veron ongelma on siinä, että Suomessa on vain 700 000 koiraa. Kympin vero tuottaisi vain 7 miljoonaa ja satasenkin vero vasta 70 miljoonaa. Eli pikkusummia lehmänlihaveroon verrattuna. Toinen ikävä puoli on se, että koiraveron ehdottaminen tarkoittaisi käytännössä poliittista itsemurhaa. Siksi en suosittele koiraveron esiin nostamista ainakaan niille, jotka ovat ehdokkaina kevään vaaleissa.

(Tämän kirjoittaja ei omista koiraa, joten hän selviäisi tästä uudesta verosta kuin koira veräjästä. Siltä osin ehdotus noudattaa kansallista veroperinnettä: paras vero on se, jonka joku muu maksaa.)

ANTTI MARTTINEN

Suositeltu

Veropäätöksen sivujuonne: taloyhtiölainojen räjähdys

Asuntolainojen korkovähennys on kutistunut neljännekseen . Samaan aikaan kotitalouksien taloyhtiölainat ovat tuplaantuneet.

Kun Jyrki Kataisen hallitus päätti ryhtyä poistamaan asuntolainojen korkovähennystä vuodesta 2012 alkaen, se toteutti monen ekonomistin pitkäaikaisen unelman. Olihan korkovähennys todettu syypääksi kaikkeen pahaan asuntomarkkinoilla: hintojen ja vuokrien nousuun, velkaantumiseen, asuntopulaan…

Vaikka asuntovelkaiset olivat pitäneet korkojen vähennysoikeutta arvossaan, sen hiipuminen sujui lopulta vähin äänin. Suurin syy lienee ajanjaksoon sattunut poikkeuksellisen alhainen korkotaso. Vähennyksen menetys ei ole paljoa kirpaissut, kun korot ovat pyörineet lähellä nollaa.

Myös muutoksen toteutustapa on ollut harvinaisen onnistunut ja käy esimerkistä vaikkapa yritystukien purkamista ajatellen. Vähennys on alentunut asteittain ja koko ajan on ollut selvästi tiedossa, että alenema jatkuu tulevina vuosina. Näin on vältetty yhtäkkinen shokkivaikutus. Ja toisaalta asunnonostajat ovat alusta lähtien käyttäytyneet kuin koko vähennys olisi jo aikaa sitten poistettu.

Kun vielä vuonna 2011 asuntolainan korot olivat 100-prosenttisesti vähennyskelpoisia, alenema eteni siitä lähtien näin:

2012: 85 % >2013: 80 % > 2014: 75 % > 2015: 65 % > 2016 55 % > 2017 45 % > 2018 35 % > 2019 25 %

Tähän asti vaikuttaa oikein hyvältä.   

Taloyhtiölainojen kasvupyrähdys

Mutta usein hyvilläkin (tai sellaiseksi uskotuilla) päätöksillä voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Niihin pääsee heti käsiksi, kun googlaa hakusanan taloyhtiölaina: ”Kuka maksaa jättimäiset taloyhtiölainat?” ”Nordea varoittaa trendi-ilmiön varjopuolista.” ”Taloyhtiölainojen riskit kasvaneet – Finanssivalvonta.” ”Luottoluokittajakin huolestui uudesta riskistä.” Ja niin edelleen.

Nimittäin samanaikaisesti, kun asuntolainojen korkovähennystä käytiin purkamaan, taloyhtiölainat pyrähtivät nopeaan kasvuun. En muista, että kukaan talousviisas olisi ennalta varoittanut tällaisesta sivuvaikutuksesta. Jos varoitti, nyt kannattaisi nostaa käsi pystyyn ja kehaista itseään: ”Mitäs minä sanoin…”

Vuoden 2011 jälkeen kotitalouksien taloyhtiölainojen osuus kaikista kotitalouksien veloista on lähes kaksinkertaistunut eli kasvanut 7 prosentista yli 13 prosenttiin. Ja taloyhtiölainojen määrä suhteessa kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin on samana aikana yli kaksinkertaistunut 8 prosentista 17 prosenttiin.

Nämä luvut kertovat pelkästään kotitalouksien osuudesta. Tämän päälle tulevat kaikki asuntosijoittajien osuudet taloyhtiölainoista. Mitä oikein tapahtui?

Kotitalouksilta poistui intressi maksaa osuutensa taloyhtiön remonttilainasta heti pois. Yhä useampi päätti hoitaa lainaosuutensa vaivattomasti vastikkeina. Miksi turhaan hakea pankista omaa lainaa?

Ja ennen kaikkea muutos iski uudistuotantoon. Kun intressi korkovähennykseen lopahti oman asunnon ostajilta, syntyi kasvava tila tarjouksille, joissa on alussa useampi vapaavuosi ja hyvinkin matala oman velan osuus. Tämä sopi kerrassaan mainiosti asuntosijoittajille, jotka pääsivät kasvattamaan velkavipuaan ja pystyvät hyödyntämään verotuksessa myös vastikkeet.

Varoittajien pitkä rivi

Niinpä sijoittajien osuus uusista asunnoista on kasvanut ja osa uusista osaketaloista onkin käytännössä sijoittajien omistamia vuokrataloja.

Tästä muutoksesta ovat varoitelleet Suomen Pankki, Finanssivalvonta, luottoluokittajat ja useat pankkien asiantuntijat. Yhtiölainojen kasvun on katsottu aiheuttaneen lisääntyvän riskin koko talouden ja aivan erityisesti uusissa yhtiöissä asuvien kotitalousomistajien kannalta. Jos joku omistaja/sijoittaja jättää vastikkeensa maksamatta, se on äkkiä toisten omistajien niskoilla. Korkojen noustessa edessä voisi olla ikävä ketjureaktio.

Kaikki tässä todettu perustuu kahden ilmiön hämmentävään samanaikaisuuteen. Toki on mahdollista, etttä näillä ei ole keskenään syy-seuraussuhdetta. En ole törmännyt tutkimuksiin aiheesta. Olisikin kiinnostavaa nähdä ja kuulla itseäni paljon parempien asiantuntijoiden näkemyksiä tästä.

Mutta jos – ja tuntuu että kun – näin on käynyt ja syy-seuraussuhde on olemassa, se kuvastaa sitä, millaisia yllättäviä sivuvaikutuksia veroratkaisuilla voi olla. Veroilla on iso vipuvaikutus ihmisten käyttäytymiseen. Moni näkee paljon vaivaa ehkä hyvinkin pienen verovähennyksen saamiseksi.

Tämä kannattaa pitää mielessä, kun seuraavan hallituksen piirissä tehdään veroratkaisuja. Veroilla tai niiden kevennyksillä voi olla yllättävän suuri ohjausvaikutus myönteisessä mielessä. Mutta muutoksilla voi olla myös yllättäviä sivuvaikutuksia käyttäytymiseen. Joskus veronkiristys yhtäällä voi aiheuttaa paljon isommat veromenetykset tai muut epätoivotut seuraukset toisaalla.

Verkkouutiset 4.2.2019

ANTTI MARTTINEN

Miksi kunnat pihtaavat vanhusrahoissa?

Kuntien vanhusten hoivapalveluita koskevissa päätöksissä on krooninen ongelma. Sen takia palveluista maksetaan liian vähän. Ja saadaan sellaista laatua, mitä alehinnalla voi odottaakin.

Kelataan lyhyesti taaksepäin. Vanhusten hoivassa on käynyt viime vuosikymmeninä iso mullistus. Aikaisemmin viimeiset elinvuodet vietettiin kunnallisessa vanhainkodissa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla. Sen ovat lähes kokonaan korvanneet erilaiset palveluasumisen muodot, viime vaiheessa ns. tehostettu palveluasuminen. Sitä ennen asutaan mahdollisimman pitkään kotona.

Uusia hoivataloja ovat rakentaneet kunnat, mutta yhä suuremmalta osin yksityiset ja järjestöt. Eri puolille maata syntyi valtava määrä pieniä palveluyksiköitä. Nimet kertovat: Koivula, Pihapihlaja, Lapinkehto, Hopeinen Kuu… Alan palveluista noin puolet on nykyisin yksityisiä, puolet julkisia. Ja suurin osa yksityisistäkin tietysti julkisen valvonnan ja rahoituksen piirissä.

Viime vuosina suuret hoivaketjut ovat yksi kerrallaan haalineet näitä pikku yksiköitä omistukseensa. Alan nuoruudesta kertoo, että Esperi Caren viime syyskuussa ostama Pyhäsalmen Palvelukoti Jaatinen oli perustettu vuonna 1988 ja oli tiettävästi Suomen pisimpään toiminut yksityinen hoivakoti ikääntyneille.

Tänä päivänä ollaankin jo tilanteessa, jossa suurin osa yksityisistä hoivakodeista on suurten kansainvälisten hoivajättien piirissä. Ne ovat investoineet alaan satoja miljoonia ja siinä sivussa tehneet myös kymmenistä elämäntyönsä myyneistä hoiva-alan yrittäjistä miljonäärejä.

Kukaan kunnassa ei halua maksaa

Suomen kunnat ovat olleet pitkään jatkuvissa kovissa säästöpaineissa. Varsinkin edellisellä hallituskaudella iso on ns. julkisista säästöistä tehtiin leikkaamalla kuntien valtionosuuksia, eikä kuluva kausikaan ole tuottanut niille yhtään helpotusta. Veroprosentit ovat kohonneet sen verran, että lisänousuvara on tiukassa. Varsinkin syrjäseuduilla ja pienissä kunnissa veronmaksajat vain vähenevät.

Tässä tilanteessa kunnan päättäjien on helppo ajautua huonoihin ratkaisuihin. Yksi pahimmista liittyy palvelujen kilpailuttamiseen. Monikin tekijä johtaa siihen, että helposti valitaan halvin ja vielä mahdollisimman tingittyyn hintaan.

Mehiläisen toimitusjohtaja Janne-Olli Järvenpää väitti Hesarissa, että kuntien oma kustannus ympärivuorokautisesta hoivasta olisi 150 euroa vuorokaudessa, mutta yrityksille maksettaisiin keskimäärin vain 120 euroa. Toisenlaisiakin lukuja liikkuu, mutta jos nämä ovat lähelläkään todellisuutta, ne kuvaavat osuvasti tilannetta.

Miksi laadulla on tositilanteessa ja päätöksiä tehtäessä niin vähän puolustajia? Kahdesta syystä, ns. porvarillisesta ja vasemmistolaisesta. Ensinnäkin se kunnanvaltuuston tiukka porvari pyrkii säästämään verorahoja. Miksi maksaa enemmän, jos voi saada halvemmallakin? Siksihän sitä kilpailutetaan?

Mutta myös sillä valtuuston vasemmistolaisella on perustelunsa maksaa mahdollisimman vähän. Miksi maksaa tuolle kansainväliselle riistäjäfirmalle enemmän, jotta se voisi tehdä voittoa ja siirtää voittonsa ties minne Cayman-saarille?

Näin hoivan paremman laadun ja korkeamman hinnan puolustajat voivat jäädä perin vähiin. Tulokset nähdään. Minimihinnalla tuotetaan vain minimilaatua. Kun yritysten niskassa ovat sijoittajien paineet saada tienattua investoimansa miljoonat takaisin, suunta korostuu. Jos jo valmiiksi tähdätään nipin napin riman yli, riski riman putoamiseen on ilmeinen.

Juuri nyt on helppo kuvitella tähän lisärasitteeksi myös yrityskulttuurin ongelmat. Kun pienet paikalliset perheyritykset on haalittu nopeaan tahtiin osaksi isoa konsernia, ongelmat ovat väistämättömiä. ”Mä olen meillä töissä” muuttuu ”mä olen niillä töissä” -tilanteeksi. Joustavan ongelmanratkaisun tilalle tulee väkisinkin byrokratia. Päätöksenteko etääntyy. Ja leveämmistä harteista saatavat edut tulevat sitten vasta viiveellä, eivätkä välttämättä lainkaan heijastu myönteisellä tavalla sinne hoivakotiin.

Miten ongelma puretaan?

Jos sote toteutuisi, päätöksenteko siirtyisi kunnista maakuntatasolle. Hankintaosaaminen olisi parempaa ja valvonta selkeämpää. Asiakkaan oikeuksia ainakin periaatteessa parantaisi siirtyminen valinnanvapauteen, palveluseteleihin ja henkilökohtaiseen budjettiin. Näillä tosin olisi paljon suurempi merkitys pitkäaikaisessa hoivassa esimerkiksi vammaisten osalta kuin ikääntyneiden tehostetussa palveluasumisessa.

Ja varsinkin syrjäisemmillä seuduilla vaihtoehdot olisivat varmaan käytännössä yhtä vähäiset kuin nykyisin. Ratkaisevaa olisi sotessakin se, kuinka paljon vanhusten hoivaan ylipäätään panostetaan.

Näyttää joka tapauksessa vahvasti siltä, että sote tuskin menee läpi ennen vaaleja, joten sen varaan on turha laskea. Se tarkoittaa, että nykyisessä välitilassa jatketaan vielä ties miten pitkään. Ainakin vuosikaudet.

Yksi hiljalleen etenevä suuntaus voisi hieman helpottaa päätöksentekijän tuskaa. Olisi erinomaista, jos kotimaisten eläkevakuutusyhtiöiden omistusosuus hoivayhtiöistä kasvaisi vahvasti. Vuosi vuodelta osuus onkin noussut, mutta tahti voisi edelleen tiivistyä.

Se ei toki parantaisi julkisista rahoista päättävien säästöpaineita. Mutta ainakin se vähentäisi sitä pelkoa, että jos palvelusta maksetaan enemmän, palveluyritys saattaisi tuottaa jopa voittoa.

Silloin tuohon voittoon voisi suhtautua samalla rentoudella kuin peliautomaatin syömiin euroihin: ”Ei väliä, se menee kansanterveydelle ja hyvään tarkoitukseen.”

ANTTI MARTTINEN

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018