Avainsana: ilmastonmuutos

Eläköön lehmänlihavero! Tai sittenkin koiravero?

(Julkaistu Verkkouutisissa 6.4.2019)

Olen aina tykännyt syödä lihaa. Olen herkutellut fileellä, kyljyksellä, paistilla, kareella, poskella, potkalla ties millä. Olen nauttinut karitsasta, porosta, possusta, naudasta, hirvestä, hanhesta, kalkkunasta, broilerista, sammakosta ja monesta muusta. Aivan erityistä herkkuani ovat aina olleet ne väheksytyimmät ruhonosat; munuaiset, maksat, kielet ja kateenkorvat.

Silti esiin noussut ajatus lehmänlihaverosta on mielestäni periaatteessa oikein mainio. Harmi, että se ei käytännössä taida olla toteuttamiskelpoinen.

Ilmastoverona se olisi sosiaalisesti helpompi ja toimivampi kuin monet muut esillä olleet. Tiedämme kaikki, miten monimutkaisia pulmia ja syy-seuraussuhteita esimerkiksi autoilun tai energian veromuutoksiin liittyy.

Jos sen sijaan lehmänlihalle mätkäistäisiin oikein reipas vero, köyhinkään ei siitä kärsisi, koska korvaavia tuotteita olisi yllin kyllin. Kukaan ei näkisi nälkää eikä sortuisi kurjuuteen lehmänlihaveron takia. Rikkaimmat toki edelleen voisivat herkutella verotetuilla häränfileillään, ja siitä muodostuisi pienituloisille oikein tuplajättipotti. Lehmänlihaverolla – jota kalleuden vuoksi maksaisivat vain hyvätuloiset – voitaisiin kustantaa monenlaista hyvää; vanhusten hoivaa, perustuloa, koulutuksen panostuksia, metsien istutuksia ja vaikka mitä.

Suomalaiset syövät keskimäärin 20 kiloa lehmänlihaa vuodessa. Eli kun meitä on 5,5 miljoonaa, lihaa nautitaan Suomessa vuosittain 110 miljoonaa kiloa. Eli kympin lehmänlihavero per kilo tuottaisi peräti 1,1 miljardia euroa! Huikeaa! Juuri siksi Antti Rinteen pitäisi ehdottomasti eriarvoisuuden vähentämisen nimissä kannattaa lehmänlihaveroa. Sillähän kuitattaisiin kertaheitolla eläkeläisten vappusatanen ja paljon muuta.

Tosin huomasitte ehkä laskuvirheen? Tähänkin veroon liittyisi tietysti dynaamisia vaikutuksia. Lehmänlihan kulutus vähenisi veron takia. Mutta koska yleensä muutenkaan dynaamisia vaikutuksia ei haluta huomioida verolaskelmissa, jätetään ne tässäkin huomiotta ja uskotaan tiukasti staattisen laskelman tuottamaan 1.1 miljardiin. Yllätytään sitten yhdessä, kun tuotto jääkin paljon pienemmäksi ja rahat on jo käytetty.

Valitettavasti käytännössä veron toteuttaminen olisi erittäin hankalaa, vaikka hallituksessa siitä löytyisi yksimielisyys. Meillä on Suomessa jo kokemusta siitä, kun olemme yrittäneet terveyssyistä saada kehitetyksi jonkinlaisen mallin sokeriverolle. Ei ole onnistunut. Veikkaan, että samat vaikeudet olisivat edessä myös lihaverolla. Harmillista.

Ja tietenkin, jos lehmänlihavero joskus kuitenkin toteutuisi, lihantuottajille täytyisi turvata pehmeä siirtymäkausi tuotantosuunnan muuttamiseksi, kun kysyntä laskisi. Muutosta toki tapahtuu ilman veroakin. Meilläkin kotona pasta bolognese tehdään nykyään broilerista ja häränfilee on palannut harvoin nautittavaksi juhlaruuaksi. Eilen ravintolassakin (mainio Del Mar Herttoniemenrannassa, suosittelen!) valitsin lehmän sijasta herkulliset lampaankyljykset.

Entäs kestävän kehityksen alvi?

Entä sitten kestävän kehityksen arvonlisävero? Siis että joka tuotteella olisi oma arvonlisäveronsa sen mukaan, kuinka hyvä tai huono se olisi ilmastonmuutoksen tai kestävän kehityksen kannalta?

Ajatus kuulostaa niin kauniilta, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä. Ja se on käytännössä niin järjetön, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä.

Miettikää vähän. Siis jokaikiselle tuotteelle tulisi oma arvonlisäveroprosenttinsa. Eikä vain joka tuotteelle vaan tietysti niiden ainesosillekin. Kalasopassakin lohenpalalla, perunalla, porkkanalla, sipulilla, pippurilla, tillillä, kermalla ja liemiaineksilla olisi kullakin oma alviprosenttinsa ja soppalautasellisen alvi sitten muodostuisi ravintolassa kai niitä painon suhteessa jakamalla ja kertomalla? Tätä yhtälöä sopii ratkoa vaikka siellä soppatykkien äärellä.

Tähän asti hankalana on pidetty sitä, että Suomessa on käytössä kolme alvikantaa; perusalvi ja kaksi alennettua. Ajatelkaapa, kun niitä on satatuhatta erilaista. Tai miljoona? Kestävän kehityksen alvista puhuminen onkin poliittista viherpesua pahimmillaan.

Sittenkin koiravero?

Hiljattain jossain australialaisessa tutkimuksessa taidettiin arvioida, että keskikokoinen lihaa popsiva koira vastaa ekologiselta jalanjäljeltään suunnilleen katumaasturia. Muistikuva ei ole tarkka, ehkä se oli sittenkin pieni perheauto? Tai reilusti vähemmän, mutta autoon sitä kuitenkin verrattiin.

Niin tai näin, olisiko koiraveron palauttaminen yksi ilmastotoimista, jotka olisi ihan käytännössä mahdollista toteuttaa? Yksinkertaisuuden vuoksi se voisi olla kuonokohtainen tasavero, vaikka pikku sylikoiran kulutus toki on kovin vähäinen verrattuna johonkin vasikan korkuiseen jättiläiseen. Koiran pienuuden perusteella voisi veroilmoituksessa ehkä hakea pientä palautusta samalla tavoin kuin vähän ajetusta työsuhdeautosta?

Miten valvonta toimisi? Luotan tässä sosiaaliseen kontrolliin. Poliitikot ja julkkikset voisivat esiintyä ”minä maksoin koiraveroni” -pinssi rinnuksessaan. Yle voisi järjestää kampanjan, jossa tunnetut koiraihmiset esiintyisivät rakkaansa kanssa ja puhuisivat siitä, että ”on ilo maksaa koiraveronsa, koska sillä pelastetaan ilmasto, hoidetaan vanhukset, koulutetaan nuoret ja vielä vähän korotetaan eläkkeitäkin.”

Myös sosiaalisessa mediassa olisi mahdollisuus kehystää lemmikkikuvansa ”minä maksoin koiraveroni 2019” – kehyksellä. Ja jos ei kehystäisi, kyllä joku valvova kanssaihminen varmasti kokisi velvollisuudekseen ilmoittaa tällainen veronkiertäjä viranomaisille?

Tämän veron ongelma on siinä, että Suomessa on vain 700 000 koiraa. Kympin vero tuottaisi vain 7 miljoonaa ja satasenkin vero vasta 70 miljoonaa. Eli pikkusummia lehmänlihaveroon verrattuna. Toinen ikävä puoli on se, että koiraveron ehdottaminen tarkoittaisi käytännössä poliittista itsemurhaa. Siksi en suosittele koiraveron esiin nostamista ainakaan niille, jotka ovat ehdokkaina kevään vaaleissa.

(Tämän kirjoittaja ei omista koiraa, joten hän selviäisi tästä uudesta verosta kuin koira veräjästä. Siltä osin ehdotus noudattaa kansallista veroperinnettä: paras vero on se, jonka joku muu maksaa.)

ANTTI MARTTINEN

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018