Avainsana: terveys

Järjestöjen veikkausrahoitus: verovähennyksistä kolmas tukijalka?

Suuri kansallinen veikkausrahakriisi riideltiin syksyllä vuodeksi maton alle, mutta itse ongelma säilyi ratkaisematta. Eli mistä ja miten hoidetaan jatkossa kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sosiaalialan järjestöjen rahoitus, joka tähän asti on lypsetty Veikkauksen voittovaroista?

Suosituimmat ehdotukset ovat olleet sen suuntaisia, että rahat kaivettaisiin jatkossa suoraan valtion budjetista ja vastaavasti Veikkaus tulouttaisi mahdolliset voittonsa järjestöjen sijasta valtiolle. Tämän varjopuolena on nähty, että järjestöt tulevat silloin entistä vahvemmin riippuvaisiksi poliittisista tuulahduksista. Lisäksi pitäisi kuroa umpeen aukko, jonka hupeneva veikkausraha jättäisi budjetista katettavaksi.

Periaatteellisella tasolla on pidetty ylipäätään ristiriitaisena sitä, että valtio olisi suoraan vapaan kansalaistoiminnan keskeinen rahoittaja. Tätä kiusallista piirrettähän on tavallaan kierretty sillä, että rahat ovat olleet tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta ja aikaisemmin myös RAY:lta.

Tämä pohdinta on ihan aiheellista. Sinänsä hyvä perustelu julkiselle rahoitukselle on ollut se, että järjestöt hoitavat monia sellaisia yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka muuten tulisivat julkisen sektorin hoidettaviksi. Järjestöt monelta kohdin paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja katvealueita ja tekevät sen usein paljon joustavammin, osuvammin ja tehokkaammin kuin julkinen palvelu pystyisi.

Mutta yleishyödyllisyydestä huolimatta kyse on silti vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sellaisena sitä on hyvä käsitellä.

Kansalaisjärjestöjen riippumattomuus

Muun muassa sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen (vas) on pitänyt tätä näkökulmaa esillä ja osuu oikeaan korostaessaan, että kansalaistoiminta ja kansalaisjärjestöt ovat kansanvallan kivijalka. Ilman aktiivista ja itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei ole toimivaa demokratiaa:

”Mikäli järjestöjen rahoitus päätetään siirtää suoraan valtion budjettiin, on tärkeää varmistaa kansalaisjärjestökentän itsenäisyys. Järjestöjen rahoitus ei voi seilata ennakoimattomasti poliittisten suhdanteiden mukaan. Järjestöjen on uskallettava arvostella valtaapitäviä pelkäämättä budjettileikkauksia. Tarvitaan siis palomuureja, jotka varmistavat järjestöjen autonomian ja rahoitustason ennustettavuuden.”

Hyvin sanottu. Tosin Sarkkinenkin tuntuu mukautuneen ajatukseen, että nämä vapaat kansalaisjärjestöt toimisivat jatkossa lähes yksinomaan valtionavustusten varassa.

Lahjoituksista verovähennys?

Jos puhtaasti valtionapuun perustuvassa järjestötoiminnassa on omat riskinsä ja pulmansa, myös omaehtoisessa varainhankinnassa on ongelmansa, jos siitä tulee keskeinen osa järjestön toimintamuotoja. Se voi sitoa paljon voimavaroja, jotka olisi hyvä suunnata järjestön varsinaisen toiminnan edistämiseen.

Voisiko tätä puolta helpottaa?

Miten olisi, jos suorien valtionapujen rinnalla osa järjestöjen rahoituksesta tulisi sitä kautta, että kansalainen voisi saada järjestöille tehdyistä lahjoituksista pienen, tarkasti rajatun verovähennyksen? Kokemukseni perusteella verovähennys on kannustin, jolla voi olla hämmästyttävän iso vipuvaikutus ihmisten toimintaan.

Siis esimerkiksi näin (esitetyt luvut ovat puhtaasti esimerkinomaisia):

– vähennyskelpoisten järjestöjen kriteerit olisivat samat kuin valtionavuissakin,

– lahjoittaja voisi saada lahjoittamastaan summasta esim. 20 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Siis esimerkiksi jos lahjoitat 100 euroa, saat 20 euron vähennyksen, 1000 eurosta 200 euron vähennyksen.

– toisin päin ilmaistuna tämä tarkoittaa siis, että kun lahjoitat 100 euroa, maksat lopulta itse 80 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 20 euroa.

Jos esimerkiksi 10 000 ihmistä lahjoittaisi täydet 5000 euroa, 10 000 lahjoittaisi 1000 euroa ja vielä 100 000 lahjoittaisi 100 euroa, koossa olisi 70 miljoonaa euroa, josta vain viidennes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista.

Tämä vain esimerkkinä. Prosentteja ja summia voi pyöritellä suuntaan ja toiseen. Suuremmaksi tai pienemmäksi. Aikaisemmin tämä olisi hankaloittanut verotusta, mutta digitalisoituminen on tarjonnut keinot ratkaista tämä jokseenkin automaattisesti.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa suoraa valtionapua jakavaan valtiovaltaan kasvaisi. Ehkä myös tarvittaessa rohkeus olla kriittisiä rahanjakajaa kohtaan. Tämä toisi myös jossain määrin lisää taloudellista väljyyttä järjestöille, vaikka valtiovalta niistäisikin osan näin tulevasta rahoituksesta tinkimällä suorasta tuesta.

Erittäin merkittävää olisi tämän tuoma kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Lahjoittajat seuraisivat suurella kiinnostuksella tukemiaan järjestöjä, ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista.

On selvää, että kaikki järjestöt eivät pärjäisi yhtä hyvin kilpailussa lahjoittajien suosiosta. Tämä voitaisiin hyvin huomioida siinä, miten suoraa julkista tukea ohjataan.   

***

Tällä mallilla avustettavien järjestöjen talous nojaisi tulevaisuudessa kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Kannattaisi harkita!

Antti Marttinen

Miksi kunnat pihtaavat vanhusrahoissa?

Kuntien vanhusten hoivapalveluita koskevissa päätöksissä on krooninen ongelma. Sen takia palveluista maksetaan liian vähän. Ja saadaan sellaista laatua, mitä alehinnalla voi odottaakin.

Kelataan lyhyesti taaksepäin. Vanhusten hoivassa on käynyt viime vuosikymmeninä iso mullistus. Aikaisemmin viimeiset elinvuodet vietettiin kunnallisessa vanhainkodissa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla. Sen ovat lähes kokonaan korvanneet erilaiset palveluasumisen muodot, viime vaiheessa ns. tehostettu palveluasuminen. Sitä ennen asutaan mahdollisimman pitkään kotona.

Uusia hoivataloja ovat rakentaneet kunnat, mutta yhä suuremmalta osin yksityiset ja järjestöt. Eri puolille maata syntyi valtava määrä pieniä palveluyksiköitä. Nimet kertovat: Koivula, Pihapihlaja, Lapinkehto, Hopeinen Kuu… Alan palveluista noin puolet on nykyisin yksityisiä, puolet julkisia. Ja suurin osa yksityisistäkin tietysti julkisen valvonnan ja rahoituksen piirissä.

Viime vuosina suuret hoivaketjut ovat yksi kerrallaan haalineet näitä pikku yksiköitä omistukseensa. Alan nuoruudesta kertoo, että Esperi Caren viime syyskuussa ostama Pyhäsalmen Palvelukoti Jaatinen oli perustettu vuonna 1988 ja oli tiettävästi Suomen pisimpään toiminut yksityinen hoivakoti ikääntyneille.

Tänä päivänä ollaankin jo tilanteessa, jossa suurin osa yksityisistä hoivakodeista on suurten kansainvälisten hoivajättien piirissä. Ne ovat investoineet alaan satoja miljoonia ja siinä sivussa tehneet myös kymmenistä elämäntyönsä myyneistä hoiva-alan yrittäjistä miljonäärejä.

Kukaan kunnassa ei halua maksaa

Suomen kunnat ovat olleet pitkään jatkuvissa kovissa säästöpaineissa. Varsinkin edellisellä hallituskaudella iso on ns. julkisista säästöistä tehtiin leikkaamalla kuntien valtionosuuksia, eikä kuluva kausikaan ole tuottanut niille yhtään helpotusta. Veroprosentit ovat kohonneet sen verran, että lisänousuvara on tiukassa. Varsinkin syrjäseuduilla ja pienissä kunnissa veronmaksajat vain vähenevät.

Tässä tilanteessa kunnan päättäjien on helppo ajautua huonoihin ratkaisuihin. Yksi pahimmista liittyy palvelujen kilpailuttamiseen. Monikin tekijä johtaa siihen, että helposti valitaan halvin ja vielä mahdollisimman tingittyyn hintaan.

Mehiläisen toimitusjohtaja Janne-Olli Järvenpää väitti Hesarissa, että kuntien oma kustannus ympärivuorokautisesta hoivasta olisi 150 euroa vuorokaudessa, mutta yrityksille maksettaisiin keskimäärin vain 120 euroa. Toisenlaisiakin lukuja liikkuu, mutta jos nämä ovat lähelläkään todellisuutta, ne kuvaavat osuvasti tilannetta.

Miksi laadulla on tositilanteessa ja päätöksiä tehtäessä niin vähän puolustajia? Kahdesta syystä, ns. porvarillisesta ja vasemmistolaisesta. Ensinnäkin se kunnanvaltuuston tiukka porvari pyrkii säästämään verorahoja. Miksi maksaa enemmän, jos voi saada halvemmallakin? Siksihän sitä kilpailutetaan?

Mutta myös sillä valtuuston vasemmistolaisella on perustelunsa maksaa mahdollisimman vähän. Miksi maksaa tuolle kansainväliselle riistäjäfirmalle enemmän, jotta se voisi tehdä voittoa ja siirtää voittonsa ties minne Cayman-saarille?

Näin hoivan paremman laadun ja korkeamman hinnan puolustajat voivat jäädä perin vähiin. Tulokset nähdään. Minimihinnalla tuotetaan vain minimilaatua. Kun yritysten niskassa ovat sijoittajien paineet saada tienattua investoimansa miljoonat takaisin, suunta korostuu. Jos jo valmiiksi tähdätään nipin napin riman yli, riski riman putoamiseen on ilmeinen.

Juuri nyt on helppo kuvitella tähän lisärasitteeksi myös yrityskulttuurin ongelmat. Kun pienet paikalliset perheyritykset on haalittu nopeaan tahtiin osaksi isoa konsernia, ongelmat ovat väistämättömiä. ”Mä olen meillä töissä” muuttuu ”mä olen niillä töissä” -tilanteeksi. Joustavan ongelmanratkaisun tilalle tulee väkisinkin byrokratia. Päätöksenteko etääntyy. Ja leveämmistä harteista saatavat edut tulevat sitten vasta viiveellä, eivätkä välttämättä lainkaan heijastu myönteisellä tavalla sinne hoivakotiin.

Miten ongelma puretaan?

Jos sote toteutuisi, päätöksenteko siirtyisi kunnista maakuntatasolle. Hankintaosaaminen olisi parempaa ja valvonta selkeämpää. Asiakkaan oikeuksia ainakin periaatteessa parantaisi siirtyminen valinnanvapauteen, palveluseteleihin ja henkilökohtaiseen budjettiin. Näillä tosin olisi paljon suurempi merkitys pitkäaikaisessa hoivassa esimerkiksi vammaisten osalta kuin ikääntyneiden tehostetussa palveluasumisessa.

Ja varsinkin syrjäisemmillä seuduilla vaihtoehdot olisivat varmaan käytännössä yhtä vähäiset kuin nykyisin. Ratkaisevaa olisi sotessakin se, kuinka paljon vanhusten hoivaan ylipäätään panostetaan.

Näyttää joka tapauksessa vahvasti siltä, että sote tuskin menee läpi ennen vaaleja, joten sen varaan on turha laskea. Se tarkoittaa, että nykyisessä välitilassa jatketaan vielä ties miten pitkään. Ainakin vuosikaudet.

Yksi hiljalleen etenevä suuntaus voisi hieman helpottaa päätöksentekijän tuskaa. Olisi erinomaista, jos kotimaisten eläkevakuutusyhtiöiden omistusosuus hoivayhtiöistä kasvaisi vahvasti. Vuosi vuodelta osuus onkin noussut, mutta tahti voisi edelleen tiivistyä.

Se ei toki parantaisi julkisista rahoista päättävien säästöpaineita. Mutta ainakin se vähentäisi sitä pelkoa, että jos palvelusta maksetaan enemmän, palveluyritys saattaisi tuottaa jopa voittoa.

Silloin tuohon voittoon voisi suhtautua samalla rentoudella kuin peliautomaatin syömiin euroihin: ”Ei väliä, se menee kansanterveydelle ja hyvään tarkoitukseen.”

ANTTI MARTTINEN