Avainsana: politiikka

Porsaanreikiä ja yritystukia uusiokäyttöön

KUN MEILTÄ suomalaisilta kysytään valtion velkaantumisesta, vastaamme kuuliaisesti, että olemme kovin huolestuneita. Kun sitten kysytään säästöistä, suosimme lämpimästi kaikkea, mikä ei meitä itseä kirpaise. Sama koskee veroja. Kiristyksetkin kelpaavat, kunhan ne eivät satu omaan nilkkaan.

Oikeasti parhaita säästöjä tai kiristyksiä olisivat kuitenkin juuri ne, jotka kohdistuvat myös meihin itseemme, mahdollisimman moneen meistä. Mieluummin euro pois miljoonalta kuin tuhat euroa tuhannelta. Mutta se istuu huonosti ”kannatan, kunhan joku muu tinkii puolestani” -ajatteluun.

Ei ihme, että puolueet olivat taas vaalien alla ihan kippurassa, kun tuli puhe säästöistä. Varsinkin, kun joka säästökohteelle löytyy vielä oma verovaroin rahoitettu etujärjestökin vastustamaan.

Jotain piti kuitenkin vaalitenteissä vastata. Olennaista oli löytää kohteita, joita omat äänestäjät eivät ikinä joutuisi maksamaan. Verotuksen porsaanreiät, kehitysapu, puoluetuki, byrokratia ja ympäristölle haitalliset yritystuet… Ne ovat ikiliikkujia, joista vaalien alla irtoaa miljardeja, vaalien välillä ei yleensä euroakaan. Niinpä ne voi kierrättää uusiokäyttöön taas seuraavissa vaaleissa. Kätevää!

Aina voi lisäksi luvata kiristää viina- ja tupakkaveroja. Sitä ei kukaan kehtaa vastustaa, vaikka kiristykset kohdistuvat kaikkein köyhimpiin. Ympäristö- ja haittaveroista saattoi puhua vain, jos ei paljastanut, että ne ovat lähinnä bensa- ja energiaveroja.

NYT ON vaalit käyty ja nuo ”säästökohteet” kärrätty puoluetoimistojen takahuoneisiin uutta kierrosta varten. Pääsiäisen jälkeen Petteri Orpo alkaa haravoida muiden puoluejohtajien hallitushaluja.

Mistä ne tulevan hallituksen oikeat säästöt – tai veronkiristykset – löytyvät? Sitä on paha lähteä veikkaamaan ennen kuin on jotain hajua, ketkä siellä hallituksessa lopulta istuvat.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Mitä tahansa hallitusohjelmissa päätetään, ikävät asiat pitäisi aina toteuttaa heti ensimmäisessä budjetissa. Kipeiden päätösten on paras kirpaista myös omia porukoita. Kyllä maailman onnellisin kansa silloin nielee myös pienet leikkaukset, jos ne koetaan tasapuolisiksi ja oikeudenmukaisiksi.  

Kaikki se, mitä jätetään tuleville vuosille, jää toteutumatta. Niistä tulee seuraavan hallituksen ”päätösperäisiä työllisyystoimia”, joista riidellään vuodesta toiseen, eikä valmista tule milloinkaan.

Ikävät asiat kannattaa siivota heti pöydältä myös hallituksen oman edun nimissä. Äänestäjillä on silloin useampi vuosi aikaa niellä kiukkunsa ja kiinnostua ihan muista aiheista ennen seuraavia vaaleja. Vaalien alla pyyhitään sitten yhdessä pölyt ikiliikkujista: verotuksen porsaanreiät, yritystuet…

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 8.4.2023

Nopeat popsivat paneelissa hitaat

KUN Paavo Lipponen muinoin 1990-luvulla nousi politiikan ykköskaartiin, hänen hämmentävä piirteensä oli hitaus. Puheessa oli pitkiä taukoja ja vastausta odotellessa toimittaja olisi ehtinyt käydä vaikka Harri Holkerin kanssa silakkatorilla kahvilla.

Aluksi se oli hänen ja puolueensa kannalta vakava pulma. Nuori ja sutkimpi Esko Aho pyöritteli hänet kölin alta niin, että omatkin nolostuivat. Kunnes vähitellen vain totuttiin tyyliin, jota alettiin pitää Lipposen tavaramerkkinä, siis että hän… ei… pidä… kiirettä… puhuessaan.

Hidas vastaus kysymykseen ei siis ihan aina tarkoittanutkaan tietämättömyyttä ja epärehellisyyttä.

Lopulta Lipponen kaikesta huolimatta voitti vaalit. Kun opposition haastajan piti olla vikkelä ja aggressiivinen, valta-asemassa hidasliikkeisyys toikin arvovaltaa. Ei Lipposesta silti kansansuosikkia tullut edes omiensa keskuudessa, mutta sentään viimeisin kahden kauden pääministeri.

MONI MEISTÄ on tällaisia oman elämänsä lipposia. Yllättävän sutkauksen tai päällekäyvän väitteen kohdalla jäämme sanattomaksi, tai vastaamme jotain tyyliin ”ai jaa ei vai”. Vasta parin tyhjän kierroksen jälkeen mieleemme pulppuaa se, mitä olisi pitänyt vastata.

Silloin tilanne on jo ohi.

Itse asiassa suuri osa riemastuttavista ”ja sit mä kyllä täräytin sille suoraan…” -tarinoista taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Tai siis sellaisia toteamuksia, jotka vasta jälkeenpäin juolahtivat mieleen. Ja jotka olisivat osuneet tosi nasevasti tilanteeseen, jos ne vain olisi oikeasti lausuttu.

Sähköposti on meidän hidastelijoiden onnela. Jää edes vähän aikaa miettiä ja reagoida ja sitten – täältä pesee ja linkoaa!

NOPEALLA TYYPILLÄ tulee suoraan selkäytimestä (yleensä kipeästikin sattuva) väite ja vastaväite mihin tahansa toteamukseen.

Nämä ihmiset ovat aivan loistavia live-tilanteisiin; televisioon tai poliittiseen väittelyyn. Heitä toimittajat ja tutkijat kiittelevät paneelien jälkeisissä ”kuka onnistui parhaiten” -kritiikeissä. Someyleisö hurraa.

Tärkeää nopeudessa on yksinkertaisuus. Maailman paras väite on se, että ”nuo ovat pahiksia, me olemme hyviksiä.” Sen voi sanoa monella tapaa, kunhan tylysti ja yksinkertaisesti. Siinä sitä on haastetta vastapuolelle, joka kohta sortuu monimutkaiseen todisteluun, johon ehtii huutaa ja naureskella päälle monet kerrat.

Nopeat täräytykset eivät välttämättä ollenkaan kestäisi aikaa tai kriittistä tarkastelua.

Mutta jos vastapuolen saa pyöritettyä nopean väittelyn kierteeseen, häneltä lipsahtaa hädissään jotain vielä typerämpää. Tai onnetonta änkkäystä.

EDUSKUNTAVAALIT ovat parin kuukauden kuluttua. Keskusteluja on kohta lähes päivittäin. Kuka heittää tällä kertaa tyrmäävimmät onelinerit? Syövätkö nopeat hitaat?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 15.1.2023

Arvonlisäveron mekin ansaitsemme

KUVITTELE OLEVASI rikas yrittäjä, jonka työura on täynnä ja on aika nauttia sen runsaista hedelmistä. Mitä tekisit? Eläisit mukavasti täällä kotosalla ja lomailisit hienoissa paikoissa? Kenties muuttaisit osaksi vuotta jonnekin lämpimään golfailemaan, ehkä jopa pysyvästi?

Ehei, ainakaan idealistipoliitikon mielestä. Hän on varma, että sinulle olisi elämässä kaikkein tärkeintä kiertää Suomen veroja, minkä vuoksi muuttaisit heti jonnekin verokonsultin kehumaan Bulvaniaan, jossa pääsisit kuulemma vähemmillä veroilla. Siellä sitten kärvistelisit yksinäsi kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Ehkä joku niin tekisikin?

Tämän hölmöyden torjumiseksi kehitetty ns. exit-vero meni nurin hallituksen lakiesitysten joukkohautajaisissa – ja hyvä niin. Se olisi ollut vero, joka olisi kohdistunut vuosittain muutamaan ihmiseen eikä olisi tuottanut käytännössä mitään muuta kuin vatsanpohjan kutinaa keksijöilleen.

HYVÄ VERO taas kohdistuu tasaisesti ja matalana mahdollisimman moniin ihmisiin ja tuottaa siksi paljon rahaa vanhusten hoivaan ja muuhun tärkeään. Hyvä vero ei kannusta veronkiertoon.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu ollenkaan vientiin, mutta täydellä voimalla kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat maksaa vähemmän veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Ostat Dressmanin alesta 30 euron farkut. Tai sitten ostat jostain 900 eurolla Balenciagan farkut. Toisista maksat alvia 6 euroa, toisista 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista risat.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

ON SANOTTU, että seuraavien hallitusten on pakko yrittää palauttaa maan talous kuntoon. Se tarkoittaisi rakenteellisten uudistusten, menosäästöjen ja veronkorotusten yhdistelmää.

Jos jotain veroa olisi aivan pakko korottaa, alvi olisi silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus toisi heti tuhat miljoonaa euroa, jolla voisi maksaa palkkaa hoitajille ja opettajille, vähän keventää työn ja eläkkeen veroa ja vielä reilusti lyhentää velkaakin. Kympin ostokseen se toisi 8 senttiä lisää. Sen me ehkä kestäisimme?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 4.12.2022

Yksikin sana voi tarjota tilaisuuden tunnemyrskyyn

”NYT SUUTUIN. Suutuin niin, että pala nousi kurkkuun ja vedet kihosivat silmäkulmiin.”

Sosiaalisen median myötä viime vuosina on hiipinyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen loukkaantumisdraama ja siihen liittyvän viestintä.

Siinä kuvio kulkee niin, että haetaan twiittauksista, haastatteluista tai televisioesiintymisistä joku puheenvuoro, jonka sanoma kärjistetään tai sitten vain tahallaan tai vahingossa ymmärretään väärin. Joskus riittää yksittäinen sana.

Loukkaavan puheenvuoron väitettä ei välttämättä kiistetä, eikä erityisemmin esitetä vasta-argumentteja tai parempia vaihtoehtoja. Sen sijaan otetaan heti käyttöön täysi tunnearsenaali. Puheenvuoro tai sana loukkasi minua syvästi, se raivostutti, se itketti, se suututti, se repi minut riekaleiksi.

Tähän tunteeseen on helppo muidenkin yhtyä ja jakaa sitä eteenpäin. Harva enää jaksaa paneutua siihen, mitä alkuperäinen kohde oikeasti lausui, puhumattakaan siitä, mitä tarkoitti. Keskustelu etenee siitä, mitä loukkaantuja itse päätti nähdä. Kun yhdessä suututaan, ei synny erimielisyyksiä edes siitä, millainen olisi kunkin mielestä oikeampi näkemys.

Alkuperäisen lausunnon esittäjä kiemurtelee tässä vaiheessa jo kuin mato koukussa. Jos hän pyrkii oikomaan, hän selittelee mokiaan. Jos pyytää anteeksi, hän ei tee sitäkään oikealla tavalla.

Taitava loukkaantumisviestijä on kuin jalkapalloilija, joka vastustajan maalialueelle päästyään pienimmästä hipaisusta syöksyy korkeassa kaaressa, kiljaisee tuskasta ja jää voihkien kieriskelemaan nurmelle. Siinäpä sitten vierellä juossut jää huuli pyöreänä miettimään syntyjä syviä, kun erotuomari jo kiikuttaa palloa kohti rangaistuspilkkua.

ALUN SITAATTI on joulukuulta 2014. En muista, mihin tuo tunteikas eläytyminen liittyi. Kenties jotain veroihin liittyvää, tuskin sentään Nato-jäsenyyttä ehdotettiin?

Sen esitti vaalien lähestyessä nuori ja lahjakas tamperelainen poliitikko, josta ennustin silloin, että hänen tiensä politiikan nousevaksi tähdeksi voi avautua jopa yllättävän nopeasti. Totesin, että hän on tällaisen viestinnän osaavimpia edustajia ja uranuurtajia Suomessa ja että hänellä on vahva yhteiskunnallinen tunnerekisteri ja kyky viestiä siitä näyttävästi eteenpäin.

Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän on jo kokenut konkari ja satojen tuhansien idoli, joka on istunut 8 vuotta kansanedustajana ja 3 vuotta pääministerinä, ja jonka rinnalle maailmanpolitiikan kuuluisuudet ja muutkin julkkikset haluavat asettua selfiekuvaan.

MISTÄ LÖYTYVÄT nyt vaalien uudet tähdet ja miltä kanavilta? Kuka on tällä kertaa uusien tyylilajien tiennäyttäjä ja tulevaisuuden menestyjä? Vai mennäänkö vain vanhoin eväin?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 23.10.2022

Haluaisitko setämieshallituksen?

Kuvitellaanpa sellainen onnettomuus, että seuraavien eduskuntavaalien jälkeen maahan muodostettaisiin hallitus, jossa kaikki keskeiset ministerit olisivat ikäisiäni ukkeleita tai, jos mahdollista, vieläkin vanhempia. Eikä tässä vielä kaikki. Tuo porukka vielä ylpeilisi koostumuksellaan ja brändäisi itsensä vaikkapa vanhojen viisaiden miesten hallitukseksi.

”Tässä maassa on jo kyllin kauan koettu nuorten naisten ylivaltaa. Nyt on kokemus ja viisaus vallalla ja siitä seuraa kansalaisille pelkkää hyvää”, julistaisi ET-lehden kanteen puleerattu pääministeri Pertti Jokunen.

Miten tähän hallitukseen suhtauduttaisiin? Pääosin varmasti kuten kaikkiin edeltäjiinsä. Se saisi asiallista ja ansaittua kiitosta ja kritiikkiä hallitusohjelmansa perusteella ja sitten aikaa myöten tekojensa ja tekemättömyyksiensä vuoksi. Oppositio tietysti ampuisi kaikkea mikä liikkuu ja vastustaisi joka liikahdusta.

Mutta vahva veikkaukseni on, että sen niskoille kasaantuisi myös kaikenlaista ikään ja sukupuoleen kohdistuvaa kuraa ja pilkkaa. Setämieshallitus olisi nimityksistä lievimpiä. Ministerit olisivat seniilejä, muumioita, zombeja, papparaisia… Valitan huonoa haukkumasanojen sanavarastoani, lukija löytänee paljon mehevämpiä? Kun joku keksisi vitsikkäästi kutsua hallitusta impotentiksi, hän saisi heti twitterissä kymmeniä tuhansia kehuja ja peukutuksia.

Minusta tuollainen ikään ja sukupuoleen menevä nimittely on ala-arvoista ja erittäin vastenmielistä ja kertoo eniten nimityksen käyttäjän oman sivistystason mataluudesta. Tämä täysin siitä riippumatta, kohdistuuko nimittely nuoriin tai vanhoihin, miehiin tai naisiin. Papparaishallituksen ministerinä itse pyrkisin ohittamaan olan kohautuksella tuollaiset typeryydet, vaikka se varmasti jossain paikassa kirpaisisi. Ainakin yrittäisin välttää aktiivista uhriutumista yhtä hyvin kuin masentumista entisten nuorten sävellahjan ääreen.

***

Viisas ja oivaltava lukija on ehkä tähän mennessä saattanut löytää kirjoituksesta jotain yhtymäkohtia nykyisen istuvan hallituksen tilanteeseen, eikä se ole pelkkä sattuma, onhan Sanna Marinin hallitus hyvin voimakkaasti brändännyt itsensä nimenomaan johtohahmojensa yksipuolisen ikä- ja sukupuolijakauman perusteella.

Tämä on mielenkiintoinen vastakohta sille, että esimerkiksi yritysten johtotehtävissä on tällä hetkellä suurinta muotia korostaa monipuolisuutta. Ei enää pelkkiä insinööri- tai juristikoulutuksen saaneita Erkkejä, vaan ihmisiä kaikista sukupuolista ja mielellään myös sukupuolisista suuntauksista, koulutustaustoista, etnisistä taustoista, ikäryhmistä jne.

Tuo monipuolisuuden korostaminen lienee erittäin viisasta, koska se tarjoaa erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja, erilaisia kokemustaustoja ja niiden tuomaa rikkautta. Oleellista tietysti on, ettei monipuolisuuden tavoittelussa hurahdeta sellaiseen johtoryhmien tai hallitusten kiintiöajatteluun, jossa vasenkätisille, vihreäsilmäisille, pitkille ja pätkille on jokaiselle omat lokeroidut kiintiönsä.

Sama koskee politiikkaa. Hallituksia muodostettaessa jo puolueet muodostavat ihan riittävän ahtaasti omat ministerikiintiönsä eikä sen päälle kaivata muuta kiintiöintiä kuin pyrkimys sukupuolten tasapainoiseen edustukseen. Mutta monipuolinen ikä- ja taustajakauma eittämättä olisi iso plussa siihen päälle.

Tottakai jokaisen päättäjän pitäisi pystyä näkemään nenäänsä pitemmälle, eikä olla pelkkä oman taustansa vanki. Ja näin tietysti onkin. Mutta uskon vahvasti siihen, että jos ratkaisuja haetaan kovin homogeenisessa piirissä, näkökulmat valitettavasti jäävät kapeammiksi. Siksi toivon lämpimästi, että seuraava hallitus ei todellakaan olisi alussa ilmoille loihtimani papparaishallitus, vaan koostumukseltaan mahdollisimman monipuolinen. Sen haasteet ovat, jos mahdollista, vielä kovemmat kuin tämän istuvan.

Antti Marttinen  

Julkaistu Verkkouutisissa 18.4.2021

Liikkumiskielto ja rokotusjärjestys

Luin tarkasti läpi koko hallituksen esityksen liikkumiskiellosta, joka kohdistuu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Turun kansalaisiin. Sen alussa on väkevä kuvaus taudin leviämisen tilasta, joka käy hyvästä perustelusta rajoitustoimille – ja samanaikaiselle rokotusvauhdin kiihdyttämiselle pahimmilla leviämisalueilla.

”Alueellinen ilmaantuvuus on erityisen korkea Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueella (347/100 000/14 vrk) ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin alueella (258/100 00/14 vrk). Näillä alueilla tapausmäärät ovat vuodenvaihteesta joka viikko lisääntyneet. Ilmaantuvuus on korkea sekä näiden alueiden keskuskuntien alueella sekä monessa niitä ympäröivässä luonnollisen asiointi- ja työssäkäyntialueen kunnassa….

Osasyynä epidemian kiihtyvälle kasvulle ovat olleet tartuttavuudeltaan 30-50 % suuremmat muuntuneet virukset, jotka ovat sekä Helsingin ja Uudenmaan että Varsinais-Suomen alueella syrjäyttäneet suuren osa aiemmista virusmuodoista. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri on raportoinut, että jo kaksi kolmasosaa sairaanhoitopiirin alueella todetuista uusista koronavirustapauksista olisi alun perin Iso-Britanniassa kuvatun B.1.1.7 (Brittivirus) virusmuunnoksen aiheuttamia.

Tämä virusmuunnos on levinnyt laajasti maailmalla ja muodostaa myös Norjassa ja Ruotsissa jopa 60-70% uusista tapauksista. Löydös todennäköisesti osin selittää epidemian voimakasta alueellista kiihtymistä viimeisten viikkojen aikana… B.1.1.7 virusmuunnostapauksia on viikkoon 12 mennessä havaittu kaikissa Suomen sairaanhoitopiireissä, mutta useimmissa toistaiseksi vain hajatapauksia.

Tutkimustiedon mukaan etenkin virusmuunnos B.1.1.7 leviää 30-50 % aiempia virustyyppejä nopeammin ja johtaa useammin sairaala- ja tehohoitoon sekä tautiin menehtymiseen. Riskisuhde on keskimäärin ollut 1,3 – 1,4 -kertainen aiempiin virustyyppeihin verrattuna. Virusmuunnos voi johtaa nykyisellä tapausmäärälläkin 30 – 40 % kasvuun sairaalahoidon tarpeessa.

Tartuttavuusluvun nousu 30 – 50 % nykyistä suuremmaksi kiihdyttää voimakkaasti epidemian leviämistä ja kiihtymistä, mikä myös johtaa sairaalahoidon tarpeen voimakkaaseen kasvuun…”

Hallituksen esitys

Hallituksen esityksessä puhutaan kuitenkin vain sulkutoimista ja viitataan rokotuksiin vain lyhyesti yhdessä kohdin, hyvin vähättelevään sävyyn. Hallituksen tiedotustilaisuudessa (25.3) pääministeri Sanna Marin kertoi, että rokotuksia voidaan painottaa kaikkein pahiten epidemiasta kärsineille alueille vasta, kun kaikki mahdolliset riskiryhmät koko maassa on rokotettu. ”Pidämme tärkeänä, että riskiryhmiin kuuluvat on ensi rokotettu.”

Hallitus ei siis painota rokotusjärjestystä edes niin, että pyrittäisiin mahdollisimman vauhdikkaasti rokottamaan leviämisalueiden riskiryhmät ja siitä sitten riskiryhmät koko maassa. Tämä ei hidastaisi riskiryhmien rokottamista muuaallakaan maassa kuin ehkä muutamalla päivällä. Kun ottaa huomioon edellä esitetyt uhkakuvat terveydenhoidon kestokyvyn romahtamisesta nimenomaan rajoitusalueilla, tällainen rokotuksista saatava tuki rajoitustoimille olisi vaikuttanut erittäin järkevältä.

Mikään ei ratkaise yksinään

Hallituksen tiedotustilaisuudessa korostettiin, että rokotusjärjestyksen muutos yksinään ei ratkaisisi ongelmaa. Sama tapa torjua kaikki pääkaupunkiseudun ja Turun sulkemiselle vaihtoehtoiset tai rinnakkaiset keinot paistavat läpi hallituksen lakiesityksen. Sulkuja ajetaan voimaan kuin käärmettä pyssyyn, kaikki muu torjutaan sillä, että sejase yksinään ei ratkaise ongelmaa.

Tietääkseni kukaan ei ole sellaista ehdottanutkaan, että joku yksittäinen toimi riittäisi, vaan nimenomaan niiden yhteisvaikutus. THL:n asiantuntijoiden aikaisempien arvioiden mukaan rokotusjärjestyksen muutoksella olisi samaa mittaluokkaa olevat vaikutukset kuin nyt on esitetty sulkutoimille. Mitkä olisivatkaan näiden yhteisvaikutukset? Sitä ei jostain syystä ole esitetty. Miksi?

Samoin on korostettu, että rokotusten vaikutukset tulevat viiveellä. Aivan sama koskee tietysti sulkutoimiakin. Myös niiden vaikutukset tulevat viiveellä. Mutta jos rokotuksia ei leviämisalueelle vauhditeta, viive on vielä moninkertaisesti pitempi.

Keppiä ilman porkkanaa

Asialla on myös erittäin merkittävä psykologinen puolensa. Nyt hallitus tekee kaksi asiaa, jotka menevät syvälle ihmisten tunteisiin (ja vaikuttavat sitä kautta myös käyttäytymiseen). Ensimmäinen on kepin tarjoaminen pääkaupunkiseudun ja Turun ihmisille ilman minkäänlaista lupausta porkkanasta. Lupaukseksi koetaan samanaikaisuus, ei se, että tyyliin ”ehkä me sitten joskus, jos muilta kiireiltä ehditään, kun pitäisi tuo sotekin saada valmiiksi…”

Toinen asia on rajan repiminen taas viimekeväiseen tapaan sulkualueiden ja muun Suomen välille. Sillä on erittäin kielteinen vaikutus kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Tämä välinpitämättömyys saattaa osin liittyä lähestyviin vaaleihin. Johtaville ministereille lienee paljon tärkeämpää, mitä porilaiset, tamperelaiset tai maaseudun äänestäjät ajattelevat kuin nuo inhotut stadilaiset ja muut. Jos vielä vaivihkaa ujutetaan kuvaa, että tämä kaikki on itse asiassa rangaistusta näiden alueiden päättäjien syntisestä vastuuttomuudesta, sitä parempi. Politiikka on raakaa peliä, jossa joskus joudutaan uhraamaan ihmishenkiäkin.

Tuo keppi ilman porkkanaa näkyy nyt jo somessa, jossa on räjähtänyt ilmoille vitsikkäiden ja näsäviisaiden keksintöjen tulva siitä, miten määräyksiä kierretään tai miten niiden noudattaminen ja valvominen johtavat aivan mahdottomiin ja järjettömiin tilanteisiin. Tämä kertoo siitä, että ihmiset eivät koe määräyksiä oikeudenmukaisiksi.

Eikä niitä tietenkään kirjaimellisesti tulla noudattamaan. Sohvaperunoiksi muumioituneiden ihmisten elämä ei tästäkään muutu ja ne, jotka haluavat tehdä muuta, keksivät kyllä keinot. Tullaan venäläistyyppisen lainsäädännön tilaan: ankarat lait, joita ei oteta vakavasti ja joita tarvittaessa kierretään, mutta joiden perusteella voidaan sitten haluttaessa iskeä syntisiin:

”Ministeri tapasi salaa kavereitaan, katso kuvat!” ”Kansanedustaja nähtiin autokaupassa: tarvitsi muka välttämättä uuden!” ”Valtiosihteeri yötä xx:n luona, väitti olevansa virkatoimia hoitamassa!” Välinpitämättömyys ja pikkusieluisuus tulevat samassa paketissa ja mediakin varmaan osaltaan tulee niitä ruokkimaan.

Psykologiaa viestintään

Tiedän valtioneuvoston kanslian viime aikoina aivan erityisesti panostaneen viestintään ja viestinnän psykologiaan. Miten sitten on mahdollista, että on ajauduttu ihmisten tunteiden osalta näin kehnoihin tuotoksiin, eikö asiat olisi voitu viestiä paljon fiksumminkin?

Valitettavasti ei. Viestijät eivät ole päättäjiä. Jos päättäjät tarjoavat kylmää kyytiä ja ovat piittaamattomia ihmisten tuntemuksista, ei sitä millään viestinnällä korjata. Kyllä se pukinsorkka sieltä esiin paistaa, vaikka miten väännettäisiin.

Jos pääministeri ja muut ministerit olisivat sen sallineet, valtioneuvoston kansliasta olisi voinut tulla vaikka tällainen viesti, johon olisi ollut helppo yhtyä kiukuttelematta:

”Samalla, kun pandemia pyritään saamaan pahimmilla leviämisalueilla kuriin ankarilla sulkutoimilla, hallitus tekee kaikkensa nopeuttaakseen näiden alueiden vanhusten, riskiryhmien ja muiden pahimmin uhanalaisten rokotuksia, jotta pystytään minimoimaan kuolonuhrit ja taudin aiheuttama vakava uhka alueiden terveydenhuoltojärjestelmälle.

Ei se sen kummempaa olisi vaatinut.

Antti Marttinen  

Eläköön lehmänlihavero! Tai sittenkin koiravero?

(Julkaistu Verkkouutisissa 6.4.2019)

Olen aina tykännyt syödä lihaa. Olen herkutellut fileellä, kyljyksellä, paistilla, kareella, poskella, potkalla ties millä. Olen nauttinut karitsasta, porosta, possusta, naudasta, hirvestä, hanhesta, kalkkunasta, broilerista, sammakosta ja monesta muusta. Aivan erityistä herkkuani ovat aina olleet ne väheksytyimmät ruhonosat; munuaiset, maksat, kielet ja kateenkorvat.

Silti esiin noussut ajatus lehmänlihaverosta on mielestäni periaatteessa oikein mainio. Harmi, että se ei käytännössä taida olla toteuttamiskelpoinen.

Ilmastoverona se olisi sosiaalisesti helpompi ja toimivampi kuin monet muut esillä olleet. Tiedämme kaikki, miten monimutkaisia pulmia ja syy-seuraussuhteita esimerkiksi autoilun tai energian veromuutoksiin liittyy.

Jos sen sijaan lehmänlihalle mätkäistäisiin oikein reipas vero, köyhinkään ei siitä kärsisi, koska korvaavia tuotteita olisi yllin kyllin. Kukaan ei näkisi nälkää eikä sortuisi kurjuuteen lehmänlihaveron takia. Rikkaimmat toki edelleen voisivat herkutella verotetuilla häränfileillään, ja siitä muodostuisi pienituloisille oikein tuplajättipotti. Lehmänlihaverolla – jota kalleuden vuoksi maksaisivat vain hyvätuloiset – voitaisiin kustantaa monenlaista hyvää; vanhusten hoivaa, perustuloa, koulutuksen panostuksia, metsien istutuksia ja vaikka mitä.

Suomalaiset syövät keskimäärin 20 kiloa lehmänlihaa vuodessa. Eli kun meitä on 5,5 miljoonaa, lihaa nautitaan Suomessa vuosittain 110 miljoonaa kiloa. Eli kympin lehmänlihavero per kilo tuottaisi peräti 1,1 miljardia euroa! Huikeaa! Juuri siksi Antti Rinteen pitäisi ehdottomasti eriarvoisuuden vähentämisen nimissä kannattaa lehmänlihaveroa. Sillähän kuitattaisiin kertaheitolla eläkeläisten vappusatanen ja paljon muuta.

Tosin huomasitte ehkä laskuvirheen? Tähänkin veroon liittyisi tietysti dynaamisia vaikutuksia. Lehmänlihan kulutus vähenisi veron takia. Mutta koska yleensä muutenkaan dynaamisia vaikutuksia ei haluta huomioida verolaskelmissa, jätetään ne tässäkin huomiotta ja uskotaan tiukasti staattisen laskelman tuottamaan 1.1 miljardiin. Yllätytään sitten yhdessä, kun tuotto jääkin paljon pienemmäksi ja rahat on jo käytetty.

Valitettavasti käytännössä veron toteuttaminen olisi erittäin hankalaa, vaikka hallituksessa siitä löytyisi yksimielisyys. Meillä on Suomessa jo kokemusta siitä, kun olemme yrittäneet terveyssyistä saada kehitetyksi jonkinlaisen mallin sokeriverolle. Ei ole onnistunut. Veikkaan, että samat vaikeudet olisivat edessä myös lihaverolla. Harmillista.

Ja tietenkin, jos lehmänlihavero joskus kuitenkin toteutuisi, lihantuottajille täytyisi turvata pehmeä siirtymäkausi tuotantosuunnan muuttamiseksi, kun kysyntä laskisi. Muutosta toki tapahtuu ilman veroakin. Meilläkin kotona pasta bolognese tehdään nykyään broilerista ja häränfilee on palannut harvoin nautittavaksi juhlaruuaksi. Eilen ravintolassakin (mainio Del Mar Herttoniemenrannassa, suosittelen!) valitsin lehmän sijasta herkulliset lampaankyljykset.

Entäs kestävän kehityksen alvi?

Entä sitten kestävän kehityksen arvonlisävero? Siis että joka tuotteella olisi oma arvonlisäveronsa sen mukaan, kuinka hyvä tai huono se olisi ilmastonmuutoksen tai kestävän kehityksen kannalta?

Ajatus kuulostaa niin kauniilta, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä. Ja se on käytännössä niin järjetön, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä.

Miettikää vähän. Siis jokaikiselle tuotteelle tulisi oma arvonlisäveroprosenttinsa. Eikä vain joka tuotteelle vaan tietysti niiden ainesosillekin. Kalasopassakin lohenpalalla, perunalla, porkkanalla, sipulilla, pippurilla, tillillä, kermalla ja liemiaineksilla olisi kullakin oma alviprosenttinsa ja soppalautasellisen alvi sitten muodostuisi ravintolassa kai niitä painon suhteessa jakamalla ja kertomalla? Tätä yhtälöä sopii ratkoa vaikka siellä soppatykkien äärellä.

Tähän asti hankalana on pidetty sitä, että Suomessa on käytössä kolme alvikantaa; perusalvi ja kaksi alennettua. Ajatelkaapa, kun niitä on satatuhatta erilaista. Tai miljoona? Kestävän kehityksen alvista puhuminen onkin poliittista viherpesua pahimmillaan.

Sittenkin koiravero?

Hiljattain jossain australialaisessa tutkimuksessa taidettiin arvioida, että keskikokoinen lihaa popsiva koira vastaa ekologiselta jalanjäljeltään suunnilleen katumaasturia. Muistikuva ei ole tarkka, ehkä se oli sittenkin pieni perheauto? Tai reilusti vähemmän, mutta autoon sitä kuitenkin verrattiin.

Niin tai näin, olisiko koiraveron palauttaminen yksi ilmastotoimista, jotka olisi ihan käytännössä mahdollista toteuttaa? Yksinkertaisuuden vuoksi se voisi olla kuonokohtainen tasavero, vaikka pikku sylikoiran kulutus toki on kovin vähäinen verrattuna johonkin vasikan korkuiseen jättiläiseen. Koiran pienuuden perusteella voisi veroilmoituksessa ehkä hakea pientä palautusta samalla tavoin kuin vähän ajetusta työsuhdeautosta?

Miten valvonta toimisi? Luotan tässä sosiaaliseen kontrolliin. Poliitikot ja julkkikset voisivat esiintyä ”minä maksoin koiraveroni” -pinssi rinnuksessaan. Yle voisi järjestää kampanjan, jossa tunnetut koiraihmiset esiintyisivät rakkaansa kanssa ja puhuisivat siitä, että ”on ilo maksaa koiraveronsa, koska sillä pelastetaan ilmasto, hoidetaan vanhukset, koulutetaan nuoret ja vielä vähän korotetaan eläkkeitäkin.”

Myös sosiaalisessa mediassa olisi mahdollisuus kehystää lemmikkikuvansa ”minä maksoin koiraveroni 2019” – kehyksellä. Ja jos ei kehystäisi, kyllä joku valvova kanssaihminen varmasti kokisi velvollisuudekseen ilmoittaa tällainen veronkiertäjä viranomaisille?

Tämän veron ongelma on siinä, että Suomessa on vain 700 000 koiraa. Kympin vero tuottaisi vain 7 miljoonaa ja satasenkin vero vasta 70 miljoonaa. Eli pikkusummia lehmänlihaveroon verrattuna. Toinen ikävä puoli on se, että koiraveron ehdottaminen tarkoittaisi käytännössä poliittista itsemurhaa. Siksi en suosittele koiraveron esiin nostamista ainakaan niille, jotka ovat ehdokkaina kevään vaaleissa.

(Tämän kirjoittaja ei omista koiraa, joten hän selviäisi tästä uudesta verosta kuin koira veräjästä. Siltä osin ehdotus noudattaa kansallista veroperinnettä: paras vero on se, jonka joku muu maksaa.)

ANTTI MARTTINEN

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018