KUN Paavo Lipponen muinoin 1990-luvulla nousi politiikan ykköskaartiin, hänen hämmentävä piirteensä oli hitaus. Puheessa oli pitkiä taukoja ja vastausta odotellessa toimittaja olisi ehtinyt käydä vaikka Harri Holkerin kanssa silakkatorilla kahvilla.
Aluksi se oli hänen ja puolueensa kannalta vakava pulma. Nuori ja sutkimpi Esko Aho pyöritteli hänet kölin alta niin, että omatkin nolostuivat. Kunnes vähitellen vain totuttiin tyyliin, jota alettiin pitää Lipposen tavaramerkkinä, siis että hän… ei… pidä… kiirettä… puhuessaan.
Hidas vastaus kysymykseen ei siis ihan aina tarkoittanutkaan tietämättömyyttä ja epärehellisyyttä.
Lopulta Lipponen kaikesta huolimatta voitti vaalit. Kun opposition haastajan piti olla vikkelä ja aggressiivinen, valta-asemassa hidasliikkeisyys toikin arvovaltaa. Ei Lipposesta silti kansansuosikkia tullut edes omiensa keskuudessa, mutta sentään viimeisin kahden kauden pääministeri.
MONI MEISTÄ on tällaisia oman elämänsä lipposia. Yllättävän sutkauksen tai päällekäyvän väitteen kohdalla jäämme sanattomaksi, tai vastaamme jotain tyyliin ”ai jaa ei vai”. Vasta parin tyhjän kierroksen jälkeen mieleemme pulppuaa se, mitä olisi pitänyt vastata.
Silloin tilanne on jo ohi.
Itse asiassa suuri osa riemastuttavista ”ja sit mä kyllä täräytin sille suoraan…” -tarinoista taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Tai siis sellaisia toteamuksia, jotka vasta jälkeenpäin juolahtivat mieleen. Ja jotka olisivat osuneet tosi nasevasti tilanteeseen, jos ne vain olisi oikeasti lausuttu.
Sähköposti on meidän hidastelijoiden onnela. Jää edes vähän aikaa miettiä ja reagoida ja sitten – täältä pesee ja linkoaa!
NOPEALLA TYYPILLÄ tulee suoraan selkäytimestä (yleensä kipeästikin sattuva) väite ja vastaväite mihin tahansa toteamukseen.
Nämä ihmiset ovat aivan loistavia live-tilanteisiin; televisioon tai poliittiseen väittelyyn. Heitä toimittajat ja tutkijat kiittelevät paneelien jälkeisissä ”kuka onnistui parhaiten” -kritiikeissä. Someyleisö hurraa.
Tärkeää nopeudessa on yksinkertaisuus. Maailman paras väite on se, että ”nuo ovat pahiksia, me olemme hyviksiä.” Sen voi sanoa monella tapaa, kunhan tylysti ja yksinkertaisesti. Siinä sitä on haastetta vastapuolelle, joka kohta sortuu monimutkaiseen todisteluun, johon ehtii huutaa ja naureskella päälle monet kerrat.
Nopeat täräytykset eivät välttämättä ollenkaan kestäisi aikaa tai kriittistä tarkastelua.
Mutta jos vastapuolen saa pyöritettyä nopean väittelyn kierteeseen, häneltä lipsahtaa hädissään jotain vielä typerämpää. Tai onnetonta änkkäystä.
EDUSKUNTAVAALIT ovat parin kuukauden kuluttua. Keskusteluja on kohta lähes päivittäin. Kuka heittää tällä kertaa tyrmäävimmät onelinerit? Syövätkö nopeat hitaat?
Antti Marttinen
Julkaistu Aamulehdessä 15.1.2023
peaceofcakemedia.com 