Arvonlisäveron mekin ansaitsemme

KUVITTELE OLEVASI rikas yrittäjä, jonka työura on täynnä ja on aika nauttia sen runsaista hedelmistä. Mitä tekisit? Eläisit mukavasti täällä kotosalla ja lomailisit hienoissa paikoissa? Kenties muuttaisit osaksi vuotta jonnekin lämpimään golfailemaan, ehkä jopa pysyvästi?

Ehei, ainakaan idealistipoliitikon mielestä. Hän on varma, että sinulle olisi elämässä kaikkein tärkeintä kiertää Suomen veroja, minkä vuoksi muuttaisit heti jonnekin verokonsultin kehumaan Bulvaniaan, jossa pääsisit kuulemma vähemmillä veroilla. Siellä sitten kärvistelisit yksinäsi kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Ehkä joku niin tekisikin?

Tämän hölmöyden torjumiseksi kehitetty ns. exit-vero meni nurin hallituksen lakiesitysten joukkohautajaisissa – ja hyvä niin. Se olisi ollut vero, joka olisi kohdistunut vuosittain muutamaan ihmiseen eikä olisi tuottanut käytännössä mitään muuta kuin vatsanpohjan kutinaa keksijöilleen.

HYVÄ VERO taas kohdistuu tasaisesti ja matalana mahdollisimman moniin ihmisiin ja tuottaa siksi paljon rahaa vanhusten hoivaan ja muuhun tärkeään. Hyvä vero ei kannusta veronkiertoon.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu ollenkaan vientiin, mutta täydellä voimalla kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat maksaa vähemmän veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Ostat Dressmanin alesta 30 euron farkut. Tai sitten ostat jostain 900 eurolla Balenciagan farkut. Toisista maksat alvia 6 euroa, toisista 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista risat.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

ON SANOTTU, että seuraavien hallitusten on pakko yrittää palauttaa maan talous kuntoon. Se tarkoittaisi rakenteellisten uudistusten, menosäästöjen ja veronkorotusten yhdistelmää.

Jos jotain veroa olisi aivan pakko korottaa, alvi olisi silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus toisi heti tuhat miljoonaa euroa, jolla voisi maksaa palkkaa hoitajille ja opettajille, vähän keventää työn ja eläkkeen veroa ja vielä reilusti lyhentää velkaakin. Kympin ostokseen se toisi 8 senttiä lisää. Sen me ehkä kestäisimme?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 4.12.2022

Paha kello kauemmas kuuluu

Keväällä perhejuhlissa vieressä istuva sukulaisrouva kehui kenkiäni. Ilahduin ja kiitin, tottakai. Olin samaa mieltä parinkymmenen vuoden ikään ehtineistä jalkineistani. Istuivat jalkaankin kuin valetut.

”Nämä olivat viimeiset Left Foot -kenkäni”, jatkoin ja kerroin niiden tarinan.

Olin ikäni inhonnut kenkäkaupoissa hikoilemista ja kenkien sovittelua. Lisäpulmia yleensä aiheutti, että jalkani ovat hieman erimittaiset. Toinen kenkä puristi, kun toinen jo vähän hölskyi. Viime vuosituhannella ei vielä oikein suosittu tumma puku–lenkkarit -yhdistelmääkään.

Niinpä olin revetä riemusta, kun kuulin 1998 perustetun Left Footin toimintaideasta. Siinä yhdistyi monta hyvää. Kotimaisuus; yhtiön taustalla oli perinteinen satakuntalainen Pomarfin. Uusin teknologia; asiakkaan jalat kuvattiin 3D-skannerilla ja kengät tehtiin jatkossa näiden mittojen mukaan. Ympäristö; kengät oli tehty kestämään vuosia ja kulutusta, ei kertakäyttöön.

Itseäni tietysti miellytti helppous. Ei enää kykkimistä kaupoissa. Kun mitat olivat selvät, sai vain verkkosivujen valikoimasta yhdistellä mielensä mukaan värit, nahkat, kuosit ja pohjat. Hinta oli tietysti korkeampi kuin alelaarin löydöissä, mutta nämä olikin tehty istumaan ja kestämään.

Ostin vuosien mittaan useamman parin, kunnes hankin nämä tarinan kengät. Ensimmäisenä työpäivänä uudet kengät jalassa ihmettelin parin tunnin kuluttua, mikä on tuo paksu musta askelvana, joka johtaa työhuoneestani kaikkialle, missä olin kulkenut.

Valitin kelvottomista pohjista moneen kertaan, moneen suuntaan. Ei pienintä järkähdystä, ei hyvitystä, ei lupausta vaihdosta tai korjauksesta. Vika oli milloin kävelyssäni, milloin missäkin. Lopulta suostuivat korkeaan hintaan vaihtamaan pohjat, jos lähetän ne tehtaalle. Tein niin, koska muuten kengät olisivat joutaneet suoraan roskiin.

Kengät tulivat, hyvillä uusilla pohjilla. Lasku korjauksesta vielä viipyi. Ymmärsivät sentään lopuksi hyvitellä vakioasiakasta, ajattelin. Sitten se lasku tuli, ja minusta tuli entinen asiakas.

Olin siihen asti kehua retostanut loistavaa tuotetta kaikille tuttavilleni ja kannustanut kokeilemaan.

Tuosta viimeisestä laskusta alkaen taas olen kertonut tätä tarinaa esimerkkinä siitä, miten asiakasta ei todellakaan kannata kohdella, jos aikoo tehdä kannattavaa palvelubisnestä. Kannattaa antaa edes vähän periksi. Se ei yleensä paljoa maksa. Hyvä kello kauas kuuluu, paha kello kauemmaksi. Tämä sananlasku keksittiin jo kauan ennen someaikaa.

Nimensä Left Shoe Companyksi muuttanut yritys meni konkurssiin vuonna 2016. Tuskin minun takiani, rauha lupaavan yrityksen muistolle.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.6.2022

Presidentit ja vallan kulissit

Viime viikolla somessa sattui silmiini kuva Turun kirjamessuilta vuodelta 2018. Kuvassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kyykkii katsomon rappusilla keskellä tungosta kuuntelemassa paneelikeskustelua, jota veti hänen puolisonsa Jenni Haukio. Katsomo oli täynnä, eikä presidentti halunnut viedä paikkaa keneltäkään ajoissa saapuneelta.

Kommentoin itsekin kuvaa kirjoittamalla, että ”tässä ollaan suomalaisuuden ytimessä. Ei tarvita pitkiä pöytiä tai huvipursia arvovallan pönkittämiseen.” Näinhän se on. On vaikea kuvitella oikeastaan mitään muuta maata maailmassa, jossa valtakunnan päämies toimisi näin ja sitä pidettäisiin ihan luontevana, suorastaan arvokkaana käytöksenä.

Päinvastoin. Useissa/useimmissa maissa valta ja rikkaus vaativat mahtipontisia kulisseja ja valtakaluja, ovat ne sitten autoja, pursia, palatseja tai turvamiesten nappikorvaisia laumoja. Kuvitelkaapa esimerkiksi naapurimaamme Venäjän pikku diktaattori Vladimir Putin tuohon tilanteeseen.

***

Niin, Putin…

Tuo Niinistön kuva palautti mieleeni kymmenen vuoden takaisen työvierailun kouvolalaiseen kirjapaino Scanwebiin. Muutamaa vuotta myöhemmin konkurssiin hakeutuneen painon eräs erikoistuote oli Venäjälle toimitetut erittäin korkealaatuiset, paksulle kiiltävälle paperille painetut aikakauslehdet, ammattikielellä glossyt.

Markkina oli lupaava. Venäjältä ei kyllin korkeaan laatuun pystyviä painoja tainnut löytyä ja ostajia ja maksajia taas tuntui riittävän. Suomalainen laatu ja luotettavuus kävivät (vielä hetken aikaa) kaupaksi, Krimin vuosi 2014 oli vielä edessä.

Mallilehtien hyllyssä huomioni kiintyi erityisen koreaan julkaisuun nimeltään VVP. ”Mikäs tämä on?” ”Sehän on Venäjän johtajan henkilökohtainen lehti, VVP niin kuin Vladimir Vladimirovits Putin.”

Kansikuvassa paistatteli tietenkin isä aurinkoinen itse ja sisäsivuilla lukemattomia versioita samasta herrasta.

Sain tuon lehden ikään kuin matkamuistoksi mukaani ja olen monet kerrat sen jälkeen vitsaillut siitä kavereille: ”Tuo lehti on siltä varalta, että sen voi asettaa yöpöydälle näytille, kun vihreät miehet tulevat kyselemään.” Enää ei naurata ollenkaan.

***

Nyt kävin kaivamassa VVP:n esiin hyllystä, jossa olen säilyttänyt matkoilta mukaan tarttuneita lehtiä. Tutustuin siihen vähän tarkemmin. Tai pääasiassa kuvitukseen, kielitaitoni ei riitä venäjänkielisten tekstien ymmärtämiseen.

Kannessa oli numerointi (7) 2012. Se kertoi, että kyseessä oli säännöllisesti ilmestyvä lehti, ei mikään yksittäinen mainoslehdykkä. Numerointi kertoo myös, että lehti oli nimenomaan Putinin, ei presidentin. Putinin kolmas kausihan alkoi juuri toukokuussa 2012. Hänen edeltäjällään, välipresidentti Medvedevillä ei todellakaan ollut omaa lehteä.   

Kiiltäviä sivuja liimaselkäisessä tuotteessa oli 112. Kuvituksena siis Putinia edestä ja takaa. Asetelma oli tuttu kuluneen kevään lavastuksista. Arvon diktaattori kuuntelemassa alamaisten raportteja ja sitten määräämässä ja sormella opastamassa, miten kulloinkin pitää toimia.

Mutta sitten oli kaikki se, mihin ei aikaisemmin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Kenraaleja, paraateja, tankkeja, tykkejä ja kaikkia mahdollisia sotakoneita. T-90 -tankkeja jopa koko aukeaman mainoksissakin. Kaikkea muuta kuin rauhanomaisen, omissa nahoissaan pysyvän valtion kuvitusta.

***

Kymmenen vuoden takainen VPP-lehti on mitättömän pieni kuriositeetti siinä vallan kulissien ja henkilökultin rakentamisessa, vapaan median tukahduttamisessa ja militaristisessa uhossa, joka Venäjällä on tapahtunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Se vain nyt juolahti mieleen, kun näitä asioita taas kerran mietiskeli.

Nyt lehteä tarkasteli uusin silmin, ja se hyvin vahva militaristisuus, mihin ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota, rävähti esiin erityisen räikeänä. Tätähän se jälkiviisaus usein on, olisi pitänyt silloin tietää se, minkä nyt tietää.

***

Palataan Suomeen ja Niinistöön. Ero maiden ja presidenttien välillä on kuin yön ja päivän. Hyvä esimerkki tästä on se tapa, jolla Suomessa on tänä keväänä yhteistyössä rakennettu tärkeitä turvallisuusratkaisujamme.

On kaikin mahdollisin keinoin vältetty mahtikäskyjä ylhäältäpäin. On vältetty sotilaallista uhoa. On perisuomalaisin vaatimattomin ja nöyrin elein selvitetty perusteellisesti ja huolellisesti näkemyksiä eri puolilta maailmaa, punnittu hyviä ja huonoja puolia. Silti koko ajan selkä suorana, ei kyyristellen kenenkään edessä.

Hyvä näin. Ei ole tarvinnut kurkistella vallan kulissien takaa, ei ole tarvinnut kohottaa itsetuntoa valheellisella uholla. Pidetään tästä kiinni.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Verkkouutisissa 5.5.2022

https://www.verkkouutiset.fi/a/kuriositeetti-kymmenen-vuoden-takaa-kertoo-paljon-naapurin-pikku-diktaattorista/#9fa53f88

Järjestöjen veikkausrahoitus: verovähennyksistä kolmas tukijalka?

Suuri kansallinen veikkausrahakriisi riideltiin syksyllä vuodeksi maton alle, mutta itse ongelma säilyi ratkaisematta. Eli mistä ja miten hoidetaan jatkossa kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sosiaalialan järjestöjen rahoitus, joka tähän asti on lypsetty Veikkauksen voittovaroista?

Suosituimmat ehdotukset ovat olleet sen suuntaisia, että rahat kaivettaisiin jatkossa suoraan valtion budjetista ja vastaavasti Veikkaus tulouttaisi mahdolliset voittonsa järjestöjen sijasta valtiolle. Tämän varjopuolena on nähty, että järjestöt tulevat silloin entistä vahvemmin riippuvaisiksi poliittisista tuulahduksista. Lisäksi pitäisi kuroa umpeen aukko, jonka hupeneva veikkausraha jättäisi budjetista katettavaksi.

Periaatteellisella tasolla on pidetty ylipäätään ristiriitaisena sitä, että valtio olisi suoraan vapaan kansalaistoiminnan keskeinen rahoittaja. Tätä kiusallista piirrettähän on tavallaan kierretty sillä, että rahat ovat olleet tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta ja aikaisemmin myös RAY:lta.

Tämä pohdinta on ihan aiheellista. Sinänsä hyvä perustelu julkiselle rahoitukselle on ollut se, että järjestöt hoitavat monia sellaisia yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka muuten tulisivat julkisen sektorin hoidettaviksi. Järjestöt monelta kohdin paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja katvealueita ja tekevät sen usein paljon joustavammin, osuvammin ja tehokkaammin kuin julkinen palvelu pystyisi.

Mutta yleishyödyllisyydestä huolimatta kyse on silti vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sellaisena sitä on hyvä käsitellä.

Kansalaisjärjestöjen riippumattomuus

Muun muassa sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen (vas) on pitänyt tätä näkökulmaa esillä ja osuu oikeaan korostaessaan, että kansalaistoiminta ja kansalaisjärjestöt ovat kansanvallan kivijalka. Ilman aktiivista ja itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei ole toimivaa demokratiaa:

”Mikäli järjestöjen rahoitus päätetään siirtää suoraan valtion budjettiin, on tärkeää varmistaa kansalaisjärjestökentän itsenäisyys. Järjestöjen rahoitus ei voi seilata ennakoimattomasti poliittisten suhdanteiden mukaan. Järjestöjen on uskallettava arvostella valtaapitäviä pelkäämättä budjettileikkauksia. Tarvitaan siis palomuureja, jotka varmistavat järjestöjen autonomian ja rahoitustason ennustettavuuden.”

Hyvin sanottu. Tosin Sarkkinenkin tuntuu mukautuneen ajatukseen, että nämä vapaat kansalaisjärjestöt toimisivat jatkossa lähes yksinomaan valtionavustusten varassa.

Lahjoituksista verovähennys?

Jos puhtaasti valtionapuun perustuvassa järjestötoiminnassa on omat riskinsä ja pulmansa, myös omaehtoisessa varainhankinnassa on ongelmansa, jos siitä tulee keskeinen osa järjestön toimintamuotoja. Se voi sitoa paljon voimavaroja, jotka olisi hyvä suunnata järjestön varsinaisen toiminnan edistämiseen.

Voisiko tätä puolta helpottaa?

Miten olisi, jos suorien valtionapujen rinnalla osa järjestöjen rahoituksesta tulisi sitä kautta, että kansalainen voisi saada järjestöille tehdyistä lahjoituksista pienen, tarkasti rajatun verovähennyksen? Kokemukseni perusteella verovähennys on kannustin, jolla voi olla hämmästyttävän iso vipuvaikutus ihmisten toimintaan.

Siis esimerkiksi näin (esitetyt luvut ovat puhtaasti esimerkinomaisia):

– vähennyskelpoisten järjestöjen kriteerit olisivat samat kuin valtionavuissakin,

– lahjoittaja voisi saada lahjoittamastaan summasta esim. 20 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Siis esimerkiksi jos lahjoitat 100 euroa, saat 20 euron vähennyksen, 1000 eurosta 200 euron vähennyksen.

– toisin päin ilmaistuna tämä tarkoittaa siis, että kun lahjoitat 100 euroa, maksat lopulta itse 80 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 20 euroa.

Jos esimerkiksi 10 000 ihmistä lahjoittaisi täydet 5000 euroa, 10 000 lahjoittaisi 1000 euroa ja vielä 100 000 lahjoittaisi 100 euroa, koossa olisi 70 miljoonaa euroa, josta vain viidennes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista.

Tämä vain esimerkkinä. Prosentteja ja summia voi pyöritellä suuntaan ja toiseen. Suuremmaksi tai pienemmäksi. Aikaisemmin tämä olisi hankaloittanut verotusta, mutta digitalisoituminen on tarjonnut keinot ratkaista tämä jokseenkin automaattisesti.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa suoraa valtionapua jakavaan valtiovaltaan kasvaisi. Ehkä myös tarvittaessa rohkeus olla kriittisiä rahanjakajaa kohtaan. Tämä toisi myös jossain määrin lisää taloudellista väljyyttä järjestöille, vaikka valtiovalta niistäisikin osan näin tulevasta rahoituksesta tinkimällä suorasta tuesta.

Erittäin merkittävää olisi tämän tuoma kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Lahjoittajat seuraisivat suurella kiinnostuksella tukemiaan järjestöjä, ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista.

On selvää, että kaikki järjestöt eivät pärjäisi yhtä hyvin kilpailussa lahjoittajien suosiosta. Tämä voitaisiin hyvin huomioida siinä, miten suoraa julkista tukea ohjataan.   

***

Tällä mallilla avustettavien järjestöjen talous nojaisi tulevaisuudessa kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Kannattaisi harkita!

Antti Marttinen