Taitosi rapistuvat koko ajan helppouden siivellä

JOSKUS KAUAN sitten Budapestissa unkarilainen juttukumppanini kehui, että heidän lääkärinsä ovat taitavampia tekemään diagnooseja kuin suomalaiset.

Isänmaallista intoa, ajattelin. Mutta hän perusteli.

”Teillä vauraassa Suomessa voidaan potilas heti lähettää moniin kokeisiin ja vasta sitten tehdään johtopäätöksiä. Meillä pitää päätellä kaikki ilman lisäapuja, vain potilasta tutkimalla.”

Tuo oli liioittelua, tiedän. Mutta todellakin, jos käytössä on pelit ja vehkeet, ei tarvitse aina niin kovasti vaivata omaa päätään.

TÄMÄ PALASI mieleen, kun luin jutun nuorten harjoittelijoiden vaikeuksista laskea vaihtorahat kaupan kassalla. Ei auta, vaikka kassakone näyttää oikean palautussumman.

Siis jos asiakas maksaa 11,70 euron ostokset 20 euron setelillä, kassakone kyllä näyttää, että pitää maksaa 8,30 takaisin. Mutta millaisia kolikoita tai seteleitä kassasta pitää kaivaa, jotta saadaan kokoon 8,30? Siinä se pulma.

Tämä kertoo kahden taidon rapistumisesta; päässälasku ja rahojen tuntemus. Molemmat taidot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta kieltämättä niitä tarvitsee käytännön elämässä yhä harvemmin. Maksut tehdään kortilla ja laskemista varten on laskimet. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta vieraantuneet heille lähes turhiksi käyneistä taidoista.

TAKSIUUDISTUS on yksi jatkuvan valituksen aiheista, osin syystäkin. Mutta yksi ongelma liittyy kyllä aivan muuhun. Nimittäin se, että kuskit eivät tunnu enää osaavan mihinkään ns. perstuntumalla.

Tämä ei ole ensi sijassa sen tuhannesti kirotun pernerin vika. Se paljastuu viimeistään, kun istahtaa taksiin jossain ulkomailla. Eivät ne osaa sen paremmin perille.

Tärkein syyllinen taitaa olla hieno keksintö, joka on helpottanut meidän kaikkien liikkumista. Navigaattori. Meistä kaikista on tullut karttasokeita. Kukapa enää painaa mieleensä etukäteen, että mene siis tuota tietä ensin noin kilsa, käänny toisesta risteyksestä oikealle ja sitten kohta taas vasempaan..?

Eihän karttoja enää ole olemassakaan. Navi puolestaan varmistaa yleiskuvan hajoamisen paljastamalla reitistä vain pikku pätkän, ja jos näkymää suurentaa, katoavat yksityiskohdat.

Navia tihrutessa ei enää edes tarkkailla ympäröiviä maamerkkejä (…heti Esson baarin jälkeen oikealle) tai tienviittoja. Vaikka jonkun ajan kuluttua ajelisit samaa reittiä, se ei ole painunut mieleen, vaan taas täytyy turvautua naviin. Taidot ruostuvat.

AIKOJEN SAATOSSA monet ennen tarvitut taidot ovat kadonneet tarpeettomina ja uusia tullut tilalle. Osaaminen vaatii jatkuvaa harjoittamista ja sen puutteessa juuri nyt ovat siis uhanalaisina päässälasku ja kartanluku. Se paljon puhuttu tekoäly on vasta tulollaan. Ehkä seuraavaksi on vuorossa luku- ja kirjoitustaito?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 26.2.2023

Nopeat popsivat paneelissa hitaat

KUN Paavo Lipponen muinoin 1990-luvulla nousi politiikan ykköskaartiin, hänen hämmentävä piirteensä oli hitaus. Puheessa oli pitkiä taukoja ja vastausta odotellessa toimittaja olisi ehtinyt käydä vaikka Harri Holkerin kanssa silakkatorilla kahvilla.

Aluksi se oli hänen ja puolueensa kannalta vakava pulma. Nuori ja sutkimpi Esko Aho pyöritteli hänet kölin alta niin, että omatkin nolostuivat. Kunnes vähitellen vain totuttiin tyyliin, jota alettiin pitää Lipposen tavaramerkkinä, siis että hän… ei… pidä… kiirettä… puhuessaan.

Hidas vastaus kysymykseen ei siis ihan aina tarkoittanutkaan tietämättömyyttä ja epärehellisyyttä.

Lopulta Lipponen kaikesta huolimatta voitti vaalit. Kun opposition haastajan piti olla vikkelä ja aggressiivinen, valta-asemassa hidasliikkeisyys toikin arvovaltaa. Ei Lipposesta silti kansansuosikkia tullut edes omiensa keskuudessa, mutta sentään viimeisin kahden kauden pääministeri.

MONI MEISTÄ on tällaisia oman elämänsä lipposia. Yllättävän sutkauksen tai päällekäyvän väitteen kohdalla jäämme sanattomaksi, tai vastaamme jotain tyyliin ”ai jaa ei vai”. Vasta parin tyhjän kierroksen jälkeen mieleemme pulppuaa se, mitä olisi pitänyt vastata.

Silloin tilanne on jo ohi.

Itse asiassa suuri osa riemastuttavista ”ja sit mä kyllä täräytin sille suoraan…” -tarinoista taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Tai siis sellaisia toteamuksia, jotka vasta jälkeenpäin juolahtivat mieleen. Ja jotka olisivat osuneet tosi nasevasti tilanteeseen, jos ne vain olisi oikeasti lausuttu.

Sähköposti on meidän hidastelijoiden onnela. Jää edes vähän aikaa miettiä ja reagoida ja sitten – täältä pesee ja linkoaa!

NOPEALLA TYYPILLÄ tulee suoraan selkäytimestä (yleensä kipeästikin sattuva) väite ja vastaväite mihin tahansa toteamukseen.

Nämä ihmiset ovat aivan loistavia live-tilanteisiin; televisioon tai poliittiseen väittelyyn. Heitä toimittajat ja tutkijat kiittelevät paneelien jälkeisissä ”kuka onnistui parhaiten” -kritiikeissä. Someyleisö hurraa.

Tärkeää nopeudessa on yksinkertaisuus. Maailman paras väite on se, että ”nuo ovat pahiksia, me olemme hyviksiä.” Sen voi sanoa monella tapaa, kunhan tylysti ja yksinkertaisesti. Siinä sitä on haastetta vastapuolelle, joka kohta sortuu monimutkaiseen todisteluun, johon ehtii huutaa ja naureskella päälle monet kerrat.

Nopeat täräytykset eivät välttämättä ollenkaan kestäisi aikaa tai kriittistä tarkastelua.

Mutta jos vastapuolen saa pyöritettyä nopean väittelyn kierteeseen, häneltä lipsahtaa hädissään jotain vielä typerämpää. Tai onnetonta änkkäystä.

EDUSKUNTAVAALIT ovat parin kuukauden kuluttua. Keskusteluja on kohta lähes päivittäin. Kuka heittää tällä kertaa tyrmäävimmät onelinerit? Syövätkö nopeat hitaat?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 15.1.2023