Presidentit ja vallan kulissit

Viime viikolla somessa sattui silmiini kuva Turun kirjamessuilta vuodelta 2018. Kuvassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kyykkii katsomon rappusilla keskellä tungosta kuuntelemassa paneelikeskustelua, jota veti hänen puolisonsa Jenni Haukio. Katsomo oli täynnä, eikä presidentti halunnut viedä paikkaa keneltäkään ajoissa saapuneelta.

Kommentoin itsekin kuvaa kirjoittamalla, että ”tässä ollaan suomalaisuuden ytimessä. Ei tarvita pitkiä pöytiä tai huvipursia arvovallan pönkittämiseen.” Näinhän se on. On vaikea kuvitella oikeastaan mitään muuta maata maailmassa, jossa valtakunnan päämies toimisi näin ja sitä pidettäisiin ihan luontevana, suorastaan arvokkaana käytöksenä.

Päinvastoin. Useissa/useimmissa maissa valta ja rikkaus vaativat mahtipontisia kulisseja ja valtakaluja, ovat ne sitten autoja, pursia, palatseja tai turvamiesten nappikorvaisia laumoja. Kuvitelkaapa esimerkiksi naapurimaamme Venäjän pikku diktaattori Vladimir Putin tuohon tilanteeseen.

***

Niin, Putin…

Tuo Niinistön kuva palautti mieleeni kymmenen vuoden takaisen työvierailun kouvolalaiseen kirjapaino Scanwebiin. Muutamaa vuotta myöhemmin konkurssiin hakeutuneen painon eräs erikoistuote oli Venäjälle toimitetut erittäin korkealaatuiset, paksulle kiiltävälle paperille painetut aikakauslehdet, ammattikielellä glossyt.

Markkina oli lupaava. Venäjältä ei kyllin korkeaan laatuun pystyviä painoja tainnut löytyä ja ostajia ja maksajia taas tuntui riittävän. Suomalainen laatu ja luotettavuus kävivät (vielä hetken aikaa) kaupaksi, Krimin vuosi 2014 oli vielä edessä.

Mallilehtien hyllyssä huomioni kiintyi erityisen koreaan julkaisuun nimeltään VVP. ”Mikäs tämä on?” ”Sehän on Venäjän johtajan henkilökohtainen lehti, VVP niin kuin Vladimir Vladimirovits Putin.”

Kansikuvassa paistatteli tietenkin isä aurinkoinen itse ja sisäsivuilla lukemattomia versioita samasta herrasta.

Sain tuon lehden ikään kuin matkamuistoksi mukaani ja olen monet kerrat sen jälkeen vitsaillut siitä kavereille: ”Tuo lehti on siltä varalta, että sen voi asettaa yöpöydälle näytille, kun vihreät miehet tulevat kyselemään.” Enää ei naurata ollenkaan.

***

Nyt kävin kaivamassa VVP:n esiin hyllystä, jossa olen säilyttänyt matkoilta mukaan tarttuneita lehtiä. Tutustuin siihen vähän tarkemmin. Tai pääasiassa kuvitukseen, kielitaitoni ei riitä venäjänkielisten tekstien ymmärtämiseen.

Kannessa oli numerointi (7) 2012. Se kertoi, että kyseessä oli säännöllisesti ilmestyvä lehti, ei mikään yksittäinen mainoslehdykkä. Numerointi kertoo myös, että lehti oli nimenomaan Putinin, ei presidentin. Putinin kolmas kausihan alkoi juuri toukokuussa 2012. Hänen edeltäjällään, välipresidentti Medvedevillä ei todellakaan ollut omaa lehteä.   

Kiiltäviä sivuja liimaselkäisessä tuotteessa oli 112. Kuvituksena siis Putinia edestä ja takaa. Asetelma oli tuttu kuluneen kevään lavastuksista. Arvon diktaattori kuuntelemassa alamaisten raportteja ja sitten määräämässä ja sormella opastamassa, miten kulloinkin pitää toimia.

Mutta sitten oli kaikki se, mihin ei aikaisemmin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Kenraaleja, paraateja, tankkeja, tykkejä ja kaikkia mahdollisia sotakoneita. T-90 -tankkeja jopa koko aukeaman mainoksissakin. Kaikkea muuta kuin rauhanomaisen, omissa nahoissaan pysyvän valtion kuvitusta.

***

Kymmenen vuoden takainen VPP-lehti on mitättömän pieni kuriositeetti siinä vallan kulissien ja henkilökultin rakentamisessa, vapaan median tukahduttamisessa ja militaristisessa uhossa, joka Venäjällä on tapahtunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Se vain nyt juolahti mieleen, kun näitä asioita taas kerran mietiskeli.

Nyt lehteä tarkasteli uusin silmin, ja se hyvin vahva militaristisuus, mihin ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota, rävähti esiin erityisen räikeänä. Tätähän se jälkiviisaus usein on, olisi pitänyt silloin tietää se, minkä nyt tietää.

***

Palataan Suomeen ja Niinistöön. Ero maiden ja presidenttien välillä on kuin yön ja päivän. Hyvä esimerkki tästä on se tapa, jolla Suomessa on tänä keväänä yhteistyössä rakennettu tärkeitä turvallisuusratkaisujamme.

On kaikin mahdollisin keinoin vältetty mahtikäskyjä ylhäältäpäin. On vältetty sotilaallista uhoa. On perisuomalaisin vaatimattomin ja nöyrin elein selvitetty perusteellisesti ja huolellisesti näkemyksiä eri puolilta maailmaa, punnittu hyviä ja huonoja puolia. Silti koko ajan selkä suorana, ei kyyristellen kenenkään edessä.

Hyvä näin. Ei ole tarvinnut kurkistella vallan kulissien takaa, ei ole tarvinnut kohottaa itsetuntoa valheellisella uholla. Pidetään tästä kiinni.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Verkkouutisissa 5.5.2022

https://www.verkkouutiset.fi/a/kuriositeetti-kymmenen-vuoden-takaa-kertoo-paljon-naapurin-pikku-diktaattorista/#9fa53f88

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018