Tekijä: peaceofcakemedia

Verottajakin tutki: kotitalousvähennys karsii harmaata taloutta

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy kovin niukasti väärinkäytöksiä. Tämä käy ilmi Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön erittäin perusteellisesta selvityksestä, joka julkistettiin viime viikolla, mutta jäi valitettavan vähälle huomiolle.

Tutkijoiden Lasse Winter, Antti Tokola ja Tatta Garselius laatima työ perustuu asiantuntijahaastatteluihin sekä vuosien 2018-21 verotustietoja käsittelevään laajaan ja monipuoliseen tilastolliseen analyysiin. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä yli 600 toimialalla on ollut jotenkin tekemisissä vähennyksen kanssa. Eli valtava määrä yrityksiä ja työtä, josta on maksettu palkat ja palkkaverot, alvit, sotu- ja eläkemaksut.

Selvityksessä todetaan verottajakielellä kotitalousvähennyksen pyrkivän torjumaan harmaata taloutta ”kohdentamalla kuluttajien kysyntää ennakkoperintärekisterissä oleviin yrityksiin ja tuottamalla vertailutietoa verovalvontaa varten.”

Tässä onkin selvityksen mukaan onnistuttu:

”Verotarkastuskertomusten ja asiantuntijahaastattelujen perusteella kotitalousvähennysilmoituksista saatavat tiedot ovatkin toimineet hyödyllisenä vertailutietona ja riski-indikaattorina verovalvonnassa. Järjestelmä muodostaa yritykselle myös lisäkannustimen hoitaa verovelvoitteensa asianmukaisesti pysyäkseen ennakkoperintärekisterissä.”

Selvityksessä korostetaan, että harmaan talouden riski on alhainen erityisesti silloin, jos yritys saa pääosan liikevaihdostaan kotitalousvähennykseen oikeuttavista töistä. Jos yrityksen vähennykseen kytkeytyvä toiminta on satunnaista tai pienimuotoista, tätä myönteistä vaikutusta ei enää näy.

Vain 5-7 prosentissa virheitä

NIINPÄ KUN tutkijat laskevat yhteen kaikki mahdolliset ”tahattomat tai tietoisesti verohyödyn saamiseksi tehdyt virheelliset ilmoitukset”, päädytään vain noin 5-7 prosenttiin vähennyksistä. Ja tässä luvussa on todellakin kasattu kokoon kaikki mahdollinen. Esimerkiksi koko laskun summan ilmoittaminen erehdyksessä pelkkien työkulujen sijasta, vähennyskelvoton työ, itse tehdyn tai perheenjäsenen työn ilmoittaminen tai remonttikulujen jakaminen kahdelle vuodelle, vaikka työ oikeasti olisi tehty vain yhtenä.

Eli kaikenlaista hyvin pientä yritystä ja erehdystä, ja todellakin kovin harvinaista sekin. Isommat vedätykset vaatisivat jo työn tekijän ja teettäjän yhteistä huijauspyrkimystä, ja siinä taas juuri vähennysjärjestelmän tuottama vertailutieto selkeästi kasvattaa kärähtämisen riskiä. Ei kannata.

Joka tapauksessa selvityksen mukaan ”kaikki arviot viittaavat siihen, että merkittävä kytkös kotitalousvähennysjärjestelmään tekee yrityksestä harmaan talouden toiminnan näkökulmasta vähemmän riskialttiin.”

Verotuksen tuntijat asialla

SELVITYKSESTÄ huomaa, että tekijät tuntevat aiheensa perin pohjin, toisin kuin esimerkiksi pari vuotta sitten julkistetun surullisen kuuluisan VATT:n paperin laatijat, jotka erittäin köykäisin perustein väittivät, ettei kotitalousvähennyksellä muka olisi mitään työllistävää tai harmaata taloutta vähentävää vaikutusta. Tuo väite saikin asiantuntijoilta tyrmäävän kritiikin ja sen ongelmia eritellään myös tämän selvityksen tutkimuskatsauksessa.

Tässä nyt tehdyssä selvityksessä johtopäätöksiä on punnittu monelta kantilta ja sen tuloksena ne ovatkin varsin varovaisia. Niissä korostetaan asiantuntevasti sitä, että täsmällisten vaikutusarvioiden tekeminen ja väittämien esittäminen vähennyksestä on erittäin vaikeaa.

Kotitalousvähennyksen ohella nimittäin moni muukin tekijä vaikuttaa kuluttajien ja yritysten käyttäytymiseen. Talouden suhdanteet vaikuttavat siihen, miten kuluttajat toimivat remonttien suhteen verrattuna vaikkapa jokapäiväisiin välttämättömyyksiin. Kotitalousvähennyksen muutokset taas tuntuvat tilastoissa hitaasti, sillä ihmisillä on muutakin mietittävää kuin se, mihin poliitikot tällä kertaa rajat ja prosentit säätivät.

Eräs kotitalousvähennyksen rinnalla samansuuntaisesti harmaata taloutta torjuva vaikutus tuli asunto-osakeyhtiölain muutoksessa, kun asukkaat velvoitettiin laajalti ilmoittamaan remonteistaan ja käyttämään monissa tehtävissä sertifioituja ammattilaisia. Mikä on näiden yhteistä vaikutusta, mikä erillistä, paha sanoa.

Selvitys nostaa kiinnostavasti esiin myös eräitä vähennyksen harvemmin keskusteluun nousseita myönteisiä vaikutuksia. Tällaisia saattaa olla vaikkapa kannustin huolehtia paremmin asuntokannasta. Tai sitten se, että kun töitä ulkoistetaan ammattilaisille, se voi edistää uusien innovaatioiden ja entistä parempien työmenetelmien kehittämistä, puhutaan sitten remonteista, hoivasta tai siivouksesta.

Valvontaa vaikea enää lisätä

KUN KYSEESSÄ on harmaan talouden selvitysyksikkö, tutkijat ovat perusteellisesti pohtineet myös keinoja, joilla harmaan talouden mahdollisuus saataisiin puristettua vieläkin alhaisemmaksi kuin tuo alussa mainittu 5-7 prosenttia. Tätä varten on käyty läpi laaja katsaus vastaavista järjestelmistä muissa maissa.

Joitakin toimivia keinoja tuodaankin esiin, mutta ne pääasiassa edellyttäisivät entistä tiukempaa valvontaa, byrokratiaa ja vaivannäköä paitsi verottajalta, myös työn tekijöiltä ja teettäjiltä. Niinpä kustannus/hyöty -suhde jäisi näistä toimista varsin vähäiseksi, ellei jopa miinusmerkkiseksi. Pientä silakkaa ei kannata jahdata kovin massiivisilla kalastusvälineillä.

Jos laajasta selvityksestä hakee kritisoitavaa, se kohdistuu ehkä yhteen selvityksen perushypoteeseista. Siinä nimittäin oletettiin, että vähennyksen ansiosta kotien palveluihin kohdistuisi vielä pienempi harmaan talouden riski kuin muilla aloilla. Tähän perustuen selvityksessä ollaan ikään kuin pettyneitä, että kotipalveluiden riski harmaaseen talouteen ei selvityksen perusteella havaittavasti eroa muista aloista.

Itse arvioisin tilannetta sen vaihtoehdon pohjalta, että meillä ei olisi ollenkaan kotitalousvähennystä. Tilanne ehkä ei olisi yhtä vaikea kuin ennen vähennyksen käyttöönottoa 1990-luvulla, jolloin kuluttajilla ei ollut kerrassaan minkäänlaista intoa tai intressiä maksaa palveluistaan kuitilla, eikä työn suorittajilla tarjota sitä. Mutta silti olettaisin, että ilman verovähennystä kotipalveluissa joka tapauksessa liikuttaisiin huomattavasti enemmän harmaalla alueella kuin yritysten välisissä b2b-yhteyksissä, joissa molemmat osapuolet ovat kirjanpitovelvollisia tekemisistään ja ovat monien ristikkäisten verotusta koskevien säädösten ja valvonnan alaisia.

Eli kun selvityksessä nyt todetaan, että harmaan talouden suhteen on kotipalveluissa noustu jokseenkin samalle tasolle kuin muillakin vertailualoilla, pitäisin sitä erinomaisena saavutuksena ja suurelta osin kotitalousvähennyksen ansiona.

Joko omavastuu poistetaan turhana?

MITEN TÄSTÄ eteenpäin? Hallitusohjelmaneuvottelujen veroryhmissä myös kotitalousvähennys lienee käsittelyssä. Itse en veivaisi vähennystä erityisemmin suuntaan eikä toiseen, vaikka poliitikkojen intohimona tuntuu olevan muutella sitä lähes joka vuosi suuntaan tai toiseen.

Ilman muutoksiakin vähennyksen hyvät puolet säilyvät. Rehellistä työtä ja siihen liittyvää sosiaaliturvaa monille pienituloisille, kuluttajansuojaa asiakkaille, kannustinta kansalaisten kannalta merkittäville palvelualojen yrityksille ja ennen kaikkea rehdin veronmaksukulttuurin voimistamista.

Jos jotain muuttaisin, niin heittäisin vihdoin romukoppaan aivan turhan 100 euron omavastuuosuuden. Jos tiukan talouden oloissa halutaan tasapainotella, niin alennetaan sitten vähennyksen ylärajaa vastaavasti.

Omavastuuosuutta käsitellään myös tässä esitellyssä selvityksessä ja todetaan, ettei sen poistolla olisi merkitystä harmaan talouden torjunnassa. Ei varmasti olisikaan, mutta se yksinkertaistaisi järjestelmää, ja se on aina kaikissa muutoksissa hyvä tavoite.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 30.5.2023

Porsaanreikiä ja yritystukia uusiokäyttöön

KUN MEILTÄ suomalaisilta kysytään valtion velkaantumisesta, vastaamme kuuliaisesti, että olemme kovin huolestuneita. Kun sitten kysytään säästöistä, suosimme lämpimästi kaikkea, mikä ei meitä itseä kirpaise. Sama koskee veroja. Kiristyksetkin kelpaavat, kunhan ne eivät satu omaan nilkkaan.

Oikeasti parhaita säästöjä tai kiristyksiä olisivat kuitenkin juuri ne, jotka kohdistuvat myös meihin itseemme, mahdollisimman moneen meistä. Mieluummin euro pois miljoonalta kuin tuhat euroa tuhannelta. Mutta se istuu huonosti ”kannatan, kunhan joku muu tinkii puolestani” -ajatteluun.

Ei ihme, että puolueet olivat taas vaalien alla ihan kippurassa, kun tuli puhe säästöistä. Varsinkin, kun joka säästökohteelle löytyy vielä oma verovaroin rahoitettu etujärjestökin vastustamaan.

Jotain piti kuitenkin vaalitenteissä vastata. Olennaista oli löytää kohteita, joita omat äänestäjät eivät ikinä joutuisi maksamaan. Verotuksen porsaanreiät, kehitysapu, puoluetuki, byrokratia ja ympäristölle haitalliset yritystuet… Ne ovat ikiliikkujia, joista vaalien alla irtoaa miljardeja, vaalien välillä ei yleensä euroakaan. Niinpä ne voi kierrättää uusiokäyttöön taas seuraavissa vaaleissa. Kätevää!

Aina voi lisäksi luvata kiristää viina- ja tupakkaveroja. Sitä ei kukaan kehtaa vastustaa, vaikka kiristykset kohdistuvat kaikkein köyhimpiin. Ympäristö- ja haittaveroista saattoi puhua vain, jos ei paljastanut, että ne ovat lähinnä bensa- ja energiaveroja.

NYT ON vaalit käyty ja nuo ”säästökohteet” kärrätty puoluetoimistojen takahuoneisiin uutta kierrosta varten. Pääsiäisen jälkeen Petteri Orpo alkaa haravoida muiden puoluejohtajien hallitushaluja.

Mistä ne tulevan hallituksen oikeat säästöt – tai veronkiristykset – löytyvät? Sitä on paha lähteä veikkaamaan ennen kuin on jotain hajua, ketkä siellä hallituksessa lopulta istuvat.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Mitä tahansa hallitusohjelmissa päätetään, ikävät asiat pitäisi aina toteuttaa heti ensimmäisessä budjetissa. Kipeiden päätösten on paras kirpaista myös omia porukoita. Kyllä maailman onnellisin kansa silloin nielee myös pienet leikkaukset, jos ne koetaan tasapuolisiksi ja oikeudenmukaisiksi.  

Kaikki se, mitä jätetään tuleville vuosille, jää toteutumatta. Niistä tulee seuraavan hallituksen ”päätösperäisiä työllisyystoimia”, joista riidellään vuodesta toiseen, eikä valmista tule milloinkaan.

Ikävät asiat kannattaa siivota heti pöydältä myös hallituksen oman edun nimissä. Äänestäjillä on silloin useampi vuosi aikaa niellä kiukkunsa ja kiinnostua ihan muista aiheista ennen seuraavia vaaleja. Vaalien alla pyyhitään sitten yhdessä pölyt ikiliikkujista: verotuksen porsaanreiät, yritystuet…

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 8.4.2023

Taitosi rapistuvat koko ajan helppouden siivellä

JOSKUS KAUAN sitten Budapestissa unkarilainen juttukumppanini kehui, että heidän lääkärinsä ovat taitavampia tekemään diagnooseja kuin suomalaiset.

Isänmaallista intoa, ajattelin. Mutta hän perusteli.

”Teillä vauraassa Suomessa voidaan potilas heti lähettää moniin kokeisiin ja vasta sitten tehdään johtopäätöksiä. Meillä pitää päätellä kaikki ilman lisäapuja, vain potilasta tutkimalla.”

Tuo oli liioittelua, tiedän. Mutta todellakin, jos käytössä on pelit ja vehkeet, ei tarvitse aina niin kovasti vaivata omaa päätään.

TÄMÄ PALASI mieleen, kun luin jutun nuorten harjoittelijoiden vaikeuksista laskea vaihtorahat kaupan kassalla. Ei auta, vaikka kassakone näyttää oikean palautussumman.

Siis jos asiakas maksaa 11,70 euron ostokset 20 euron setelillä, kassakone kyllä näyttää, että pitää maksaa 8,30 takaisin. Mutta millaisia kolikoita tai seteleitä kassasta pitää kaivaa, jotta saadaan kokoon 8,30? Siinä se pulma.

Tämä kertoo kahden taidon rapistumisesta; päässälasku ja rahojen tuntemus. Molemmat taidot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta kieltämättä niitä tarvitsee käytännön elämässä yhä harvemmin. Maksut tehdään kortilla ja laskemista varten on laskimet. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta vieraantuneet heille lähes turhiksi käyneistä taidoista.

TAKSIUUDISTUS on yksi jatkuvan valituksen aiheista, osin syystäkin. Mutta yksi ongelma liittyy kyllä aivan muuhun. Nimittäin se, että kuskit eivät tunnu enää osaavan mihinkään ns. perstuntumalla.

Tämä ei ole ensi sijassa sen tuhannesti kirotun pernerin vika. Se paljastuu viimeistään, kun istahtaa taksiin jossain ulkomailla. Eivät ne osaa sen paremmin perille.

Tärkein syyllinen taitaa olla hieno keksintö, joka on helpottanut meidän kaikkien liikkumista. Navigaattori. Meistä kaikista on tullut karttasokeita. Kukapa enää painaa mieleensä etukäteen, että mene siis tuota tietä ensin noin kilsa, käänny toisesta risteyksestä oikealle ja sitten kohta taas vasempaan..?

Eihän karttoja enää ole olemassakaan. Navi puolestaan varmistaa yleiskuvan hajoamisen paljastamalla reitistä vain pikku pätkän, ja jos näkymää suurentaa, katoavat yksityiskohdat.

Navia tihrutessa ei enää edes tarkkailla ympäröiviä maamerkkejä (…heti Esson baarin jälkeen oikealle) tai tienviittoja. Vaikka jonkun ajan kuluttua ajelisit samaa reittiä, se ei ole painunut mieleen, vaan taas täytyy turvautua naviin. Taidot ruostuvat.

AIKOJEN SAATOSSA monet ennen tarvitut taidot ovat kadonneet tarpeettomina ja uusia tullut tilalle. Osaaminen vaatii jatkuvaa harjoittamista ja sen puutteessa juuri nyt ovat siis uhanalaisina päässälasku ja kartanluku. Se paljon puhuttu tekoäly on vasta tulollaan. Ehkä seuraavaksi on vuorossa luku- ja kirjoitustaito?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 26.2.2023

Nopeat popsivat paneelissa hitaat

KUN Paavo Lipponen muinoin 1990-luvulla nousi politiikan ykköskaartiin, hänen hämmentävä piirteensä oli hitaus. Puheessa oli pitkiä taukoja ja vastausta odotellessa toimittaja olisi ehtinyt käydä vaikka Harri Holkerin kanssa silakkatorilla kahvilla.

Aluksi se oli hänen ja puolueensa kannalta vakava pulma. Nuori ja sutkimpi Esko Aho pyöritteli hänet kölin alta niin, että omatkin nolostuivat. Kunnes vähitellen vain totuttiin tyyliin, jota alettiin pitää Lipposen tavaramerkkinä, siis että hän… ei… pidä… kiirettä… puhuessaan.

Hidas vastaus kysymykseen ei siis ihan aina tarkoittanutkaan tietämättömyyttä ja epärehellisyyttä.

Lopulta Lipponen kaikesta huolimatta voitti vaalit. Kun opposition haastajan piti olla vikkelä ja aggressiivinen, valta-asemassa hidasliikkeisyys toikin arvovaltaa. Ei Lipposesta silti kansansuosikkia tullut edes omiensa keskuudessa, mutta sentään viimeisin kahden kauden pääministeri.

MONI MEISTÄ on tällaisia oman elämänsä lipposia. Yllättävän sutkauksen tai päällekäyvän väitteen kohdalla jäämme sanattomaksi, tai vastaamme jotain tyyliin ”ai jaa ei vai”. Vasta parin tyhjän kierroksen jälkeen mieleemme pulppuaa se, mitä olisi pitänyt vastata.

Silloin tilanne on jo ohi.

Itse asiassa suuri osa riemastuttavista ”ja sit mä kyllä täräytin sille suoraan…” -tarinoista taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Tai siis sellaisia toteamuksia, jotka vasta jälkeenpäin juolahtivat mieleen. Ja jotka olisivat osuneet tosi nasevasti tilanteeseen, jos ne vain olisi oikeasti lausuttu.

Sähköposti on meidän hidastelijoiden onnela. Jää edes vähän aikaa miettiä ja reagoida ja sitten – täältä pesee ja linkoaa!

NOPEALLA TYYPILLÄ tulee suoraan selkäytimestä (yleensä kipeästikin sattuva) väite ja vastaväite mihin tahansa toteamukseen.

Nämä ihmiset ovat aivan loistavia live-tilanteisiin; televisioon tai poliittiseen väittelyyn. Heitä toimittajat ja tutkijat kiittelevät paneelien jälkeisissä ”kuka onnistui parhaiten” -kritiikeissä. Someyleisö hurraa.

Tärkeää nopeudessa on yksinkertaisuus. Maailman paras väite on se, että ”nuo ovat pahiksia, me olemme hyviksiä.” Sen voi sanoa monella tapaa, kunhan tylysti ja yksinkertaisesti. Siinä sitä on haastetta vastapuolelle, joka kohta sortuu monimutkaiseen todisteluun, johon ehtii huutaa ja naureskella päälle monet kerrat.

Nopeat täräytykset eivät välttämättä ollenkaan kestäisi aikaa tai kriittistä tarkastelua.

Mutta jos vastapuolen saa pyöritettyä nopean väittelyn kierteeseen, häneltä lipsahtaa hädissään jotain vielä typerämpää. Tai onnetonta änkkäystä.

EDUSKUNTAVAALIT ovat parin kuukauden kuluttua. Keskusteluja on kohta lähes päivittäin. Kuka heittää tällä kertaa tyrmäävimmät onelinerit? Syövätkö nopeat hitaat?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 15.1.2023

Lahjoitatko sähkötukesi Ukrainaan?

KUN MAAN hallitus onnistui joulun alla kyhäämään kokoon uuden (juuri vaalien kynnyksellä jaettavan) satojen miljoonien sähkötuen kaikkien jo syksyllä päätettyjen tukien lisäksi, moni huokaisi helpotuksesta. Ovathan jyrkästi kohonneet sähkölaskut käyneet osalle suomalaisista todella raskaiksi.

Tuoreiden kyselyjen mukaan sähkötuilla onkin laaja kannatus. Kukapa ei ottaisi rahaa vastaan, jos voi uskotella itselleen, että se kuuluisa joku muu sen lopulta maksaa? Ja kuten sanottu, osa meistä tukea oikeasti tarvitseekin. Kuinka pieni tai suuri osa, siitä ei ota selvää Erkkikään. Eikä näköjään edes Sanna tai Mika.

Toisaalta on myös nostattanut kiukkua, että tukea valuu todennäköisesti satoja miljoonia myös sellaisille äveriäille, jotka eivät sitä lainkaan tarvitse, mutta ottavat toki ihan mielellään vastaan. Sellaista järjestelmää ei pidetä terveenä, joka ensin verottaa ankarasti, ja sitten muka armeliaasti palauttaa osan rahasta tukiaisina.

Poliittiset päättäjät valittavat, että tuen parempi kohdistaminen on ihan mahdottoman vaikeaa, vaikka hyvin tietävät, että kaikkein suurimmat tuet taitavat mennä hienostoalueiden isojen omakotitalojen omistajille, jotka saavat parhaassa tapauksessa apurahaa myös loma-asuntonsa ja/tai lapinmökkinsä talvilämpimänä pitämiseen.

Mikä avuksi, eikö todellakaan ole mitään keinoja?

YKSI EHDOTETTU tapa hieman tasoittaa tilannetta olisi tehdä sähkötuesta verotettavaa tuloa. Näin voisi ajatella verotuksen progression palauttavan takaisin suuremman osan hyvätuloisen kuin pienituloisen saamasta tuesta. Tuen määrässä voisi sitten huomioida, että osa tulee valtiolle veroina takaisin.

Kuullostaa hyvältä? Paitsi että kun jo keskipalkkaisen marginaaliveroprosentti on 50 prosentin tienoilla, tasaus jäisi lopulta lähes kosmeettiseksi, eikä siksi maksa vaivaa.

Pitäisi keksiä jotain tehokkaampaa. Olisiko median taipumuksesta tehdä kaikenlaisia listauksia jotain apua?

ENTÄ, JOS sähkötukea pitäisi hakea ja hakemukset olisivat julkisia? Ajatusleikkinä tämä vaikuttaisi hyvin toimivalta. Mediat kaivaisivat syksyn veropäivän listauksensa esiin, vertaisivat niitä sähkötukea hakeneiden listaan ja ripustaisivat ahneimmat häpeäpaaluun koronatukia nostaneiden taiteilijoiden seuraan. Ainakin joku ehkä jättäisi itselleen turhan tuen hakematta välttyäkseen tältä ikävältä julkisuudelta. Tai ei viitsisi vaivautua (omalta kannaltaan) pikkurahojen vuoksi.

Tämä ajatus todennäköisesti kaatuisi siihen liittyvään massiiviseen byrokratiaan sekä hakijoiden että myöntäjien kannalta.

VIELÄ JÄÄ kuitenkin vapaan kansalaistoiminnan mahdollisuus.

Siihen tarvitaan vaikkapa tulotilastojen kärjessä vuodesta toiseen esiintyviä Supercellin miehiä, jotka ovat tunnetusti kiitollisia siitä, että ovat saaneet käydä ilmaiseksi koulunsa Suomessa ja voivat muutenkin nauttia kaikista hyvinvointivaltion eduista, joihin myös sähkötuet kuuluvat.

He voisivat nyt pistää pystyyn ja rahoittaa massiivisen media- ja somekampanjan ”Lahjoitan koko sähkötukeni Ukrainaan.” Hyvän esimerkkinsä voimalla – ja median aktiivisella seurannalla – he voisivat aikaansaada jopa miljoonien arvoisen lahjoitusten vyöryn. Sometähdet kehuisivat lahjoitusideaa ja julkkikset voisivat tarjota nimeään mukaan lahjoittajien listaan.

Kuten olemme uutisista huomanneet, Ukrainassa sähkötukea todella tarvitaan. Enemmän kuin vaikka Westendissä tai Marjaniemessä.

TOSIN EHKÄ tuo toive miljoonalahjoituksista Ukrainaan on sittenkin vähän ylimitoitettu? Nimittäin kansalaisilla puheet ovat helposti tekoja suuremmat.

Usein esimerkiksi keskustelupalstoilla törmää kommentteihin, että ”emme tarvitse lapsilisiä” tai että ”olen valmis maksamaan enemmän veroja, jotta se ja se hyvä tarkoitus toteutuu.” Tällaiset ajatukset olisi helppo myös toteuttaa lahjoittamalla rahaa Valtiokonttoriin.

Tänä vuonna tällaisia lahjoituksia on jouluun mennessä tehty Valtiokonttorin antamien tietojen mukaan 6273,31 euroa. Vielä puuttuu miljoonatasosta.

Mutta ehkä nyt on toisin? Aloitan itsestäni. Lupaan lahjoittaa kaikki saamani sähkötukiaiset Ukrainaan. Entä sinä?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 4.1.2023

Arvonlisäveron mekin ansaitsemme

KUVITTELE OLEVASI rikas yrittäjä, jonka työura on täynnä ja on aika nauttia sen runsaista hedelmistä. Mitä tekisit? Eläisit mukavasti täällä kotosalla ja lomailisit hienoissa paikoissa? Kenties muuttaisit osaksi vuotta jonnekin lämpimään golfailemaan, ehkä jopa pysyvästi?

Ehei, ainakaan idealistipoliitikon mielestä. Hän on varma, että sinulle olisi elämässä kaikkein tärkeintä kiertää Suomen veroja, minkä vuoksi muuttaisit heti jonnekin verokonsultin kehumaan Bulvaniaan, jossa pääsisit kuulemma vähemmillä veroilla. Siellä sitten kärvistelisit yksinäsi kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Ehkä joku niin tekisikin?

Tämän hölmöyden torjumiseksi kehitetty ns. exit-vero meni nurin hallituksen lakiesitysten joukkohautajaisissa – ja hyvä niin. Se olisi ollut vero, joka olisi kohdistunut vuosittain muutamaan ihmiseen eikä olisi tuottanut käytännössä mitään muuta kuin vatsanpohjan kutinaa keksijöilleen.

HYVÄ VERO taas kohdistuu tasaisesti ja matalana mahdollisimman moniin ihmisiin ja tuottaa siksi paljon rahaa vanhusten hoivaan ja muuhun tärkeään. Hyvä vero ei kannusta veronkiertoon.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu ollenkaan vientiin, mutta täydellä voimalla kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat maksaa vähemmän veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Ostat Dressmanin alesta 30 euron farkut. Tai sitten ostat jostain 900 eurolla Balenciagan farkut. Toisista maksat alvia 6 euroa, toisista 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista risat.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

ON SANOTTU, että seuraavien hallitusten on pakko yrittää palauttaa maan talous kuntoon. Se tarkoittaisi rakenteellisten uudistusten, menosäästöjen ja veronkorotusten yhdistelmää.

Jos jotain veroa olisi aivan pakko korottaa, alvi olisi silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus toisi heti tuhat miljoonaa euroa, jolla voisi maksaa palkkaa hoitajille ja opettajille, vähän keventää työn ja eläkkeen veroa ja vielä reilusti lyhentää velkaakin. Kympin ostokseen se toisi 8 senttiä lisää. Sen me ehkä kestäisimme?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 4.12.2022

Yksikin sana voi tarjota tilaisuuden tunnemyrskyyn

”NYT SUUTUIN. Suutuin niin, että pala nousi kurkkuun ja vedet kihosivat silmäkulmiin.”

Sosiaalisen median myötä viime vuosina on hiipinyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen loukkaantumisdraama ja siihen liittyvän viestintä.

Siinä kuvio kulkee niin, että haetaan twiittauksista, haastatteluista tai televisioesiintymisistä joku puheenvuoro, jonka sanoma kärjistetään tai sitten vain tahallaan tai vahingossa ymmärretään väärin. Joskus riittää yksittäinen sana.

Loukkaavan puheenvuoron väitettä ei välttämättä kiistetä, eikä erityisemmin esitetä vasta-argumentteja tai parempia vaihtoehtoja. Sen sijaan otetaan heti käyttöön täysi tunnearsenaali. Puheenvuoro tai sana loukkasi minua syvästi, se raivostutti, se itketti, se suututti, se repi minut riekaleiksi.

Tähän tunteeseen on helppo muidenkin yhtyä ja jakaa sitä eteenpäin. Harva enää jaksaa paneutua siihen, mitä alkuperäinen kohde oikeasti lausui, puhumattakaan siitä, mitä tarkoitti. Keskustelu etenee siitä, mitä loukkaantuja itse päätti nähdä. Kun yhdessä suututaan, ei synny erimielisyyksiä edes siitä, millainen olisi kunkin mielestä oikeampi näkemys.

Alkuperäisen lausunnon esittäjä kiemurtelee tässä vaiheessa jo kuin mato koukussa. Jos hän pyrkii oikomaan, hän selittelee mokiaan. Jos pyytää anteeksi, hän ei tee sitäkään oikealla tavalla.

Taitava loukkaantumisviestijä on kuin jalkapalloilija, joka vastustajan maalialueelle päästyään pienimmästä hipaisusta syöksyy korkeassa kaaressa, kiljaisee tuskasta ja jää voihkien kieriskelemaan nurmelle. Siinäpä sitten vierellä juossut jää huuli pyöreänä miettimään syntyjä syviä, kun erotuomari jo kiikuttaa palloa kohti rangaistuspilkkua.

ALUN SITAATTI on joulukuulta 2014. En muista, mihin tuo tunteikas eläytyminen liittyi. Kenties jotain veroihin liittyvää, tuskin sentään Nato-jäsenyyttä ehdotettiin?

Sen esitti vaalien lähestyessä nuori ja lahjakas tamperelainen poliitikko, josta ennustin silloin, että hänen tiensä politiikan nousevaksi tähdeksi voi avautua jopa yllättävän nopeasti. Totesin, että hän on tällaisen viestinnän osaavimpia edustajia ja uranuurtajia Suomessa ja että hänellä on vahva yhteiskunnallinen tunnerekisteri ja kyky viestiä siitä näyttävästi eteenpäin.

Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän on jo kokenut konkari ja satojen tuhansien idoli, joka on istunut 8 vuotta kansanedustajana ja 3 vuotta pääministerinä, ja jonka rinnalle maailmanpolitiikan kuuluisuudet ja muutkin julkkikset haluavat asettua selfiekuvaan.

MISTÄ LÖYTYVÄT nyt vaalien uudet tähdet ja miltä kanavilta? Kuka on tällä kertaa uusien tyylilajien tiennäyttäjä ja tulevaisuuden menestyjä? Vai mennäänkö vain vanhoin eväin?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 23.10.2022

Onks hei miljartsi paljo vai vähä?

Julkaistu Aamulehdessä 6.9.2022

”HEI ÖSTERMALMI, onks dona paljo vai vähä?”

Kummelin Speedyn klassinen kysymys Sakulle on yhä talouskeskustelun ytimessä. Itse kullakin on joku tuntuma rahan arvoon, jokaisella erilainen. Yhdelle tonni on todella paljon, toiselle pikkupennonen.

Korona-aika vaikutti monella tapaa siihen, miltä raha tuntui. Jos kävi huonosti ja työt menivät alta, se iski kipeästi lompakkoon. Mutta meistä hyväosaisista, joilla palkka tai eläke juoksi entiseen tapaan, raha saattoi tuntua jopa kevenevän, kun ei voinut kuluttaa entiseen tapaan. Ei ollut matkoja, ravintoloita eikä oikein muitakaan palveluita, joihin kotoilun yli jäävä raha olisi tuhlaantunut.

ERITYISEN pahasti taisi sekoittua taju julkisesta rahasta. Kun yhtäkkiä lainattiin miljardeja (= tuhansia miljoonia) koronamenoihin, sata miljoonaa olikin sen rinnalla pikkuraha. Jos velkaa otettiin veroina kerättyjen rahojen päälle vielä kymmenen miljardia, oli helppo vipata saman tien vielä yhdestoista kaikkeen kivaan, mitä tuli luvattua. Ja vielä seuraava ja seuraava.

Tai toisinpäin. Mitä järkeä oli pinnistellä 100 miljoonan säästämiseksi, jos sitten kuitenkin vipataan 9,9 miljardia? Mitä tuollaisesta niuhotuksesta äänestäjätkin sanovat?

Näin rakentui velkaantumisen ikiliikkuja, jota on tavattoman vaikea pysäyttää. Viime viikolla esiteltiin budjetti, jossa kaikkien verojen päälle pitää taas lainata laskutavasta riippuen tutut 10 miljardia. Puhe säästöistä on tehty naurettavaksi, pilkan kohteeksi.

Tätä on Ukrainaan viitaten mainostettu sotatalouden budjetiksi, jota se ei tietenkään ole. Sotataloudessahan tingitään kaikesta turhasta ja paljosta tarpeellisestakin, jotta voimavarat kohdistetaan siihen, mikä juuri nyt on välttämätöntä. Nyt ei tingitä oikein mistään. 

KUINKA PALJON tuo 10 miljardia oikein on, miten siitä edes säästäisi? Lopetettaisiinko opintotuki? Naurettavaa, vain 0,7 miljardia. Entä lapsilisät? Ei auta, 1,3 miljardia. No miten olisi poliisin lakkauttaminen? Säästöä huvittavat 0,9 miljardia.

Entä verojen korottaminen? Jospa korotettaisiin pääomaveroa? Sen tuotto on nykyisellään kolmisen miljardia. Eli hmm… jos nelinkertaistetaan pääomavero, on velat melkein kuitattu. Kun nykyinen veroprosentti on 30-34, se pitäisi korottaa… Jaa, keksitäänpä jotain muuta? Autovero? Vain 500 miljoonaa. Alkoholivero? 1,5 miljardia.

 Valtion tulovero tuottaa sentään yli 5 miljardia. Eli se pitäisi suunnilleen kolminkertaistaa. Siitäkö lähdetään? Vai olisiko sittenkin helpompi lainata vielä miljardi lisää ja ruveta maksamaan kansalaisille vaikka valtion veronmaksutukea? Kun ne vaalitkin.

EN MUISTA, mitä Saku Speedylle silloin kauan sitten vastasi. Olisiko vastaus tänä päivänä: ”Ai niinku miljartsi? Tosi vähä.”

Antti Marttinen

Taktikoitko lapsesi seiväshyppääjäksi?

Julkaistu Aamulehdessä 31.7.2022

Yleisurheilun MM-kisat päättyivät viikko sitten viesteihin ja kuningaslajina pidettyyn seiväshyppyyn. Kaikkiaan Eugenessa kisaili noin 2000 urheilijaa. He valikoituivat osanottajiksi kahta tietä: joko tulosrajan ylittämällä tai sitten rankingpisteillä.

Eli valinta tapahtui samaan tapaan kuin Suomessa pääsy opiskelemaan korkeakouluihin. Tänä kesänä paikan sai 53 000 nuorta. 51 prosenttia heistä valittiin todistuksen perusteella, 49 prosenttia pääsykokeilla tai muulla tavoin.

Seiväshypyssä tulosraja kisoihin oli 580 senttiä. Jos jatketaan vertailua kotimaisiin opintoihin, tuo voisi vastata vaikka pitkän matikan laudaturia, josta saa valinnoissa maagiset 36,1 pistettä. Kuten somen viisaat korostavat, tuo on enemmän kuin mistään muusta aineesta, pyrki sitten lukemaan vaikka slaavilaista filologiaa tai uskontotieteitä.

Meidän humanistien mielestä tämä on tietenkin katkera vääryys.

Ajatelkaa nyt, jos urheilussakin seiväshypyn tulosrajan ylittäminen avaisi portit vaikka maratonille tai moukarinheittoon. Olisihan se ihan kamalaa?

Tai siis, miksi ihmeessä huippuluokan seiväshyppääjä valitsisi jonkun muun kuin oman lajinsa, johon omaa erinomaiset lahjat ja on sitä vuosikaudet harjoitellut? Kun saisi valita vain yhden lajin, kuten saa vain yhden opiskelupaikankin. Maratoonarien taitaisi sittenkin olla ihan turha pelätä?

Ja hei, sama koskee opiskelupaikkojakin. 985 uutta nuorta sai tänä vuonna tuon 36,1 valintapistettä pitkän matikan ällästä. Suurin osa heistä suunnannee tekniselle alalle tai lääkikseen, tai sitten ihan matikkajuttuja lukemaan. Jos joku harva eksyy muualle, niin hyvä vain. Reilusti yli 50 000 paikkaa jää kaikille muille.

Ymmärrän, että nämä matikan korkeat pisteet käyvät historianopettajien ja kielentutkijoiden itsetunnolle, mutta käytännössä niillä ei ole heidän kannaltaan haituvankaan merkitystä. Ja siksi paasaaminen tästä aiheesta kannattaisi lopettaa, koska se aiheuttaa vain aivan turhaa ahdistusta lukiolaisille.

Siis rakkaat kohta aloittavien uusien lukiolaisten isät ja äidit. Jättäkää turhat taktiset laskelmoinnit. Älkää painostako lapsianne 2 metrin vastahakoisiksi seiväshyppääjiksi, jos he sen sijaan voisivat loistaa aitajuoksussa tai kuulantyönnössä. Kannustakaa lapsianne valitsemaan niitä aineita, jotka heitä kiinnostavat. Motivaatio antaa siivet.

Ei lukiota aloittaessa vielä tarvitse tietää, mitä tulee tekemään aikuisena. Useimmat eivät tiedä, vaikka haaveita tietysti on. Edessä on vielä monta mutkaa, mielenmuutosta ja mahdollisuutta. Hyvä niin.

Antti Marttinen

Kirjoittajalla on Pentti Nikulan nimikirjoitus ja pitkän matikan b (13,2 pistettä) viime vuosituhannelta.

Proopuskalla yli rajan

Julkaistu Verkkouutisissa elokuussa 2022

Heinäkuu oli kaartumassa hiljalleen kohti loppuaan, kun suomalaisten järkytykseksi alkoi koronarajoitusten purkautuessa yhtäkkiä valtava turistiaalto vyöryä Venäjän suunnalta. Ministerit olivat vielä otsansa hiessä ansaituilla lomillaan, kuka kotimaan kamaralla, kuka Italian auringossa tai ties missä. Maan poliittinen johto ja kohtalot olivat pääministerin 17. sijaisen, perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindénin monien taistojen ahavoittamissa käsissä.

Alkoi läpi Some-Suomen tulvinut keskustelu siitä, voidaanko Ukrainaan hyökänneen Venäjän kansalaisten sallia matkustella Suomeen tai Suomen kautta. Luonnollisesti aihe nostatti kiihkeitä kannanottoja, mutta myös asiallista pohdintaa suuntaan ja toiseen.

Mietittiin tavallisten venäläisten syyllisyyttä ja vastuuta sotatoimista. Kuultiin lausuntoja oikeudellisista seikoista. Luettiin juttuja pröystäilevistä ökyturisteista. Puolustettiin ajatusta, että matkaajat saavat sentään lännessä parempaa tietoa kuin Venäjän valtion propaganda. Ja todettiin tuo turhaksi toiveajatteluksi. Korostettiin, että rajan pitää olla avoinna Venäjältä pakeneville toisinajattelijoille. Ja todettiin, että heitä lienee matkaajista häviävän pieni vähemmistö.

Oli miten oli, rajan sulkeminen ja viisumien myöntämisen lopettaminen kokonaan todettiin oikeudellisesti mahdottomaksi. Mutta kansa oli raivoissaan ja hallituksenkin täytyi tehdä edes jotain kiukun laannuttamiseksi. Tai siis ainakin pyrkiä siihen, ettei se kiukku kohdistu hallitukseen itsensä.

Niinpä ministerit puhuivat ja vaativat itseltään, että jotain tarttis tehdä. Lopulta linjattiin, että uusien viisumien myöntämistä vähennetään syyskuussa. Sillä ei kuitenkaan kovin pian ole käytännön merkitystä, koska voimassa on ilmeisesti satoja tuhansia pitkäaikaisia viisumeita. Ja rajan yli pääsee myös minkä tahansa muun Schengen-maan myöntämällä viisumilla.

Joten sitten päätettiin puhua yhä kovemmalla äänellä ja kädet ristissä toivoa, että syntyisi jotain EU:n yhteisiä toimia. Niitä toimia odotellessa Hesarin toimittajat kävivät hiljattain laskemassa, että Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikoilla seisoo 1400 venäläisessä rekisterissä olevaa (loisto)autoa. Taktiikka on kuitenkin siltä osin toiminut, että kansalaisten huomio on odotusaikana siirtynyt muihin, iloisempiin, valoisampiin ja hauskempiin aiheisiin.

***

En usko, että pitkiin aikoihin syntyy sellaisia viisumiratkaisuja, joilla olisi isompaa käytännön merkitystä. Ja niillä on todellakin myös huonot puolensa. Mikä vaikutus sillä on sodankäyntiin, jos venäläiset saavat jatkossa matkustaa vain muihin diktatuurimaihin?

Sen sijaan jo heinäkuussa nousi esiin ajatus maahantulokaavakkeesta, joka pakottaisi rajanylittäjät edes kiitäväksi hetkeksi ajattelemaan Venäjän hyökkäystä ja Ukrainan kansan kärsimyksiä.

Eli viisumihakemuksessa (ja uudestaan rajanylityksen yhteydessä mennen tullen) pitäisi täyttää pakollinen proopuska, jossa kysytään pitkä litania asioita, jotka liittyvät Venäjän hyökkäykseen (siis sotaan, ei erityisoperaatioon) Ukrainaan.

”Oletko tietoinen, että Venäjä on hyökännyt rauhalliseen naapurivaltioonsa Ukrainaan ja käy siellä sotaa? Tiedätkö, että Venäjän sotajoukot ovat tappaneet, kiduttaneet ja raiskanneet siellä tuhansia siviilejä? Tiedätkö, että Venäjä on pommittanut maan tasalle lukemattomia kaupunkeja ja kyliä, muun muassa Mariupolin? Tiedätkö, että viisi miljoonaa ukrainalaista naista ja lasta on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan Venäjän pommitusten alta? Ja niin edelleen.

Ja sitten henkilökohtaisempiin kysymyksiin. Oletko käynyt koskaan Ukrainassa? Missä siellä (esimerkiksi Kiova, Harkova, Lvov, Kherson, Mariupol, Donetsk, Krim…) Oletko käynyt Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen? Missä siellä (luettelo)? Oletko käynyt Ukrainassa 24. helmikuuta 2022 jälkeen? Missä siellä (luettelo)?

Ja vielä syvemmälle. Oletko (tai läheisesi) osallistunut sotatoimiin Ukrainassa? Oletko (tai läheisesi) osallistunut raiskauksiin ja siviilien murhiin Ukrainassa? Entä siihen ja siihen?

Ja niin edelleen, tässä vain esimerkkejä sellaisista kysymyksistä, joita kaavakkeeseen voisi sisältyä. Tällaiset kaavakkeet eivät ole mitenkään poikkeuksellisia maailmalle matkustettaessa, ja varsinkaan Venäjän tapaisissa totalitaarisissa maissa. Viimeksi koronan takia täytyi täytellä erilaisia terveyskaavakkeita. Miksei sitten tällaista.

Itse kukin tietysti täyttäisi kupongin joko rehellisesti tai valehdellen. Joka tapauksessa se pakottaisi miettimään asiaa, pohtimaan mitä kannattaa tai uskaltaa vastata. Kun kaavakkeita täytettäisiin vaikka bussissa rajalla, ajauduttaisiin ehkä joskus jopa keskustelemaan aiheesta.

Kupongin täyttäminen olisi pakollista, mutta ”oikeat” vastaukset eivät olisi maahantulon ehto. Poikkeuksena luonnollisesti myönteiset vastaukset ”oletko osallistunut raiskauksiin…” -kysymyksiin. Kaavakkeen raapustajille kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti, että ne kootaan ensisijaisesti tilastointitarkoituksessa. Tietenkään venäläisen yhteiskunnan kasvatti ei hetkeäkään uskoisi tätä väitettä –  ja hyvä niin.

Tällaiselle maahantulokaavakkeelle ei pitäisi olla mitään oikeudellista estettä. EU:llakaan ei pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Se olisi voitu toteuttaa jo kuukausi sitten, mutta vieläkään ei ole myöhäistä, jos maan hallitus haluaa tehdä jotain konkreettista eikä vain julmistella puheissa ja lakaista kiusallista kysymystä maton alle.

Ei tämä(kään) sotaa ja hyökkäystä lopettaisi. Ei tietenkään. Mutta myös kaikki pienet keinot on syytä ottaa käyttöön. Niistä se isompi vaikutus toivottavasti vähitellen muodostuu. Tämä olisi yksi niistä pienistä. Miksi ei?

Antti Marttinen