Porsaanreikiä ja yritystukia uusiokäyttöön

KUN MEILTÄ suomalaisilta kysytään valtion velkaantumisesta, vastaamme kuuliaisesti, että olemme kovin huolestuneita. Kun sitten kysytään säästöistä, suosimme lämpimästi kaikkea, mikä ei meitä itseä kirpaise. Sama koskee veroja. Kiristyksetkin kelpaavat, kunhan ne eivät satu omaan nilkkaan.

Oikeasti parhaita säästöjä tai kiristyksiä olisivat kuitenkin juuri ne, jotka kohdistuvat myös meihin itseemme, mahdollisimman moneen meistä. Mieluummin euro pois miljoonalta kuin tuhat euroa tuhannelta. Mutta se istuu huonosti ”kannatan, kunhan joku muu tinkii puolestani” -ajatteluun.

Ei ihme, että puolueet olivat taas vaalien alla ihan kippurassa, kun tuli puhe säästöistä. Varsinkin, kun joka säästökohteelle löytyy vielä oma verovaroin rahoitettu etujärjestökin vastustamaan.

Jotain piti kuitenkin vaalitenteissä vastata. Olennaista oli löytää kohteita, joita omat äänestäjät eivät ikinä joutuisi maksamaan. Verotuksen porsaanreiät, kehitysapu, puoluetuki, byrokratia ja ympäristölle haitalliset yritystuet… Ne ovat ikiliikkujia, joista vaalien alla irtoaa miljardeja, vaalien välillä ei yleensä euroakaan. Niinpä ne voi kierrättää uusiokäyttöön taas seuraavissa vaaleissa. Kätevää!

Aina voi lisäksi luvata kiristää viina- ja tupakkaveroja. Sitä ei kukaan kehtaa vastustaa, vaikka kiristykset kohdistuvat kaikkein köyhimpiin. Ympäristö- ja haittaveroista saattoi puhua vain, jos ei paljastanut, että ne ovat lähinnä bensa- ja energiaveroja.

NYT ON vaalit käyty ja nuo ”säästökohteet” kärrätty puoluetoimistojen takahuoneisiin uutta kierrosta varten. Pääsiäisen jälkeen Petteri Orpo alkaa haravoida muiden puoluejohtajien hallitushaluja.

Mistä ne tulevan hallituksen oikeat säästöt – tai veronkiristykset – löytyvät? Sitä on paha lähteä veikkaamaan ennen kuin on jotain hajua, ketkä siellä hallituksessa lopulta istuvat.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Mitä tahansa hallitusohjelmissa päätetään, ikävät asiat pitäisi aina toteuttaa heti ensimmäisessä budjetissa. Kipeiden päätösten on paras kirpaista myös omia porukoita. Kyllä maailman onnellisin kansa silloin nielee myös pienet leikkaukset, jos ne koetaan tasapuolisiksi ja oikeudenmukaisiksi.  

Kaikki se, mitä jätetään tuleville vuosille, jää toteutumatta. Niistä tulee seuraavan hallituksen ”päätösperäisiä työllisyystoimia”, joista riidellään vuodesta toiseen, eikä valmista tule milloinkaan.

Ikävät asiat kannattaa siivota heti pöydältä myös hallituksen oman edun nimissä. Äänestäjillä on silloin useampi vuosi aikaa niellä kiukkunsa ja kiinnostua ihan muista aiheista ennen seuraavia vaaleja. Vaalien alla pyyhitään sitten yhdessä pölyt ikiliikkujista: verotuksen porsaanreiät, yritystuet…

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 8.4.2023

Nopeat popsivat paneelissa hitaat

KUN Paavo Lipponen muinoin 1990-luvulla nousi politiikan ykköskaartiin, hänen hämmentävä piirteensä oli hitaus. Puheessa oli pitkiä taukoja ja vastausta odotellessa toimittaja olisi ehtinyt käydä vaikka Harri Holkerin kanssa silakkatorilla kahvilla.

Aluksi se oli hänen ja puolueensa kannalta vakava pulma. Nuori ja sutkimpi Esko Aho pyöritteli hänet kölin alta niin, että omatkin nolostuivat. Kunnes vähitellen vain totuttiin tyyliin, jota alettiin pitää Lipposen tavaramerkkinä, siis että hän… ei… pidä… kiirettä… puhuessaan.

Hidas vastaus kysymykseen ei siis ihan aina tarkoittanutkaan tietämättömyyttä ja epärehellisyyttä.

Lopulta Lipponen kaikesta huolimatta voitti vaalit. Kun opposition haastajan piti olla vikkelä ja aggressiivinen, valta-asemassa hidasliikkeisyys toikin arvovaltaa. Ei Lipposesta silti kansansuosikkia tullut edes omiensa keskuudessa, mutta sentään viimeisin kahden kauden pääministeri.

MONI MEISTÄ on tällaisia oman elämänsä lipposia. Yllättävän sutkauksen tai päällekäyvän väitteen kohdalla jäämme sanattomaksi, tai vastaamme jotain tyyliin ”ai jaa ei vai”. Vasta parin tyhjän kierroksen jälkeen mieleemme pulppuaa se, mitä olisi pitänyt vastata.

Silloin tilanne on jo ohi.

Itse asiassa suuri osa riemastuttavista ”ja sit mä kyllä täräytin sille suoraan…” -tarinoista taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Tai siis sellaisia toteamuksia, jotka vasta jälkeenpäin juolahtivat mieleen. Ja jotka olisivat osuneet tosi nasevasti tilanteeseen, jos ne vain olisi oikeasti lausuttu.

Sähköposti on meidän hidastelijoiden onnela. Jää edes vähän aikaa miettiä ja reagoida ja sitten – täältä pesee ja linkoaa!

NOPEALLA TYYPILLÄ tulee suoraan selkäytimestä (yleensä kipeästikin sattuva) väite ja vastaväite mihin tahansa toteamukseen.

Nämä ihmiset ovat aivan loistavia live-tilanteisiin; televisioon tai poliittiseen väittelyyn. Heitä toimittajat ja tutkijat kiittelevät paneelien jälkeisissä ”kuka onnistui parhaiten” -kritiikeissä. Someyleisö hurraa.

Tärkeää nopeudessa on yksinkertaisuus. Maailman paras väite on se, että ”nuo ovat pahiksia, me olemme hyviksiä.” Sen voi sanoa monella tapaa, kunhan tylysti ja yksinkertaisesti. Siinä sitä on haastetta vastapuolelle, joka kohta sortuu monimutkaiseen todisteluun, johon ehtii huutaa ja naureskella päälle monet kerrat.

Nopeat täräytykset eivät välttämättä ollenkaan kestäisi aikaa tai kriittistä tarkastelua.

Mutta jos vastapuolen saa pyöritettyä nopean väittelyn kierteeseen, häneltä lipsahtaa hädissään jotain vielä typerämpää. Tai onnetonta änkkäystä.

EDUSKUNTAVAALIT ovat parin kuukauden kuluttua. Keskusteluja on kohta lähes päivittäin. Kuka heittää tällä kertaa tyrmäävimmät onelinerit? Syövätkö nopeat hitaat?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 15.1.2023

Lahjoitatko sähkötukesi Ukrainaan?

KUN MAAN hallitus onnistui joulun alla kyhäämään kokoon uuden (juuri vaalien kynnyksellä jaettavan) satojen miljoonien sähkötuen kaikkien jo syksyllä päätettyjen tukien lisäksi, moni huokaisi helpotuksesta. Ovathan jyrkästi kohonneet sähkölaskut käyneet osalle suomalaisista todella raskaiksi.

Tuoreiden kyselyjen mukaan sähkötuilla onkin laaja kannatus. Kukapa ei ottaisi rahaa vastaan, jos voi uskotella itselleen, että se kuuluisa joku muu sen lopulta maksaa? Ja kuten sanottu, osa meistä tukea oikeasti tarvitseekin. Kuinka pieni tai suuri osa, siitä ei ota selvää Erkkikään. Eikä näköjään edes Sanna tai Mika.

Toisaalta on myös nostattanut kiukkua, että tukea valuu todennäköisesti satoja miljoonia myös sellaisille äveriäille, jotka eivät sitä lainkaan tarvitse, mutta ottavat toki ihan mielellään vastaan. Sellaista järjestelmää ei pidetä terveenä, joka ensin verottaa ankarasti, ja sitten muka armeliaasti palauttaa osan rahasta tukiaisina.

Poliittiset päättäjät valittavat, että tuen parempi kohdistaminen on ihan mahdottoman vaikeaa, vaikka hyvin tietävät, että kaikkein suurimmat tuet taitavat mennä hienostoalueiden isojen omakotitalojen omistajille, jotka saavat parhaassa tapauksessa apurahaa myös loma-asuntonsa ja/tai lapinmökkinsä talvilämpimänä pitämiseen.

Mikä avuksi, eikö todellakaan ole mitään keinoja?

YKSI EHDOTETTU tapa hieman tasoittaa tilannetta olisi tehdä sähkötuesta verotettavaa tuloa. Näin voisi ajatella verotuksen progression palauttavan takaisin suuremman osan hyvätuloisen kuin pienituloisen saamasta tuesta. Tuen määrässä voisi sitten huomioida, että osa tulee valtiolle veroina takaisin.

Kuullostaa hyvältä? Paitsi että kun jo keskipalkkaisen marginaaliveroprosentti on 50 prosentin tienoilla, tasaus jäisi lopulta lähes kosmeettiseksi, eikä siksi maksa vaivaa.

Pitäisi keksiä jotain tehokkaampaa. Olisiko median taipumuksesta tehdä kaikenlaisia listauksia jotain apua?

ENTÄ, JOS sähkötukea pitäisi hakea ja hakemukset olisivat julkisia? Ajatusleikkinä tämä vaikuttaisi hyvin toimivalta. Mediat kaivaisivat syksyn veropäivän listauksensa esiin, vertaisivat niitä sähkötukea hakeneiden listaan ja ripustaisivat ahneimmat häpeäpaaluun koronatukia nostaneiden taiteilijoiden seuraan. Ainakin joku ehkä jättäisi itselleen turhan tuen hakematta välttyäkseen tältä ikävältä julkisuudelta. Tai ei viitsisi vaivautua (omalta kannaltaan) pikkurahojen vuoksi.

Tämä ajatus todennäköisesti kaatuisi siihen liittyvään massiiviseen byrokratiaan sekä hakijoiden että myöntäjien kannalta.

VIELÄ JÄÄ kuitenkin vapaan kansalaistoiminnan mahdollisuus.

Siihen tarvitaan vaikkapa tulotilastojen kärjessä vuodesta toiseen esiintyviä Supercellin miehiä, jotka ovat tunnetusti kiitollisia siitä, että ovat saaneet käydä ilmaiseksi koulunsa Suomessa ja voivat muutenkin nauttia kaikista hyvinvointivaltion eduista, joihin myös sähkötuet kuuluvat.

He voisivat nyt pistää pystyyn ja rahoittaa massiivisen media- ja somekampanjan ”Lahjoitan koko sähkötukeni Ukrainaan.” Hyvän esimerkkinsä voimalla – ja median aktiivisella seurannalla – he voisivat aikaansaada jopa miljoonien arvoisen lahjoitusten vyöryn. Sometähdet kehuisivat lahjoitusideaa ja julkkikset voisivat tarjota nimeään mukaan lahjoittajien listaan.

Kuten olemme uutisista huomanneet, Ukrainassa sähkötukea todella tarvitaan. Enemmän kuin vaikka Westendissä tai Marjaniemessä.

TOSIN EHKÄ tuo toive miljoonalahjoituksista Ukrainaan on sittenkin vähän ylimitoitettu? Nimittäin kansalaisilla puheet ovat helposti tekoja suuremmat.

Usein esimerkiksi keskustelupalstoilla törmää kommentteihin, että ”emme tarvitse lapsilisiä” tai että ”olen valmis maksamaan enemmän veroja, jotta se ja se hyvä tarkoitus toteutuu.” Tällaiset ajatukset olisi helppo myös toteuttaa lahjoittamalla rahaa Valtiokonttoriin.

Tänä vuonna tällaisia lahjoituksia on jouluun mennessä tehty Valtiokonttorin antamien tietojen mukaan 6273,31 euroa. Vielä puuttuu miljoonatasosta.

Mutta ehkä nyt on toisin? Aloitan itsestäni. Lupaan lahjoittaa kaikki saamani sähkötukiaiset Ukrainaan. Entä sinä?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 4.1.2023

Yksikin sana voi tarjota tilaisuuden tunnemyrskyyn

”NYT SUUTUIN. Suutuin niin, että pala nousi kurkkuun ja vedet kihosivat silmäkulmiin.”

Sosiaalisen median myötä viime vuosina on hiipinyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen loukkaantumisdraama ja siihen liittyvän viestintä.

Siinä kuvio kulkee niin, että haetaan twiittauksista, haastatteluista tai televisioesiintymisistä joku puheenvuoro, jonka sanoma kärjistetään tai sitten vain tahallaan tai vahingossa ymmärretään väärin. Joskus riittää yksittäinen sana.

Loukkaavan puheenvuoron väitettä ei välttämättä kiistetä, eikä erityisemmin esitetä vasta-argumentteja tai parempia vaihtoehtoja. Sen sijaan otetaan heti käyttöön täysi tunnearsenaali. Puheenvuoro tai sana loukkasi minua syvästi, se raivostutti, se itketti, se suututti, se repi minut riekaleiksi.

Tähän tunteeseen on helppo muidenkin yhtyä ja jakaa sitä eteenpäin. Harva enää jaksaa paneutua siihen, mitä alkuperäinen kohde oikeasti lausui, puhumattakaan siitä, mitä tarkoitti. Keskustelu etenee siitä, mitä loukkaantuja itse päätti nähdä. Kun yhdessä suututaan, ei synny erimielisyyksiä edes siitä, millainen olisi kunkin mielestä oikeampi näkemys.

Alkuperäisen lausunnon esittäjä kiemurtelee tässä vaiheessa jo kuin mato koukussa. Jos hän pyrkii oikomaan, hän selittelee mokiaan. Jos pyytää anteeksi, hän ei tee sitäkään oikealla tavalla.

Taitava loukkaantumisviestijä on kuin jalkapalloilija, joka vastustajan maalialueelle päästyään pienimmästä hipaisusta syöksyy korkeassa kaaressa, kiljaisee tuskasta ja jää voihkien kieriskelemaan nurmelle. Siinäpä sitten vierellä juossut jää huuli pyöreänä miettimään syntyjä syviä, kun erotuomari jo kiikuttaa palloa kohti rangaistuspilkkua.

ALUN SITAATTI on joulukuulta 2014. En muista, mihin tuo tunteikas eläytyminen liittyi. Kenties jotain veroihin liittyvää, tuskin sentään Nato-jäsenyyttä ehdotettiin?

Sen esitti vaalien lähestyessä nuori ja lahjakas tamperelainen poliitikko, josta ennustin silloin, että hänen tiensä politiikan nousevaksi tähdeksi voi avautua jopa yllättävän nopeasti. Totesin, että hän on tällaisen viestinnän osaavimpia edustajia ja uranuurtajia Suomessa ja että hänellä on vahva yhteiskunnallinen tunnerekisteri ja kyky viestiä siitä näyttävästi eteenpäin.

Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän on jo kokenut konkari ja satojen tuhansien idoli, joka on istunut 8 vuotta kansanedustajana ja 3 vuotta pääministerinä, ja jonka rinnalle maailmanpolitiikan kuuluisuudet ja muutkin julkkikset haluavat asettua selfiekuvaan.

MISTÄ LÖYTYVÄT nyt vaalien uudet tähdet ja miltä kanavilta? Kuka on tällä kertaa uusien tyylilajien tiennäyttäjä ja tulevaisuuden menestyjä? Vai mennäänkö vain vanhoin eväin?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 23.10.2022

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018