Suuri kansallinen veikkausrahakriisi riideltiin syksyllä vuodeksi maton alle, mutta itse ongelma säilyi ratkaisematta. Eli mistä ja miten hoidetaan jatkossa kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sosiaalialan järjestöjen rahoitus, joka tähän asti on lypsetty Veikkauksen voittovaroista?
Suosituimmat ehdotukset ovat olleet sen suuntaisia, että rahat kaivettaisiin jatkossa suoraan valtion budjetista ja vastaavasti Veikkaus tulouttaisi mahdolliset voittonsa järjestöjen sijasta valtiolle. Tämän varjopuolena on nähty, että järjestöt tulevat silloin entistä vahvemmin riippuvaisiksi poliittisista tuulahduksista. Lisäksi pitäisi kuroa umpeen aukko, jonka hupeneva veikkausraha jättäisi budjetista katettavaksi.
Periaatteellisella tasolla on pidetty ylipäätään ristiriitaisena sitä, että valtio olisi suoraan vapaan kansalaistoiminnan keskeinen rahoittaja. Tätä kiusallista piirrettähän on tavallaan kierretty sillä, että rahat ovat olleet tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta ja aikaisemmin myös RAY:lta.
Tämä pohdinta on ihan aiheellista. Sinänsä hyvä perustelu julkiselle rahoitukselle on ollut se, että järjestöt hoitavat monia sellaisia yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka muuten tulisivat julkisen sektorin hoidettaviksi. Järjestöt monelta kohdin paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja katvealueita ja tekevät sen usein paljon joustavammin, osuvammin ja tehokkaammin kuin julkinen palvelu pystyisi.
Mutta yleishyödyllisyydestä huolimatta kyse on silti vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sellaisena sitä on hyvä käsitellä.
Kansalaisjärjestöjen riippumattomuus
Muun muassa sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen (vas) on pitänyt tätä näkökulmaa esillä ja osuu oikeaan korostaessaan, että kansalaistoiminta ja kansalaisjärjestöt ovat kansanvallan kivijalka. Ilman aktiivista ja itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei ole toimivaa demokratiaa:
”Mikäli järjestöjen rahoitus päätetään siirtää suoraan valtion budjettiin, on tärkeää varmistaa kansalaisjärjestökentän itsenäisyys. Järjestöjen rahoitus ei voi seilata ennakoimattomasti poliittisten suhdanteiden mukaan. Järjestöjen on uskallettava arvostella valtaapitäviä pelkäämättä budjettileikkauksia. Tarvitaan siis palomuureja, jotka varmistavat järjestöjen autonomian ja rahoitustason ennustettavuuden.”
Hyvin sanottu. Tosin Sarkkinenkin tuntuu mukautuneen ajatukseen, että nämä vapaat kansalaisjärjestöt toimisivat jatkossa lähes yksinomaan valtionavustusten varassa.
Lahjoituksista verovähennys?
Jos puhtaasti valtionapuun perustuvassa järjestötoiminnassa on omat riskinsä ja pulmansa, myös omaehtoisessa varainhankinnassa on ongelmansa, jos siitä tulee keskeinen osa järjestön toimintamuotoja. Se voi sitoa paljon voimavaroja, jotka olisi hyvä suunnata järjestön varsinaisen toiminnan edistämiseen.
Voisiko tätä puolta helpottaa?
Miten olisi, jos suorien valtionapujen rinnalla osa järjestöjen rahoituksesta tulisi sitä kautta, että kansalainen voisi saada järjestöille tehdyistä lahjoituksista pienen, tarkasti rajatun verovähennyksen? Kokemukseni perusteella verovähennys on kannustin, jolla voi olla hämmästyttävän iso vipuvaikutus ihmisten toimintaan.
Siis esimerkiksi näin (esitetyt luvut ovat puhtaasti esimerkinomaisia):
– vähennyskelpoisten järjestöjen kriteerit olisivat samat kuin valtionavuissakin,
– lahjoittaja voisi saada lahjoittamastaan summasta esim. 20 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Siis esimerkiksi jos lahjoitat 100 euroa, saat 20 euron vähennyksen, 1000 eurosta 200 euron vähennyksen.
– toisin päin ilmaistuna tämä tarkoittaa siis, että kun lahjoitat 100 euroa, maksat lopulta itse 80 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 20 euroa.
Jos esimerkiksi 10 000 ihmistä lahjoittaisi täydet 5000 euroa, 10 000 lahjoittaisi 1000 euroa ja vielä 100 000 lahjoittaisi 100 euroa, koossa olisi 70 miljoonaa euroa, josta vain viidennes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista.
Tämä vain esimerkkinä. Prosentteja ja summia voi pyöritellä suuntaan ja toiseen. Suuremmaksi tai pienemmäksi. Aikaisemmin tämä olisi hankaloittanut verotusta, mutta digitalisoituminen on tarjonnut keinot ratkaista tämä jokseenkin automaattisesti.
Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä
Mitä hyötyä tästä olisi?
Järjestöjen itsenäisyys suhteessa suoraa valtionapua jakavaan valtiovaltaan kasvaisi. Ehkä myös tarvittaessa rohkeus olla kriittisiä rahanjakajaa kohtaan. Tämä toisi myös jossain määrin lisää taloudellista väljyyttä järjestöille, vaikka valtiovalta niistäisikin osan näin tulevasta rahoituksesta tinkimällä suorasta tuesta.
Erittäin merkittävää olisi tämän tuoma kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Lahjoittajat seuraisivat suurella kiinnostuksella tukemiaan järjestöjä, ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista.
On selvää, että kaikki järjestöt eivät pärjäisi yhtä hyvin kilpailussa lahjoittajien suosiosta. Tämä voitaisiin hyvin huomioida siinä, miten suoraa julkista tukea ohjataan.
***
Tällä mallilla avustettavien järjestöjen talous nojaisi tulevaisuudessa kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Kannattaisi harkita!
Mies harppoo karvareuhka silmillään läpi hankien talviseen metsään ja laskee askeliaan. Tuhannen kohdalla hän kaivaa repustaan hienon mittalaitteen, jonka kyljessä lukee kohokirjaimin tuotemerkki: Diffindiff. Hän mittaa huolellisesti ympärillään olevien runkojen paksuuden useammasta eri kohdasta. Sitten hän palaa omia jälkiään seuraten takaisin läheiseen kaupunkiin.
Seuraavana päivänä mies julkistaa mittauksiinsa perustuvat laskelmat metsän pinta-alasta, puustosta ja kasvusta: ”Kovin pieni oli metsä, eikä näytä kasvavan ollenkaan. Aluskasvillisuuttakaan ei näkynyt.”
Kotitalousvähennystä voi saada mm. siivouksesta, hoivapalveluista ja remonteista.
Vertaus on karkea, mutta vähän tuohon tapaa on käynyt pari viikkoa sitten julkistetussa VATT:n ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvityksessä kotitalousvähennyksestä. Moderneja mittalaitteita ja metodeja on kyllä käytetty taidokkaasti, mutta saadut tulokset eivät tarjoa pohjaa niille suureellisille johtopäätöksille, joita on esitetty.
Selvitys saikin osakseen poikkeuksellisen laajaa kritiikkiä. Sekä asiantuntijat että tavalliset kotitalouspalvelujen asiakkaat ja tuottajat arvostelivat selvityksen yksioikoista johtopäätöstä ”ei työllistä eikä vähennä harmaata taloutta.” Asiantuntijat puuttuivat lukuisiin ongelmiin itse tutkimuksessa (historiattomuus, kohde- ja vertailuryhmien valinta, poikkeuksellinen ajankohta keskellä finanssikriisiä…) ja tuhannet kansalaiset ovat verranneet selvityksen johtopäätöksiä omiin päinvastaisiin arkikokemuksiinsa. Itse kirjoitin aiheesta arvion oman lähes 30 vuoden perehtymiseni pohjalta.
Kaikki kritiikki näyttää kuitenkin valuneen kuin vesi hanhen selästä. Tutkijaryhmän äänitorvena julkisuudessa esiintyvä Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen on sitkeästi toistanut selvityksessä esitettyjä väitteitä, löytämättä niille kuitenkaan mitään lisäperusteluja. Miksi?
Ovatko tutkijat niin sokeasti rakastuneet metodiinsa, etteivät pysty tarkastelemaan aihetta boxinsa ulkopuolelta? Vaikuttaako kenties ideologinen painolasti tai kuplaantuminen? Jälkimmäiseen ainakin osatekijänä viittaa se härkäpäisyys, jolla Kosonen yrittää muokata mielikuvaa vähennyksen kohdentumisesta. ”Vähennys kohdistuu suurituloisille”, hän väittää ykskantaan (HS 29.1).
Tämä siitä huolimatta, että selvityksen mukaan kotitalousvähennyksen käyttäjien mediaanitulo oli vuonna 2014 noin 3000 euroa kuukaudessa, eli aika lähellä keskipalkkaa mutta toki korkeampi kuin keskitulo. Ja lähes puolet käyttäjistä on eläkeläisiä.
Vähennyksen painottuminen keski- ja korkeampiin tuloihin ei liene sen yllättävämpää kuin että asumistuki painottuu enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin. Puhumattakaan, että tämä olisi sen suurempi ongelma kuin vaikkapa maksuton korkeakouluopetus, jonka voi sanoa painottuvan tuleviin hyvätuloisiin, mutta on silti järkevää. Varsinkin, kun kotitalousvähennyksen kannustamana ostetut palvelut työllistävät pääosin pieni- ja keskituloisia ja tarjoavat heille sosiaali- ja eläketurvan rehellisesti tehdystä työstä.
Se on hyvä todeta, että eri vuosina lähimmäksi ylärajaa ulottuvat vähennykset kohdistuvat useimmiten remontteihin. Samalla on hyvä ymmärtää, että ihmiset tavallisesti eivät teetä remontteja kodeissaan joka vuosi. Jos yhden kerran on tehnyt täyden vähennyksen, seuraava kerta saattaa tulla 10-20 vuoden kuluttua. Eli samat kotitaloudet eivät todellakaan ole vuodesta toiseen suurimpien hyödyntäjien joukossa.
Kosonen kysyy samaisessa jutussa (HS 29.1), eikö vähennyksen yhteismäärä 400 miljoonaa voitaisi käyttää esimerkiksi pienituloisten tukemiseen tai tuloverojen alennukseen? Tuolla summalla tosiaankin saisi kevennettyä tuloveroja muutamalla prosenttiyksikön kymmenyksellä. Samalla poistuisi kannuste kuitilliseen maksamiseen. Kososen täytyy tietää, että jotta syntyisi 400 miljoonan vähennykset, kotitalouksien pitää ensin ostaa kotipalveluita reilusti yli miljardilla, josta koko summasta maksetaan arvonlisäverot, yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut. Ja se palkkatulo, mitä syntyy, ohjautuu pienituloisille.
Uskomuksia vailla tutkimuspohjaa
Tutkimusjohtaja Kosonen toistaa haastatteluissa myös hartaan uskonsa, että kotitalousvähennyksellä ei ole mitään vaikutusta harmaan talouden suhteen. Tutkimusaineistossa hänellä ei ole mitään erityistä tukea sille. Hän vetoaa tutkimukseensa liittyvään keväällä 2020 tehtyyn pienimuotoiseen kyselyyn, jossa vastaajista hyvin harvat kertoivat teettävänsä pimeitä kotitaloustöitä.
Näiden vastausten perusteella tehty johtopäätös, että kotitalousvähennyksellä ei ole merkitystä harmaaseen talouteen on, anteeksi vain Tuomas Kosonen, yhtä naiivi kuin jos toteaisi, että tuhkarokkorokotusta ei tarvita, koska meillä ei ole tuhkarokkoa.
Mutupohjaisten uskomushoitojen syvään päähän Kosonen uppoaa, kun hän alkaa puhua kansainvälistymisestä ja jonkinlaisesta urbaanista kulttuurimuutoksesta perusteluna sille, että a) kotitalouspalvelujen käyttö on lisääntynyt ja b) harmaaseen talouteen turvautuminen on vähentynyt. Tuon väitteen pohjaksi hän ei esitä vähäisintäkään tutkimusnäyttöä eikä edes arkikokemukseen perustuvaa tuntumaa.
Hämmästyin ensin, miten joku tutkija voi olla noin sinisilmäinen ja tietämätön. Vasta sitten oivalsin ajatella, minkä ikäisiä tutkijat mahtoivat ollakaan. Aivan, he ovat valmistuneet yliopistosta välillä 2005-2018. Hehän ovat olleet pieniä lapsia siihen aikaan, kun vuonna 1997 aloitettiin kotitalousvähennyksen kokeilu, joka vakiintui sitten vuonna 2001. He ovat eläneet koko aikuisikänsä Suomessa, jossa nimenomaan kotitalousvähennys on tehnyt kuitilla maksamisesta normaalia ja luonnollista.
”Harmaasta taloudesta on ihmeellisiä väitteitä, että ennen sitä oli hirveästi ja nyt ei yhtään. Mihin tämä perustuu? En ole nähnyt yhtäkään todistetta tai tilastoa”, Kosonen vakuuttaa. (HS 29.1)
Aihetta on tutkittu
Ehkä tutkijoiden juuri aiheeseen liittyvän kokemattomuutensa vuoksi olisikin kannattanut perehtyä siihen, miten kotitalousvähennyksen vaikutuksia on aikaisemmin eri tahoilla selvitetty? VATT/PT:n selvityksen lähdeluettelossa mainitaan vain kaksi VATT:n omassa piirissä tehtyä tutkimusta, mutta nekin on ilmeisesti luettu kovin huonosti. Huomiotta ovat ilmeisesti jääneet kaikki ne selvitykset, mitä vuosien mittaan on tehty esimerkiksi työ- ja valtiovarainministeriön toimeksiannosta.
Googlaamalla esimerkiksi Petra Lylyn 90-sivuisen opinnäytetyön ”Kotitalousvähennys työllisyyttä parantavana verotuksena” (Vaasan yliopisto, 2014) tutkijaryhmä olisi saanut hyvän, monipuolisen ja kriittisen yleiskuvan mietintänsä virikkeeksi.
Tilanteesta ennen kotitalousvähennystä taas olisi voinut saada tietoa vaikkapa vuoden 1997 kokeilulain perusteluista. Kyse ei ole tilastosta tai tutkimuksesta, mutta tuskinpa tämäkään on ihan tyhjästä tempaistu:
”Nykyisin kotitalouksissa tehtävien töiden ja palvelusten markkinat ovat kehittymättömiä. Kotitaloudet työllistävät potentiaaliin nähden vähän työntekijöitä ainakin avoimesti.
Sitä vastoin kotitalouksien pimeästi teettämä työ lienee varsin tavallista ainakin tilapäisissä ja pienimuotoisissa työsuorituksissa. Veronsaajilta jäävät tulot näiltä osin saamatta. Lisäksi työttömyysetuuksia ja muita tulonsiirtoja saatetaan maksaa pimeän työn tekijälle joko aiheetta tai liian suurina. Työntekijälle on haitallista, että häneltä jää puuttumaan eläkevakuutuksen ja tapaturmavakuutuksen tuoma turva. Niin ikään hän voi menettää tulosidonnaisia etuisuuksia kuten sairauspäivärahaa. Työnteettäjän mahdollisuudet saada korvausta työntekijän mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta ovat rajalliset.”
Laumasuoja on kehittynyt
Väännetään tämä vielä rautalangasta. Suomessa normaali käytäntö ennen kotitalousvähennystä oli, että kotiremontteja tai kotitalouspalveluja ei ostettu yrityksiltä vaan useimmiten yksittäisiltä tekijöiltä.
Nämä saattoivat olla yrityksessä töissä ja tehdä keikkoja omaan piikkiinsä. Kovin tavatonta ei ollut sekään, että oltiin samanaikaisesti työttömyystuella ja pimeillä keikoilla hankittiin voita leivän päälle.
Palvelujen ostajilla ei ollut erityistä intressiä kytätä tekijöiden taustaa. Maksu pyydettiin ja maksettiin seteleinä suoraan käteen. Jos jostain syystä palvelun ostaja välttämättä halusi maksaa avoimesti kuitilla, hintapyyntö helposti jopa kaksinkertaistui. Harvinaista ei ollut sekään, että kauppoja ei siinä tapauksessa syntynyt.
Kun vuonna 1997 kotitalousvähennys tuli käyttöön ensin kokeiluna ja sitten vakituiseksi, palvelun ostajalle syntyi ensimmäistä kertaa intressi vaatia kuittia maksusta. Harmaata työtä tarjoava alkoi yhä useammin törmätä siihen, että asiakas vaatii kuittia eikä tuttu rahat käteen -menettely enää kelvannutkaan.
Merkittävä muutos tuli myös sen ansiosta, että yritykselle maksaminen tehtiin uudessa järjestelmässä helpoksi ja vastaavasti suora palkanmaksu jätettiin aika hankalan byrokratian taakse. Tämän ansiosta Suomeen alkoi vihdoinkin syntyä kotitalouspalveluihin erikoistuneita yrityksiä. Ei tietenkään yhdellä rysäyksellä ja hetkessä, mutta vähitellen yhä enemmän. Yksinyrittäjätkin perustivat vähintään toiminimen.
Kaiken tämän yhteisvaikutuksena kulttuuri alkoi muuttua. Vuosi vuodelta tuli normaalimmaksi avoin ja rehellinen maksutapa. Pimeän maksun ehdottaminen, puolin tai toisin, alkoi herättää epäilyksen, että minua aiotaan nyt huijata. Miksi pimeästi, kun kotitalousvähennys kerran kuroi pääosan rehellisen ja pimeän maksamisen hintaerosta umpeen?
Totta kai pimeitä keikkoja tehdään edelleen, mutta väitän, että kuitilla maksamisesta ja kotitalousvähennyksen hyödyntämisestä on tullut selvä valtavirta. Ja juuri tästä kotitalousvähennyksen aikaansaamasta kehityksestä on kyse, kun Vatt/PT:n kyselyssäkin suurin osa ihmisistä vastasi, ettei käytä kotipalveluissa pimeitä palveluita.
Niin. Kotitalousvähennys on rokote harmaata taloutta vastaan. Kyselyn tuloksista päätellen meille on kehittynyt jo oikein hyvä laumasuoja.
Antti Marttinen
PS. Tottakai kotipalveluissa on paljon kehittämistä. Tiedottamista pitäisi merkittävästi parantaa, sadan euron omavastuu turhana ja asioita sotkevana poistaa. Varovaista säätöä eri alojen välillä kannattaa harkita; remonteilla ja siivous- ja hoivapalveluilla on erilaiset kohderyhmät ja vähennyksellä osin erilaiset tavoitteetkin. Erityisesti vanhusten hoiva kannattaa pitää mielessä.
Näitä kannattaisi ilman ennakkoasenteita selvittää.
Jos tutkijat olisivat esimerkiksi todenneet, että ”kotitalousvähennyksen enimmäismäärään ja vähennysprosenttiin tehdyt pienet muutokset eivät lyhyellä aikavälillä heti merkittävässä määrin heijastu sen työllistävään tai harmaata taloutta torjuvaan vaikutukseen, varsinkaan kun ihmiset eivät pysy kärryillä näiden jatkuvien muutosten suhteen”, selvityksestä tuskin olisi noussut suurta kohua. Jotain tämäntasoista VATT/PT:n selvityksestä ehkä olisi voinut päätellä. Olettaen, että mittaustavan ongelmat eivät peräti johtaneet tutkijoita kokonaan harhaan.
peaceofcakemedia.com 