Avainsana: verovähennys

Järjestöt lankesivat poliittiseen riskiin – lahjoitusvähennys tie ulos

Poliittinen riski on sijoittamisesta tuttu käsite. Se nousee esiin, kun yrityksen tai vaikka sijoitusrahaston toiminta suuntautuu tai peräti painottuu yhteiskunnallisesti epävakaaseen maahan.

Riskinottoon houkuttelee odotus suurista tai helpoista tuotoista. Riski realisoituu sitten, kun maan poliittisiin oloihin tulee jyrkkä muutos tai se päätyy peräti sotimaan. Se mitä on tapahtunut läntisille sijoituksille Venäjällä on mitä konkreettisin esimerkki poliittisesta riskinotosta, hetken kestäneestä menestyksekkäästä hyödyntämisestä ja lopulta riskin realisoitumisesta brutaalilla tavalla.

Poliittinen riski voi realisoitua myös pienemmässä mittakaavassa, jos yritys tai yhteisö on vain heittäytynyt liian riippuvaiseksi poliittisista linjauksista tai tukiratkaisuista ja sitten syystä tai toisesta tuuli yllättäen kääntyykin.

Valtioriippuvuuden riski

Suomalainen järjestöelämä on kasvattanut omaa poliittista riskiään ajautumalla yhä riippuvaisemmaksi suorasta julkisesta tuesta.

Valtioriippuvuutta on edistänyt vähittäinen vieraantuminen vapaaehtoistoiminnasta, joka aikaisemmin oli kaiken järjestötoiminnan vankka tukipylväs. Ei se toki kokonaan ole kadonnut, mutta vähenemään päin. Myös perinteinen pyyteetön sponsorointi on hiipunut ja sen tilalle on tullut markkinointiyhteistyö. Jos se toimii hyvin ja luontevasti, se on oikein hyvä win-win -keino rahoittaa toimintaa. Jos ei, rahahanat yritysten suunnalta järjestöihin päin ovat tiukassa.

Valtioriippuvuutta on myös kasvattanut suomalainen asenne, jossa viranomainen on lähin omainen. Vannotaan, että ”me ei haluta tänne mitään amerikkalaista mesenaattijärjestelmää, prkl!” Syvän valtioriippuvuuden on kuviteltu olevan olennainen osa hyvinvointivaltiota, vaikka oikeasti kyse pitäisi olla vapaasta kansalaistoiminnasta ja riippuvuussuhteiden pitäisi mennä mieluummin päinvastoin.

Vihamielistä retoriikkaa

Järjestöjen poliittinen riski alkoi hiljalleen kypsyä, kun veikkaus- ja raha-automaattirahoiksi naamioidusta julkisesta tuesta poistettiin naamarit. Rahoituksen määrät kääntyivät alamäkeen. Lopullinen jyrkkyys on vielä avoinna, mutta pahalta näyttää.

Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa. Varsinaisesti poliittinen riski alkoi realisoitua, kun maan hallitukseen merkittävään asemaan nousi puolue, joka haistattaa pitkät koko järjestökentälle. Persujen vihamielisessä retoriikassa järjestöt ovat pelkkiä hyödyttömiä ja tarpeettomia valtion elättejä, joiden tuet voitaisiin paremmin käyttää vaikkapa bensaverojen alennuksiin.

Mahdollisimman jähmeä jakojärjestelmä oli ollut yksi perinteinen tapa koettaa väistää poliittista riskiä. Kun samat järjestöt saivat samanlaisia tukia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vältyttiin siltä, että poliittisten voimasuhteiden muutokset olisivat pahemmin heilauttaneet järjestöjen jako-osuuksia. Tämä jarrutti järjestöelämän uudistumista ja piti myös järjestöt nöyrinä valtion suuntaan. Seisovaa vettä ei sopinut käydä sotkemaan.

Miten järjestömaailma on nyt reagoinut tukihanojen tiukkenemiseen? Tietenkin keskittymällä siihen, mitä ne olivat kuluneina vuosikymmeninä oppineet. Siis lobbaamaan. Lobbaamaan sen puolesta, että maailma säilyisi mahdollisimman paljon ennallaan ja että tutuista tukihanoista tavalla tai toisella tihkuisi edelleen rahaa tuttuun tyyliin. Jos ei edes ihan entisissä määrin, niin vain hiukan vähentyneenä.

Kehyspäätöksissä lahjoitusvähennys

Tässä tilanteessa paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Jos pitäydytään entiseen, tyydytään vain jyrkkenevään alamäkeen, jolta tuskin enää pelastaa aikanaan hallituspohjan vaihtuminenkaan. Jos tuista nyt karsitaan kolmannes tai enemmänkin, seuraava hallitus voi ehkä silmänlumeeksi antaa pari prosenttia lisää. Sen enempää on turha toivoa.

Tarvitaan jotain uutta. Nyt pitäisi lähteä aktiivisesti ponnistelemaan siihen suuntaan, jolle pienen portin saattaa avata tämän kevään kehysriihen kirjaus: ”Lahjoitusvähennys laajennetaan lahjoituksiin nuoriso-, kulttuuri-, liikunta-, urheilu- ja tietyt ehdot täyttäville lapsijärjestöille vuodesta 2026 alkaen.”

Tuo kirjaus ei auta lainkaan järjestöjen akuutteihin rahoitusongelmiin, jotka niiden on pystyttävä kohtaamaan muilla tavoin toimintaansa ja yhteistoimintaansa kehittämällä. Eikä tuo tietenkään auta sosiaali- ja terveysalan järjestöjä, joita ei tuossa mainita lainkaan. Mutta se voi avata pitemmällä tähtäyksellä tien, jossa järjestöjen liika valtioriippuvuus vähenee, yhteys tavallisiin kansalaisiin tiivistyy ja koko rahoituksen ja toiminnan avoimuus lisääntyy. Tämä on mahdollista, jos uudistus tehdään oikealla tavalla.

Tieteen ja taiteen edistämiseen

 Millainen se lahjoitusvähennys on, jota nyt on tarkoitus laajentaa?

Tuloverolain 98a §:ssä on säädetty, että ”luonnollinen henkilö ja kuolinpesä voivat vähentää puhtaasta ansiotulostaan vähintään 850 euroa ja enintään 500 000 euron suuruisen rahalahjoituksen, joka on tehty tiedettä tai taidetta edistävään tarkoitukseen.”

Tyypillisiä vähennyskelpoisia lahjoituksia ovat olleet yliopistoille tehdyt lahjoitukset. Alarajan ylittämiseksi on tehtävä vuoden aikana vähintään 850 euron lahjoitukset yhteen kohteeseen. Tukea ei siis voi jakaa useammalle taholle esim 500 euroa yhdelle ja 500 euroa toiselle. Lahjoituksen saaja laittaa tiedot lahjasta verottajalle vuosi-ilmoituksella ja näin lahja tulee huomioiduksi vähennyksenä lahjanantajan veroehdotuksessa. Jos tällainen ilmoitus on syystä tai toisesta jäänyt hoitamatta, vähennystä pitää vaatia veroilmoituksessa itse.

Jos minä olisin järjestövaikuttaja, laittaisin kaikki mahdolliset paukut nyt siihen, että lahjoitusvähennys toteutuisi.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Jos järjestön tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai (toivottavasti myös) sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi yleisön kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?

Elitismi ja kalleus vältettävä

Ennen kuin ollaan toteutumisvaiheessa, on kuitenkin vielä monta mutkaa matkassa. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota jo valmistelussa, jottei homma kaadu omaan mahdottomuuteensa. Sellaisenaan laajennettuna vähennys olisi nimittäin a) elitistinen ja b) liian antelias ja kallis eikä c) tarjoaisi niitä hyviä puolia, jotka siihen voisi toisella tapaa toteutettuna liittyä.

  1. Jos vähennyksellä on korkea (850 euroa) alaraja, se väistämättä karsii pois suuren osan tavallisista kansalaisista. Se ei tuo sivuvaikutuksena suuria uusia kansalaisjoukkoja järjestöjen tukijoiden piiriin, vaan houkuttelee lähinnä niitä hyvätuloisia, jotka jo valmiiksi ovat jonkun järjestön yhteisöissä vaikuttamassa. Vähennys voi jäädä varsin ”mesenaattihenkiseksi”.
  2. Täysimääräisenä vähennys on myös erittäin antelias. Jos keskituloinen lahjoittaa vaikka 1000 euroa, se tarkoittaa 50 prosentin marginaaliverolla sitä, että käytännössä lahjoittaja maksaa itse 500 euroa ja 500 euroa menee vähennyksenä valtion ja kuntien piikistä. Tällainen yhteys, että lahjoittaja tavallaan äänestää haluamansa kohteen puolesta, on ihan terve, mutta 50/50 -jako on turhan antelias. Se voi laskelmissa käydä myös liian kalliiksi valtiovallalle, jos lahjoitusten määrä arvioidaan suureksi. Samasta syystä myös korkea yläraja on hieman kyseenalainen.
  3. Toisella tavalla kohdistettuna (matalammat ala- ja ylärajat) lahjoitusvähennyksestä voisi tulla todellinen vahva kansalaisvaikuttamisen keino ja tuoda mukanaan niitä myönteisiä uusia tuulia, joita edellä on esitelty.

Olennaista on myös, että järjestön pitää tietysti olla tilinpäätöksiltään ja toiminnaltaan avoin, jotta se voi kuulua lahjoituskelpoisten järjestöjen joukkoon. Ja kun pysytään valtakunnallisten järjestöjen tasolla, riski siitä, että lahjoituksen varjolla tuetaan vaikkapa oman lapsen harrastusta, pysyy riittävän loitolla.

Kansalaisjärjestöjen kannattaa nyt kaikin voimin tarttua esiin nousseeseen lahjoitusvähennyksen mahdollisuuteen. Samalla kannattaa käydä avointa keskustelua vähennyksen muodoista ja mitoista, jotta se parhaalla mahdollisella tavalla palvelisi tarkoitustaan.     

Antti Marttinen

Julkaistu verkkouutisissa 30.4.2024

Mistä saataisiin lisää verotuloja?

MITÄ YHTEISTÄ on sellaisilla yhtiöillä kuin Amer Sports, Caverion, Comptel, DNA, Kotipizza, Okmetic, Pöyry, Ramirent, Rovio, Sponda, Tikkurila, Uponor, Vacon..?

Kaikki ovat esimerkkejä suomalaisista pörssiyhtiöistä, jotka on viime vuosina ostettu pörssistä ulos ja siirtyneet ulkomaalaisomistukseen. Useimmat oikein hyviä ja menestyksellisiä yrityksiä.

Mistä tämä kertoo? Ainakin – yhtenä piirteenä – siitä, että Suomessa ei ole sellaisia rikkaita, jotka pystyisivät pitämään noista yrityksistä kiinni tai ostamaan itselleen.

Tämä pienenä johdantona kevään verokeskusteluun, joka liittyy tulossa olevaan kehysriiheen. Eli jos joku kuvittelee, että valtiontalouden ongelmat ratkaistaan verottamalla kovemmin niitä Suomen valtavan rikkaita, niin… tyhjän saa pyytämättäkin. Helsingin pörssistäkin suurimman osan omistavat valtio, eläkeyhtiöt ja ulkomaiset sijoittajat.

Suomen rikkaita ei pidä turhaan sääliä, vaikka heitä onkin kovin vähän. Mutta ei heidän vauraudestaan löydy taikaiskun tapaista pelastusrengasta valtiontaloudelle. Suomessa tuloerot ovat maailman pienimpiä ja ihan hyvä niin. Siinä kisassa meillä ei ole enää uutta voitettavaa.

Verojakin tarvitaan

Olen samaa mieltä itseäni parempien asiantuntijoiden kanssa siitä, että valtion velkaantumisen oikaisemisessa pitää puuttua myös verotukseen. Pelkät säästöt eivät riitä. Ja mitä tulee kasvuun ja kehitykseen, valtio pystyy toki aina tekemään kaikenlaista sen estämiseksi. Mutta kasvun edistäminen suunnitelmallisesti poliittisin päätöksin onkin paljon vaikeampaa. Vähän kuin heinällä työntäisi.

Pidän joka tapauksessa oikeana sitä järjestystä, että Orpon-Purran hallitus sitoutui heti ensimmäiseksi kautensa alussa säästöihin ja rakennemuutoksiin. Jos liikkeelle olisi lähdetty veronkiristyksillä, muut toimet olisivat helposti jääneet kokonaan tekemättä. Näin kävi käytännössä Kataisen-Urpilaisen hallitukselle. Se kiristi ensin veroja ja sen jälkeen… kiristi taas veroja. Uudistukset jäivät tekemättä ja talous luisteli loputonta alamäkeä.

Mutta nyt on siis aika miettiä, mitä tehdä verotukselle.

Ylivoimainen arvonlisävero

Jos on pakko päättää kiristyksistä, ehdoton pääkohde on silloin arvonlisävero. Kaikki muu on sen rinnalla pelkkää hienosäätöä. Arvonlisävero on kulutusverona luonteva myös siitä syystä, että toinen suuri kulutusverojen lähde eli autoilun verotus, on sähköistymisen myötä vahvasti kevenemässä. Ja jos haluamme verotuksella edistää liikenteen ilmastopäästöjen vähenemistä, uusien liikenneverojen kehittely menetettyjen verotulojen saamiseksi ei todellakaan kannata.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu vientiin, mutta kylläkin kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat vältellä veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Tavis ostaa Dressmanin alesta 30 euron farkut. Rikas brassailija ostaa jostain muualta 900 eurolla Balenciagan farkut. Tavis maksaa alvia 6 euroa, brassailija 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista rikki.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

Jos siis verojen korotuksia tarvitaan, alvi on silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus kautta linjan tuottaisi miljardiluokkaa euroja lisää joka vuosi velan keventämiseen. Kymmenen euron ostoksen hintaan se toisi enintään 8 senttiä lisää, jos kauppias vie koko korotuksen hintaan. Sen me ehkä kestäisimme? Varsinkin, jos köyhimpien kohdalla hallitus vastaavasti tinkisi alvikorotusten verran indeksijäädytyksestään.

Yhdessä kohtaa silti olisin varovainen alvin korotuksissa. Kirjojen ja lehtitilausten alennettu alvi on osa lukutaidon puolustusta ja huoltovarmuutta. Tuki alvialennusten kautta on myös markkinaehtoista; sitä tuetaan mitä luetaan.

Entä sitten yritystuet? Tiesittehän, että alennetut alv-kannat taitavat olla laskelmissa suurin yksittäinen yritystukien muoto. Eli jos vaatii yritystukien vähentämistä, alvista on hyvä aloittaa.

Pääomaverojen siilipuolustus

Pääomaverojen korottaminen varsinkin listaamattomien yritysten kohdalla on ollut suosittu ehdotus, kun veronkorotuksista puhutaan. Tässä kohtaa helposti viitataan myös asiantuntijatyöryhmien ehdotuksiin.

Työryhmät todellakin ovat ehdottaneet muutoksia, mutta nimenomaan verojen rakenteeseen. Siltä osin hallituspuolueiden olisikin jo syytä luopua ”mitään ei saa muuttaa” siilipuolustuksestaan. Listaamattomien yritysten osinkoverotuksen kevennykset suosivat nykyisellään jo hankittua nettovarallisuutta. Painopiste voisi hyvin siirtyä kannustamaan paremmin uutta ja kehittyvää yritystoimintaa.

Jos tuollaisten muutosten yhteydessä verotuotot hieman lisääntyvät, niin se tuskin on yritystoiminnalle suuri ongelma, kun verotuksen rakenne samalla paranee. Joka tapauksessa valtiontaloutta ei sillä pelasteta, että pääomatulojen verotusta kovasti kiristettäisiin.

Kotitalousvähennyksen prosentit

Mitä muuta? Tupakkaa ja alkoholia on mahdollista aina verottaa enemmän, vaikka ne taitavat olla veroista kaikkein regressiivisimpiä eli kohdistuvat pahimmin pienituloisiin. Jossain kohtaa näidenkin verojen osalta tulee raja vastaan niin, että verotuotot eivät enää korotuksilla nouse.

Työnteon verotusta en lähtisi enää nykyisestä kiristämään, vaikka muualta verotuloja haalittaisiinkin. Hallituksen suurimpiin tuloihin tekemät kevennykset kyllä olisivat saaneet jäädä tekemättä. Vaikka ne eivät olleet julkisen talouden kannalta suuruudeltaan merkittäviä, niiden symboliarvo oli erittäin suuri. Ja tuskinpa kukaan kevennysten kohteeksi päätyneistä olisi suuremmin valittanut, vaikka olisi jäänyt ilman?

Entä vähennykset? Olen erittäin vahva kotitalousvähennyksen kannattaja. Se tarjoaa rehellistä työtä, josta kertyy sosiaaliturva ja eläke. Se torjuu vahvasti harmaata taloutta. Se ohjaa käyttämään veronsa maksavia yrityksiä. Vähennyksen hyötypuolet ovat tutkitusti erittäin suuret.

Silti en pitäisi ongelmana, jos enimmillään 60 prosentin vähennysprosenttia jonkin verran alennettaisiin. Se tuskin alentaisi vähennyksen käyttöä. Samoin vähennyksen enimmäismäärän voisi ainakin jäädyttää, jos ei jopa jonkin verran alentaa sitä. Näillä kummallakaan muutoksella tuskin olisi suurempaa vaikutusta erinomaisen järjestelmän toimivuuteen, mutta rikkana verotulojen rokassa olisivat nekin.

Samalla kun mietitään kaikenlaisia verojen kiristyksiä, kannattaisi yhdessä kohtaa harkita etenemistä toiseenkin suuntaan. Hyvää ja tärkeää työtä tekevät kulttuuri-, nuoriso-, urheilu- ja sosiaalialan järjestöt ovat ahtaalla, kun suorat valtiontuet ovat kutistumassa. Osalle se voi olla kohtalokasta, osa joutuu yhä voimakkaammin turvautumaan suurlahjoittajien ja yrityssponsorien tukeen.

Pienten järjestöille suunnattujen lahjoitusten verovähennyskelpoisuus voisi olla järjestöille terveellä tavalla kolmas tukijalka kutistuvan valtionavun ja sponsorituen rinnalle. Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan aikana, jolloin vapaaehtoistyö on monella suuntaa kuihtumassa. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Tämä toiseen suuntaan vievä verouudistus toisi ennen kaikkea yksityistä tavallisten ihmisten rahaa järjestöjen toimintaan, mutta tietysti vähennyksen kautta myös julkista tukea. Sen suuruudesta ja kohdentumisesta kuitenkin päättäisivät tavalliset lahjoittajat, eivät poliitikot ja virkahenkilöt.

Tämä(kin) uudistus kannattaisi nyt laittaa työryhmään ja mietintään. Valmista voisi hyvin tulla vielä tämän vaalikauden aikana.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2024

https://www.verkkouutiset.fi/a/mista-saisi-lisaa-verotuloja/#7721070b

Verovähennyksellä avoimuutta järjestörahoihin

Jos järjestöjen tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Kirjoitin tästä Aamulehteen (5.11.2023):

”LIIKUNTAVÄKI on tänä syksynä pitänyt esillä ajatusta järjestöille annettujen lahjoitusten verovähennysoikeudesta. Taustalla on huoli suorien valtionapujen vähenemisestä. Sama murhe on kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöillä.

Toive tuskin äkkiä toteutuu, kun sitä ei mainita hallitusohjelmassa. Valitettavasti, koska vähennyksellä voisi olla paljon myönteisiä vaikutuksia.

VALTIO on ollut valtakunnallisten järjestöjen keskeinen rahoittaja. Se on kovin kiusallista, kun kyse pitäisi kuitenkin olla vapaasta kansalaistoiminnasta. Tätä kierrettiin pitkään sillä, että rahat olivat tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta eikä suoraan budjetista. Tämä muuttuu nyt.

Hyvä perustelu julkiselle tuelle on, että järjestöt hoitavat monia yleishyödyllisiä tehtäviä. Ne paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja tekevät sen usein paljon joustavammin ja tehokkaammin kuin julkinen itse pystyisi.

Silti riippuvuutta tuesta pitäisi vähentää. Tiedän, että jotkut lakkauttaisivat tuet kokonaan, mitä itse en kannata. Järjestöt tekevät eri sektoreilla kullanarvoista työtä.

Mitä se sitten tarkoittaisi, jos lahjoituksista järjestöille voisi saada pienen vähennyksen? Verovähennys on kannustin, jolla tunnetusti voi olla iso vipuvaikutus.

Otetaan esimerkki:

Lahjoittaja saisi 30 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Eli kun lahjoitat 100 euroa, käytännössä maksat lopulta itse 70 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 30 euroa.

Todennäköisesti saataisiin kokoon kymmeniä miljoonia, joista tällä mallilla vain alle kolmannes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista. Tämän rahan saajista päättäisivät kansalaiset, eivät poliitikot.

Prosentteja ja summia voi pyöritellä miten vain. Kohtuullinen enimmäismäärä on tärkeä, koska kyse on tavallisen kansan lahjoituksista, ei rikkaiden hyväntekeväisyydestä.

MITÄ HYÖTYÄ tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?”

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 5.11.2023

Järjestöjen veikkausrahoitus: verovähennyksistä kolmas tukijalka?

Suuri kansallinen veikkausrahakriisi riideltiin syksyllä vuodeksi maton alle, mutta itse ongelma säilyi ratkaisematta. Eli mistä ja miten hoidetaan jatkossa kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sosiaalialan järjestöjen rahoitus, joka tähän asti on lypsetty Veikkauksen voittovaroista?

Suosituimmat ehdotukset ovat olleet sen suuntaisia, että rahat kaivettaisiin jatkossa suoraan valtion budjetista ja vastaavasti Veikkaus tulouttaisi mahdolliset voittonsa järjestöjen sijasta valtiolle. Tämän varjopuolena on nähty, että järjestöt tulevat silloin entistä vahvemmin riippuvaisiksi poliittisista tuulahduksista. Lisäksi pitäisi kuroa umpeen aukko, jonka hupeneva veikkausraha jättäisi budjetista katettavaksi.

Periaatteellisella tasolla on pidetty ylipäätään ristiriitaisena sitä, että valtio olisi suoraan vapaan kansalaistoiminnan keskeinen rahoittaja. Tätä kiusallista piirrettähän on tavallaan kierretty sillä, että rahat ovat olleet tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta ja aikaisemmin myös RAY:lta.

Tämä pohdinta on ihan aiheellista. Sinänsä hyvä perustelu julkiselle rahoitukselle on ollut se, että järjestöt hoitavat monia sellaisia yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka muuten tulisivat julkisen sektorin hoidettaviksi. Järjestöt monelta kohdin paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja katvealueita ja tekevät sen usein paljon joustavammin, osuvammin ja tehokkaammin kuin julkinen palvelu pystyisi.

Mutta yleishyödyllisyydestä huolimatta kyse on silti vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sellaisena sitä on hyvä käsitellä.

Kansalaisjärjestöjen riippumattomuus

Muun muassa sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen (vas) on pitänyt tätä näkökulmaa esillä ja osuu oikeaan korostaessaan, että kansalaistoiminta ja kansalaisjärjestöt ovat kansanvallan kivijalka. Ilman aktiivista ja itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei ole toimivaa demokratiaa:

”Mikäli järjestöjen rahoitus päätetään siirtää suoraan valtion budjettiin, on tärkeää varmistaa kansalaisjärjestökentän itsenäisyys. Järjestöjen rahoitus ei voi seilata ennakoimattomasti poliittisten suhdanteiden mukaan. Järjestöjen on uskallettava arvostella valtaapitäviä pelkäämättä budjettileikkauksia. Tarvitaan siis palomuureja, jotka varmistavat järjestöjen autonomian ja rahoitustason ennustettavuuden.”

Hyvin sanottu. Tosin Sarkkinenkin tuntuu mukautuneen ajatukseen, että nämä vapaat kansalaisjärjestöt toimisivat jatkossa lähes yksinomaan valtionavustusten varassa.

Lahjoituksista verovähennys?

Jos puhtaasti valtionapuun perustuvassa järjestötoiminnassa on omat riskinsä ja pulmansa, myös omaehtoisessa varainhankinnassa on ongelmansa, jos siitä tulee keskeinen osa järjestön toimintamuotoja. Se voi sitoa paljon voimavaroja, jotka olisi hyvä suunnata järjestön varsinaisen toiminnan edistämiseen.

Voisiko tätä puolta helpottaa?

Miten olisi, jos suorien valtionapujen rinnalla osa järjestöjen rahoituksesta tulisi sitä kautta, että kansalainen voisi saada järjestöille tehdyistä lahjoituksista pienen, tarkasti rajatun verovähennyksen? Kokemukseni perusteella verovähennys on kannustin, jolla voi olla hämmästyttävän iso vipuvaikutus ihmisten toimintaan.

Siis esimerkiksi näin (esitetyt luvut ovat puhtaasti esimerkinomaisia):

– vähennyskelpoisten järjestöjen kriteerit olisivat samat kuin valtionavuissakin,

– lahjoittaja voisi saada lahjoittamastaan summasta esim. 20 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Siis esimerkiksi jos lahjoitat 100 euroa, saat 20 euron vähennyksen, 1000 eurosta 200 euron vähennyksen.

– toisin päin ilmaistuna tämä tarkoittaa siis, että kun lahjoitat 100 euroa, maksat lopulta itse 80 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 20 euroa.

Jos esimerkiksi 10 000 ihmistä lahjoittaisi täydet 5000 euroa, 10 000 lahjoittaisi 1000 euroa ja vielä 100 000 lahjoittaisi 100 euroa, koossa olisi 70 miljoonaa euroa, josta vain viidennes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista.

Tämä vain esimerkkinä. Prosentteja ja summia voi pyöritellä suuntaan ja toiseen. Suuremmaksi tai pienemmäksi. Aikaisemmin tämä olisi hankaloittanut verotusta, mutta digitalisoituminen on tarjonnut keinot ratkaista tämä jokseenkin automaattisesti.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa suoraa valtionapua jakavaan valtiovaltaan kasvaisi. Ehkä myös tarvittaessa rohkeus olla kriittisiä rahanjakajaa kohtaan. Tämä toisi myös jossain määrin lisää taloudellista väljyyttä järjestöille, vaikka valtiovalta niistäisikin osan näin tulevasta rahoituksesta tinkimällä suorasta tuesta.

Erittäin merkittävää olisi tämän tuoma kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Lahjoittajat seuraisivat suurella kiinnostuksella tukemiaan järjestöjä, ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista.

On selvää, että kaikki järjestöt eivät pärjäisi yhtä hyvin kilpailussa lahjoittajien suosiosta. Tämä voitaisiin hyvin huomioida siinä, miten suoraa julkista tukea ohjataan.   

***

Tällä mallilla avustettavien järjestöjen talous nojaisi tulevaisuudessa kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Kannattaisi harkita!

Antti Marttinen

Kotitalousvähennys – rokote harmaaseen talouteen

Mies harppoo karvareuhka silmillään läpi hankien talviseen metsään ja laskee askeliaan. Tuhannen kohdalla hän kaivaa repustaan hienon mittalaitteen, jonka kyljessä lukee kohokirjaimin tuotemerkki: Diffindiff. Hän mittaa huolellisesti ympärillään olevien runkojen paksuuden useammasta eri kohdasta. Sitten hän palaa omia jälkiään seuraten takaisin läheiseen kaupunkiin.

Seuraavana päivänä mies julkistaa mittauksiinsa perustuvat laskelmat metsän pinta-alasta, puustosta ja kasvusta: ”Kovin pieni oli metsä, eikä näytä kasvavan ollenkaan. Aluskasvillisuuttakaan ei näkynyt.”

Kotitalousvähennystä voi saada mm. siivouksesta, hoivapalveluista ja remonteista.

Vertaus on karkea, mutta vähän tuohon tapaa on käynyt pari viikkoa sitten julkistetussa VATT:n ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvityksessä kotitalousvähennyksestä. Moderneja mittalaitteita ja metodeja on kyllä käytetty taidokkaasti, mutta saadut tulokset eivät tarjoa pohjaa niille suureellisille johtopäätöksille, joita on esitetty.

Selvitys saikin osakseen poikkeuksellisen laajaa kritiikkiä. Sekä asiantuntijat että tavalliset kotitalouspalvelujen asiakkaat ja tuottajat arvostelivat selvityksen yksioikoista johtopäätöstä ”ei työllistä eikä vähennä harmaata taloutta.” Asiantuntijat puuttuivat lukuisiin ongelmiin itse tutkimuksessa (historiattomuus, kohde- ja vertailuryhmien valinta, poikkeuksellinen ajankohta keskellä finanssikriisiä…) ja tuhannet kansalaiset ovat verranneet selvityksen johtopäätöksiä omiin päinvastaisiin arkikokemuksiinsa. Itse kirjoitin aiheesta arvion oman lähes 30 vuoden perehtymiseni pohjalta.

Kaikki kritiikki näyttää kuitenkin valuneen kuin vesi hanhen selästä. Tutkijaryhmän äänitorvena julkisuudessa esiintyvä Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen on sitkeästi toistanut selvityksessä esitettyjä väitteitä, löytämättä niille kuitenkaan mitään lisäperusteluja. Miksi?

Ovatko tutkijat niin sokeasti rakastuneet metodiinsa, etteivät pysty tarkastelemaan aihetta boxinsa ulkopuolelta? Vaikuttaako kenties ideologinen painolasti tai kuplaantuminen? Jälkimmäiseen ainakin osatekijänä viittaa se härkäpäisyys, jolla Kosonen yrittää muokata mielikuvaa vähennyksen kohdentumisesta. ”Vähennys kohdistuu suurituloisille”, hän väittää ykskantaan (HS 29.1).

Tämä siitä huolimatta, että selvityksen mukaan kotitalousvähennyksen käyttäjien mediaanitulo oli vuonna 2014 noin 3000 euroa kuukaudessa, eli aika lähellä keskipalkkaa mutta toki korkeampi kuin keskitulo. Ja lähes puolet käyttäjistä on eläkeläisiä.

Vähennyksen painottuminen keski- ja korkeampiin tuloihin ei liene sen yllättävämpää kuin että asumistuki painottuu enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin. Puhumattakaan, että tämä olisi sen suurempi ongelma kuin vaikkapa maksuton korkeakouluopetus, jonka voi sanoa painottuvan tuleviin hyvätuloisiin, mutta on silti järkevää. Varsinkin, kun kotitalousvähennyksen kannustamana ostetut palvelut työllistävät pääosin pieni- ja keskituloisia ja tarjoavat heille sosiaali- ja eläketurvan rehellisesti tehdystä työstä.

Se on hyvä todeta, että eri vuosina lähimmäksi ylärajaa ulottuvat vähennykset kohdistuvat useimmiten remontteihin. Samalla on hyvä ymmärtää, että ihmiset tavallisesti eivät teetä remontteja kodeissaan joka vuosi. Jos yhden kerran on tehnyt täyden vähennyksen, seuraava kerta saattaa tulla 10-20 vuoden kuluttua. Eli samat kotitaloudet eivät todellakaan ole vuodesta toiseen suurimpien hyödyntäjien joukossa.

Kosonen kysyy samaisessa jutussa (HS 29.1), eikö vähennyksen yhteismäärä 400 miljoonaa voitaisi käyttää esimerkiksi pienituloisten tukemiseen tai tuloverojen alennukseen? Tuolla summalla tosiaankin saisi kevennettyä tuloveroja muutamalla prosenttiyksikön kymmenyksellä. Samalla poistuisi kannuste kuitilliseen maksamiseen. Kososen täytyy tietää, että jotta syntyisi 400 miljoonan vähennykset, kotitalouksien pitää ensin ostaa kotipalveluita reilusti yli miljardilla, josta koko summasta maksetaan arvonlisäverot, yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut. Ja se palkkatulo, mitä syntyy, ohjautuu pienituloisille.

Uskomuksia vailla tutkimuspohjaa

Tutkimusjohtaja Kosonen toistaa haastatteluissa myös hartaan uskonsa, että kotitalousvähennyksellä ei ole mitään vaikutusta harmaan talouden suhteen. Tutkimusaineistossa hänellä ei ole mitään erityistä tukea sille. Hän vetoaa tutkimukseensa liittyvään keväällä 2020 tehtyyn pienimuotoiseen kyselyyn, jossa vastaajista hyvin harvat kertoivat teettävänsä pimeitä kotitaloustöitä.

Näiden vastausten perusteella tehty johtopäätös, että kotitalousvähennyksellä ei ole merkitystä harmaaseen talouteen on, anteeksi vain Tuomas Kosonen, yhtä naiivi kuin jos toteaisi, että tuhkarokkorokotusta ei tarvita, koska meillä ei ole tuhkarokkoa.

Mutupohjaisten uskomushoitojen syvään päähän Kosonen uppoaa, kun hän alkaa puhua kansainvälistymisestä ja jonkinlaisesta urbaanista kulttuurimuutoksesta perusteluna sille, että a) kotitalouspalvelujen käyttö on lisääntynyt ja b) harmaaseen talouteen turvautuminen on vähentynyt. Tuon väitteen pohjaksi hän ei esitä vähäisintäkään tutkimusnäyttöä eikä edes arkikokemukseen perustuvaa tuntumaa.

Hämmästyin ensin, miten joku tutkija voi olla noin sinisilmäinen ja tietämätön. Vasta sitten oivalsin ajatella, minkä ikäisiä tutkijat mahtoivat ollakaan. Aivan, he ovat valmistuneet yliopistosta välillä 2005-2018. Hehän ovat olleet pieniä lapsia siihen aikaan, kun vuonna 1997 aloitettiin kotitalousvähennyksen kokeilu, joka vakiintui sitten vuonna 2001. He ovat eläneet koko aikuisikänsä Suomessa, jossa nimenomaan kotitalousvähennys on tehnyt kuitilla maksamisesta normaalia ja luonnollista.

”Harmaasta taloudesta on ihmeellisiä väitteitä, että ennen sitä oli hirveästi ja nyt ei yhtään. Mihin tämä perustuu? En ole nähnyt yhtäkään todistetta tai tilastoa”, Kosonen vakuuttaa. (HS 29.1)

Aihetta on tutkittu

Ehkä tutkijoiden juuri aiheeseen liittyvän kokemattomuutensa vuoksi olisikin kannattanut perehtyä siihen, miten kotitalousvähennyksen vaikutuksia on aikaisemmin eri tahoilla selvitetty? VATT/PT:n selvityksen lähdeluettelossa mainitaan vain kaksi VATT:n omassa piirissä tehtyä tutkimusta, mutta nekin on ilmeisesti luettu kovin huonosti. Huomiotta ovat ilmeisesti jääneet kaikki ne selvitykset, mitä vuosien mittaan on tehty esimerkiksi työ- ja valtiovarainministeriön toimeksiannosta.

Googlaamalla esimerkiksi Petra Lylyn 90-sivuisen opinnäytetyön ”Kotitalousvähennys työllisyyttä parantavana verotuksena” (Vaasan yliopisto, 2014) tutkijaryhmä olisi saanut hyvän, monipuolisen ja kriittisen yleiskuvan mietintänsä virikkeeksi.

Tilanteesta ennen kotitalousvähennystä taas olisi voinut saada tietoa vaikkapa vuoden 1997 kokeilulain perusteluista. Kyse ei ole tilastosta tai tutkimuksesta, mutta tuskinpa tämäkään on ihan tyhjästä tempaistu:

”Nykyisin kotitalouksissa tehtävien töiden ja palvelusten markkinat ovat kehittymättömiä. Kotitaloudet työllistävät potentiaaliin nähden vähän työntekijöitä ainakin avoimesti.

Sitä vastoin kotitalouksien pimeästi teettämä työ lienee varsin tavallista ainakin tilapäisissä ja pienimuotoisissa työsuorituksissa. Veronsaajilta jäävät tulot näiltä osin saamatta. Lisäksi työttömyysetuuksia ja muita tulonsiirtoja saatetaan maksaa pimeän työn tekijälle joko aiheetta tai liian suurina. Työntekijälle on haitallista, että häneltä jää puuttumaan eläkevakuutuksen ja tapaturmavakuutuksen tuoma turva. Niin ikään hän voi menettää tulosidonnaisia etuisuuksia kuten sairauspäivärahaa. Työnteettäjän mahdollisuudet saada korvausta työntekijän mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta ovat rajalliset.”

Laumasuoja on kehittynyt

Väännetään tämä vielä rautalangasta. Suomessa normaali käytäntö ennen kotitalousvähennystä oli, että kotiremontteja tai kotitalouspalveluja ei ostettu yrityksiltä vaan useimmiten yksittäisiltä tekijöiltä.

Nämä saattoivat olla yrityksessä töissä ja tehdä keikkoja omaan piikkiinsä. Kovin tavatonta ei ollut sekään, että oltiin samanaikaisesti työttömyystuella ja pimeillä keikoilla hankittiin voita leivän päälle.

Palvelujen ostajilla ei ollut erityistä intressiä kytätä tekijöiden taustaa. Maksu pyydettiin ja maksettiin seteleinä suoraan käteen. Jos jostain syystä palvelun ostaja välttämättä halusi maksaa avoimesti kuitilla, hintapyyntö helposti jopa kaksinkertaistui. Harvinaista ei ollut sekään, että kauppoja ei siinä tapauksessa syntynyt.

Kun vuonna 1997 kotitalousvähennys tuli käyttöön ensin kokeiluna ja sitten vakituiseksi, palvelun ostajalle syntyi ensimmäistä kertaa intressi vaatia kuittia maksusta. Harmaata työtä tarjoava alkoi yhä useammin törmätä siihen, että asiakas vaatii kuittia eikä tuttu rahat käteen -menettely enää kelvannutkaan.

Merkittävä muutos tuli myös sen ansiosta, että yritykselle maksaminen tehtiin uudessa järjestelmässä helpoksi ja vastaavasti suora palkanmaksu jätettiin aika hankalan byrokratian taakse. Tämän ansiosta Suomeen alkoi vihdoinkin syntyä kotitalouspalveluihin erikoistuneita yrityksiä. Ei tietenkään yhdellä rysäyksellä ja hetkessä, mutta vähitellen yhä enemmän. Yksinyrittäjätkin perustivat vähintään toiminimen.

Kaiken tämän yhteisvaikutuksena kulttuuri alkoi muuttua. Vuosi vuodelta tuli normaalimmaksi avoin ja rehellinen maksutapa. Pimeän maksun ehdottaminen, puolin tai toisin, alkoi herättää epäilyksen, että minua aiotaan nyt huijata. Miksi pimeästi, kun kotitalousvähennys kerran kuroi pääosan rehellisen ja pimeän maksamisen hintaerosta umpeen?

Totta kai pimeitä keikkoja tehdään edelleen, mutta väitän, että kuitilla maksamisesta ja kotitalousvähennyksen hyödyntämisestä on tullut selvä valtavirta. Ja juuri tästä kotitalousvähennyksen aikaansaamasta kehityksestä on kyse, kun Vatt/PT:n kyselyssäkin suurin osa ihmisistä vastasi, ettei käytä kotipalveluissa pimeitä palveluita.

Niin. Kotitalousvähennys on rokote harmaata taloutta vastaan. Kyselyn tuloksista päätellen meille on kehittynyt jo oikein hyvä laumasuoja.

Antti Marttinen

PS. Tottakai kotipalveluissa on paljon kehittämistä. Tiedottamista pitäisi merkittävästi parantaa, sadan euron omavastuu turhana ja asioita sotkevana poistaa. Varovaista säätöä eri alojen välillä kannattaa harkita; remonteilla ja siivous- ja hoivapalveluilla on erilaiset kohderyhmät ja vähennyksellä osin erilaiset tavoitteetkin. Erityisesti vanhusten hoiva kannattaa pitää mielessä.

Näitä kannattaisi ilman ennakkoasenteita selvittää.

Jos tutkijat olisivat esimerkiksi todenneet, että ”kotitalousvähennyksen enimmäismäärään ja vähennysprosenttiin tehdyt pienet muutokset eivät lyhyellä aikavälillä heti merkittävässä määrin heijastu sen työllistävään tai harmaata taloutta torjuvaan vaikutukseen, varsinkaan kun ihmiset eivät pysy kärryillä näiden jatkuvien muutosten suhteen”, selvityksestä tuskin olisi noussut suurta kohua. Jotain tämäntasoista VATT/PT:n selvityksestä ehkä olisi voinut päätellä. Olettaen, että mittaustavan ongelmat eivät peräti johtaneet tutkijoita kokonaan harhaan.

Julkaistu Verkkouutisissa 19.2.2021

https://www.verkkouutiset.fi/kotitalousvahennys-rakastuivatko-tutkijat-ideologiaansa/#cd0c426b

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/kotitalousvahennys-kuumentaa-tunteita-uuden-tutkimuksen-tulokset-ja-johtopaatokset-ovat-vaaria-esittaa-siivousalan-kokenut-yrittaja/1feaaa90-ca63-4bb8-a14b-943033f6690c

https://vatt.fi/-/tutkimus-kotitalousvahennys-ei-lisaa-tyollisyytta-tai-kitke-harmaata-taloutta

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007768687.html

https://www.taloustaito.fi/blogit/mikael-kirkko-jaakkola/kotitalousvahennys-tyollistaa-ja-kitkee-harmaata-taloutta/#3901b703