Kotitalousvähennys – rokote harmaaseen talouteen

Mies harppoo karvareuhka silmillään läpi hankien talviseen metsään ja laskee askeliaan. Tuhannen kohdalla hän kaivaa repustaan hienon mittalaitteen, jonka kyljessä lukee kohokirjaimin tuotemerkki: Diffindiff. Hän mittaa huolellisesti ympärillään olevien runkojen paksuuden useammasta eri kohdasta. Sitten hän palaa omia jälkiään seuraten takaisin läheiseen kaupunkiin.

Seuraavana päivänä mies julkistaa mittauksiinsa perustuvat laskelmat metsän pinta-alasta, puustosta ja kasvusta: ”Kovin pieni oli metsä, eikä näytä kasvavan ollenkaan. Aluskasvillisuuttakaan ei näkynyt.”

Kotitalousvähennystä voi saada mm. siivouksesta, hoivapalveluista ja remonteista.

Vertaus on karkea, mutta vähän tuohon tapaa on käynyt pari viikkoa sitten julkistetussa VATT:n ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvityksessä kotitalousvähennyksestä. Moderneja mittalaitteita ja metodeja on kyllä käytetty taidokkaasti, mutta saadut tulokset eivät tarjoa pohjaa niille suureellisille johtopäätöksille, joita on esitetty.

Selvitys saikin osakseen poikkeuksellisen laajaa kritiikkiä. Sekä asiantuntijat että tavalliset kotitalouspalvelujen asiakkaat ja tuottajat arvostelivat selvityksen yksioikoista johtopäätöstä ”ei työllistä eikä vähennä harmaata taloutta.” Asiantuntijat puuttuivat lukuisiin ongelmiin itse tutkimuksessa (historiattomuus, kohde- ja vertailuryhmien valinta, poikkeuksellinen ajankohta keskellä finanssikriisiä…) ja tuhannet kansalaiset ovat verranneet selvityksen johtopäätöksiä omiin päinvastaisiin arkikokemuksiinsa. Itse kirjoitin aiheesta arvion oman lähes 30 vuoden perehtymiseni pohjalta.

Kaikki kritiikki näyttää kuitenkin valuneen kuin vesi hanhen selästä. Tutkijaryhmän äänitorvena julkisuudessa esiintyvä Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen on sitkeästi toistanut selvityksessä esitettyjä väitteitä, löytämättä niille kuitenkaan mitään lisäperusteluja. Miksi?

Ovatko tutkijat niin sokeasti rakastuneet metodiinsa, etteivät pysty tarkastelemaan aihetta boxinsa ulkopuolelta? Vaikuttaako kenties ideologinen painolasti tai kuplaantuminen? Jälkimmäiseen ainakin osatekijänä viittaa se härkäpäisyys, jolla Kosonen yrittää muokata mielikuvaa vähennyksen kohdentumisesta. ”Vähennys kohdistuu suurituloisille”, hän väittää ykskantaan (HS 29.1).

Tämä siitä huolimatta, että selvityksen mukaan kotitalousvähennyksen käyttäjien mediaanitulo oli vuonna 2014 noin 3000 euroa kuukaudessa, eli aika lähellä keskipalkkaa mutta toki korkeampi kuin keskitulo. Ja lähes puolet käyttäjistä on eläkeläisiä.

Vähennyksen painottuminen keski- ja korkeampiin tuloihin ei liene sen yllättävämpää kuin että asumistuki painottuu enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin. Puhumattakaan, että tämä olisi sen suurempi ongelma kuin vaikkapa maksuton korkeakouluopetus, jonka voi sanoa painottuvan tuleviin hyvätuloisiin, mutta on silti järkevää. Varsinkin, kun kotitalousvähennyksen kannustamana ostetut palvelut työllistävät pääosin pieni- ja keskituloisia ja tarjoavat heille sosiaali- ja eläketurvan rehellisesti tehdystä työstä.

Se on hyvä todeta, että eri vuosina lähimmäksi ylärajaa ulottuvat vähennykset kohdistuvat useimmiten remontteihin. Samalla on hyvä ymmärtää, että ihmiset tavallisesti eivät teetä remontteja kodeissaan joka vuosi. Jos yhden kerran on tehnyt täyden vähennyksen, seuraava kerta saattaa tulla 10-20 vuoden kuluttua. Eli samat kotitaloudet eivät todellakaan ole vuodesta toiseen suurimpien hyödyntäjien joukossa.

Kosonen kysyy samaisessa jutussa (HS 29.1), eikö vähennyksen yhteismäärä 400 miljoonaa voitaisi käyttää esimerkiksi pienituloisten tukemiseen tai tuloverojen alennukseen? Tuolla summalla tosiaankin saisi kevennettyä tuloveroja muutamalla prosenttiyksikön kymmenyksellä. Samalla poistuisi kannuste kuitilliseen maksamiseen. Kososen täytyy tietää, että jotta syntyisi 400 miljoonan vähennykset, kotitalouksien pitää ensin ostaa kotipalveluita reilusti yli miljardilla, josta koko summasta maksetaan arvonlisäverot, yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut. Ja se palkkatulo, mitä syntyy, ohjautuu pienituloisille.

Uskomuksia vailla tutkimuspohjaa

Tutkimusjohtaja Kosonen toistaa haastatteluissa myös hartaan uskonsa, että kotitalousvähennyksellä ei ole mitään vaikutusta harmaan talouden suhteen. Tutkimusaineistossa hänellä ei ole mitään erityistä tukea sille. Hän vetoaa tutkimukseensa liittyvään keväällä 2020 tehtyyn pienimuotoiseen kyselyyn, jossa vastaajista hyvin harvat kertoivat teettävänsä pimeitä kotitaloustöitä.

Näiden vastausten perusteella tehty johtopäätös, että kotitalousvähennyksellä ei ole merkitystä harmaaseen talouteen on, anteeksi vain Tuomas Kosonen, yhtä naiivi kuin jos toteaisi, että tuhkarokkorokotusta ei tarvita, koska meillä ei ole tuhkarokkoa.

Mutupohjaisten uskomushoitojen syvään päähän Kosonen uppoaa, kun hän alkaa puhua kansainvälistymisestä ja jonkinlaisesta urbaanista kulttuurimuutoksesta perusteluna sille, että a) kotitalouspalvelujen käyttö on lisääntynyt ja b) harmaaseen talouteen turvautuminen on vähentynyt. Tuon väitteen pohjaksi hän ei esitä vähäisintäkään tutkimusnäyttöä eikä edes arkikokemukseen perustuvaa tuntumaa.

Hämmästyin ensin, miten joku tutkija voi olla noin sinisilmäinen ja tietämätön. Vasta sitten oivalsin ajatella, minkä ikäisiä tutkijat mahtoivat ollakaan. Aivan, he ovat valmistuneet yliopistosta välillä 2005-2018. Hehän ovat olleet pieniä lapsia siihen aikaan, kun vuonna 1997 aloitettiin kotitalousvähennyksen kokeilu, joka vakiintui sitten vuonna 2001. He ovat eläneet koko aikuisikänsä Suomessa, jossa nimenomaan kotitalousvähennys on tehnyt kuitilla maksamisesta normaalia ja luonnollista.

”Harmaasta taloudesta on ihmeellisiä väitteitä, että ennen sitä oli hirveästi ja nyt ei yhtään. Mihin tämä perustuu? En ole nähnyt yhtäkään todistetta tai tilastoa”, Kosonen vakuuttaa. (HS 29.1)

Aihetta on tutkittu

Ehkä tutkijoiden juuri aiheeseen liittyvän kokemattomuutensa vuoksi olisikin kannattanut perehtyä siihen, miten kotitalousvähennyksen vaikutuksia on aikaisemmin eri tahoilla selvitetty? VATT/PT:n selvityksen lähdeluettelossa mainitaan vain kaksi VATT:n omassa piirissä tehtyä tutkimusta, mutta nekin on ilmeisesti luettu kovin huonosti. Huomiotta ovat ilmeisesti jääneet kaikki ne selvitykset, mitä vuosien mittaan on tehty esimerkiksi työ- ja valtiovarainministeriön toimeksiannosta.

Googlaamalla esimerkiksi Petra Lylyn 90-sivuisen opinnäytetyön ”Kotitalousvähennys työllisyyttä parantavana verotuksena” (Vaasan yliopisto, 2014) tutkijaryhmä olisi saanut hyvän, monipuolisen ja kriittisen yleiskuvan mietintänsä virikkeeksi.

Tilanteesta ennen kotitalousvähennystä taas olisi voinut saada tietoa vaikkapa vuoden 1997 kokeilulain perusteluista. Kyse ei ole tilastosta tai tutkimuksesta, mutta tuskinpa tämäkään on ihan tyhjästä tempaistu:

”Nykyisin kotitalouksissa tehtävien töiden ja palvelusten markkinat ovat kehittymättömiä. Kotitaloudet työllistävät potentiaaliin nähden vähän työntekijöitä ainakin avoimesti.

Sitä vastoin kotitalouksien pimeästi teettämä työ lienee varsin tavallista ainakin tilapäisissä ja pienimuotoisissa työsuorituksissa. Veronsaajilta jäävät tulot näiltä osin saamatta. Lisäksi työttömyysetuuksia ja muita tulonsiirtoja saatetaan maksaa pimeän työn tekijälle joko aiheetta tai liian suurina. Työntekijälle on haitallista, että häneltä jää puuttumaan eläkevakuutuksen ja tapaturmavakuutuksen tuoma turva. Niin ikään hän voi menettää tulosidonnaisia etuisuuksia kuten sairauspäivärahaa. Työnteettäjän mahdollisuudet saada korvausta työntekijän mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta ovat rajalliset.”

Laumasuoja on kehittynyt

Väännetään tämä vielä rautalangasta. Suomessa normaali käytäntö ennen kotitalousvähennystä oli, että kotiremontteja tai kotitalouspalveluja ei ostettu yrityksiltä vaan useimmiten yksittäisiltä tekijöiltä.

Nämä saattoivat olla yrityksessä töissä ja tehdä keikkoja omaan piikkiinsä. Kovin tavatonta ei ollut sekään, että oltiin samanaikaisesti työttömyystuella ja pimeillä keikoilla hankittiin voita leivän päälle.

Palvelujen ostajilla ei ollut erityistä intressiä kytätä tekijöiden taustaa. Maksu pyydettiin ja maksettiin seteleinä suoraan käteen. Jos jostain syystä palvelun ostaja välttämättä halusi maksaa avoimesti kuitilla, hintapyyntö helposti jopa kaksinkertaistui. Harvinaista ei ollut sekään, että kauppoja ei siinä tapauksessa syntynyt.

Kun vuonna 1997 kotitalousvähennys tuli käyttöön ensin kokeiluna ja sitten vakituiseksi, palvelun ostajalle syntyi ensimmäistä kertaa intressi vaatia kuittia maksusta. Harmaata työtä tarjoava alkoi yhä useammin törmätä siihen, että asiakas vaatii kuittia eikä tuttu rahat käteen -menettely enää kelvannutkaan.

Merkittävä muutos tuli myös sen ansiosta, että yritykselle maksaminen tehtiin uudessa järjestelmässä helpoksi ja vastaavasti suora palkanmaksu jätettiin aika hankalan byrokratian taakse. Tämän ansiosta Suomeen alkoi vihdoinkin syntyä kotitalouspalveluihin erikoistuneita yrityksiä. Ei tietenkään yhdellä rysäyksellä ja hetkessä, mutta vähitellen yhä enemmän. Yksinyrittäjätkin perustivat vähintään toiminimen.

Kaiken tämän yhteisvaikutuksena kulttuuri alkoi muuttua. Vuosi vuodelta tuli normaalimmaksi avoin ja rehellinen maksutapa. Pimeän maksun ehdottaminen, puolin tai toisin, alkoi herättää epäilyksen, että minua aiotaan nyt huijata. Miksi pimeästi, kun kotitalousvähennys kerran kuroi pääosan rehellisen ja pimeän maksamisen hintaerosta umpeen?

Totta kai pimeitä keikkoja tehdään edelleen, mutta väitän, että kuitilla maksamisesta ja kotitalousvähennyksen hyödyntämisestä on tullut selvä valtavirta. Ja juuri tästä kotitalousvähennyksen aikaansaamasta kehityksestä on kyse, kun Vatt/PT:n kyselyssäkin suurin osa ihmisistä vastasi, ettei käytä kotipalveluissa pimeitä palveluita.

Niin. Kotitalousvähennys on rokote harmaata taloutta vastaan. Kyselyn tuloksista päätellen meille on kehittynyt jo oikein hyvä laumasuoja.

Antti Marttinen

PS. Tottakai kotipalveluissa on paljon kehittämistä. Tiedottamista pitäisi merkittävästi parantaa, sadan euron omavastuu turhana ja asioita sotkevana poistaa. Varovaista säätöä eri alojen välillä kannattaa harkita; remonteilla ja siivous- ja hoivapalveluilla on erilaiset kohderyhmät ja vähennyksellä osin erilaiset tavoitteetkin. Erityisesti vanhusten hoiva kannattaa pitää mielessä.

Näitä kannattaisi ilman ennakkoasenteita selvittää.

Jos tutkijat olisivat esimerkiksi todenneet, että ”kotitalousvähennyksen enimmäismäärään ja vähennysprosenttiin tehdyt pienet muutokset eivät lyhyellä aikavälillä heti merkittävässä määrin heijastu sen työllistävään tai harmaata taloutta torjuvaan vaikutukseen, varsinkaan kun ihmiset eivät pysy kärryillä näiden jatkuvien muutosten suhteen”, selvityksestä tuskin olisi noussut suurta kohua. Jotain tämäntasoista VATT/PT:n selvityksestä ehkä olisi voinut päätellä. Olettaen, että mittaustavan ongelmat eivät peräti johtaneet tutkijoita kokonaan harhaan.

Julkaistu Verkkouutisissa 19.2.2021

https://www.verkkouutiset.fi/kotitalousvahennys-rakastuivatko-tutkijat-ideologiaansa/#cd0c426b

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/kotitalousvahennys-kuumentaa-tunteita-uuden-tutkimuksen-tulokset-ja-johtopaatokset-ovat-vaaria-esittaa-siivousalan-kokenut-yrittaja/1feaaa90-ca63-4bb8-a14b-943033f6690c

https://vatt.fi/-/tutkimus-kotitalousvahennys-ei-lisaa-tyollisyytta-tai-kitke-harmaata-taloutta

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007768687.html

https://www.taloustaito.fi/blogit/mikael-kirkko-jaakkola/kotitalousvahennys-tyollistaa-ja-kitkee-harmaata-taloutta/#3901b703

Mahtipontisesti kotitalousvähennyksestä

Turha vaatimattomuus ei tutkijaryhmää vaivannut, kun VATT ja Palkansaajien tutkimuslaitos julkistivat yhteisen selvityksensä ”Kotitalousvähennyksen vaikutukset kotitalouspalvelujen kulutukseen, työllisyyteen ja harmaaseen talouteen” (Jarkko Harju, Sami Jysmä, Aliisa Koivisto, Tuomas Kosonen).

Jo tutkimustiedotteen otsikossa julistetaan, että ”Kotitalousvähennys ei lisää työllisyyttä tai kitke harmaata taloutta”. Luitte aivan oikein. Siis, että kotitalousvähennyksellä ei ole yhtikäs mitään vaikutusta sen paremmin työllisyyteen kuin harmaaseen talouteenkaan.

Kotitalousvähennyksen myötä lapsiperheet ja viime vuosina entistä useammin vanhukset ovat saaneet apua kotisiivoukseen. Vähennyksen käyttöönotto oli lähtölaukaus lukemattomien kotisiivoukseen keskittyvien yritysten perustamiselle.

Tähän kaikenkattavaan ja mahtipontiseen johtopäätökseen tutkijat päätyivät käsittelemällä kahta yksittäistä tapahtumaa, joista toinen Ruotsissa heinäkuussa 2007 ja toinen täällä Suomessa finanssikriisin syvimmässä syöksyssä tammikuussa 2009.

Ruotsissa otettiin tuolloin kotitalousvähennys käyttöön ja Suomessa taas jo pitkään toimineen vähennyksen yläraja nousi.

Otetaan ensin tuo harmaa talous. Suomessahan kotitalousvähennyksen vaikutus harmaaseen talouteen alkoi toden teolla jo vuonna 2001, kun se otettiin kokeilujen jälkeen vakituiseen käyttöön. Ennen sitä keskustelu kotiremppamiehen kanssa meni jokseenkin näin: ”Paljonko maksaa?” ”Tonnin.” ”Siis kuitilla?” ”Ai jaa, sitten kaksi. Mutta muistin juuri, etten taidakaan nyt ehtiä…”

Vuoteen 2009 mennessä kulttuurin muutos kotitalousvähennyksen ansiosta oli juurtunut jo niin pitkälle, ettei mikään muutos tukisummassa, varsinkaan korotus kuten silloin tapahtui, enää merkittävästi heilauttanut suhtautumista kuitilla teettämiseen ja harmaaseen talouteen.

Miten tällaista edes päädyttiin väittämään? Suomessa siis vuonna 2009 remonttipalvelujen kotitalousvähennyksen yläraja nousi reippaasti. Tutkijat olivat päättäneet selvittää korotuksen vaikutuksia vertaamalla remonttipalveluiden kehitystä – autokorjaamoalaan!

Kuten tiedämme, vuonna 2009 Suomen ja suomalaisten talous syöksyi pystysuoraan alaspäin. Miten siihen reagoivat kotiremontit ja autokorjaamot? Voisi juolahtaa mieleen, että autot hajoavat ja niitä joudutaan huoltamaan jokseenkin samaan tahtiin finansseista riippumatta. Sen sijaan ostetaanko kotiremontteja entiseen tahtiin juuri silloin, kun talous romahtaa? Tuskinpa, jos ei ole pakko.

Eli aika looginen päätelmä voisi olla, että kotiremontit vähenevät jyrkästi ja autokorjaukset varmaan nekin jonkin verran. Näin ei käynyt, vaan molempien alojen liikevaihdot vähenivät jokseenkin saman verran. Eli kotitalousvähennyksen korotus kannatteli remonttiyrityksiä, vähän niin kuin koronatuet tällä hetkellä toimivat?

Ei suinkaan! Selvityksen mukaan tämä todistaa, että vähennyksen korotuksella ei ollut vaikutusta. Se, että eri alat reagoivat talousromahduksessa eri tavoin, jätettiin lähes täysin huomiotta. Ja koska remonttialan liikevaihto ei romahduksen keskellä rajusti kasvanut, sen katsottiin vieläpä todistavan, että kotitalousvähennyksellä ei ole vaikutusta edes harmaan talouden määrään.

Entä Ruotsi? Sieltä kaivettiin tietoa, mitä tapahtui siivousalalle, kun kotitalousvähennys otettiin käyttöön heinäkuussa 2007. Selvityksessä näytettiin tekevän johtopäätöksiä siivousalan kokonaisliikevaihdon perusteella, vaikka kotisiivous on vain pikkuruinen murto-osa alan liikevaihdosta. Aivan erityisen pieni se oli siinä vaiheessa, kun kotitalousvähennys oli juuri otettu käyttöön.

Selvityksessä todetaan, että vähennyksen voimaantullessa alan yritysten välituotteiden ostot eivät ole merkittävästi muuttuneet vähennyksen voimaantullessa. Tekstistä ei käy ilmi, koskeeko tämä siivousalaa kokonaisuudessaan, jolloin tulos olisi kotisiivouksen kannalta täysin merkityksetön.

Jos tämä huomio taas kohdistuu nimenomaan kotisiivouksia tekeviin yrityksiin, voidaan tehdä kahdensuuntaisia johtopäätöksiä. Joko niin kuten selvityksessä arvellaan, että vähennyksen voimaantulo ei vaikuttanut sen paremmin siivouspalvelujen käyttöön kuin harmaaseen talouteenkaan. Eli kunnolliset ja tunnolliset ruotsalaiset olivat ostaneet jo ennen vähennyksen voimaantuloa ihan saman määrän kotitalouspalveluita kuin sen jälkeen. Ja kaikki kuitilla.

Yhtä hyvin voidaan tehdä kuitenkin täysin päinvastainen johtopäätös.

Vähennyksen tullessa voimaan nimittäin toimijoita ovat olleet lähinnä yritykset, jotka ovat olleet alalla jo valmiiksi. Varsinkin pienet yritykset ovat voineet tehdä sekä kuitillista työtä että pimeää työtä, kun asiakkaalla ei ole ollut intressiä kuitin saamiseen. Mutta hankinnat ne ovat luonnollisesti pyrkineet kirjaamaan kokonaisuudessaan yrityksen kirjanpitoon ja tekemään niistä alv-vähennykset. Näin ollen hankinnat ovat voineet pysyä entisellään, vaikka asiakkaat ovat siirtyneet vähitellen harmaalta puolelta kuitilliselle.

Jos tällainen johtopäätös on juolahtanut tutkijoille edes mahdollisuutena mieleen, se ei ainakaan millään tavoin ilmene tekstistä. Se ei tietenkään olisi tukenut lopullista johtopäätöstä vaan kumonnut sen. Ei liene aihetta epäillä, että tämä olisi tahallista vaan ehkä mielikuvituksen, elämänkokemuksen ja harmaan talouden tuntemuksen puutetta. On sentään kulunut neljännesvuosisata siitä, kun harmaat kotityöt ja kaikki niihin liittyvä olivat Suomessa arkisinta arkea.

Ylipäätään en ainakaan ihan alkuvaiheesta uskaltaisi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä Ruotsista, kun kotitalousvähennyksen käyttö vielä vuosina 2007-2008 oli hyvin minimaalista. Sitten se vuodesta 2008 vuoteen 2009 vasta lähti jyrkkään kasvuun. En ainakaan alussa mainittuja rohkeita johtopäätöksiä ”ei työllistä, ei torju harmaata taloutta Suomessa.”

Selvityksen tueksi oli tehty myös kyselytutkimus 800 vastaajalle. Kyselytutkimuksen kohdistaminen kertoo ehkä siitä huolellisuudesta, jolla aiheeseen on paneuduttu. Toisaalla selvityksessä nimittäin kerrotaan, että vähennyksen käyttö painottuu hyvin vahvasti iäkkäisiin kansalaisiin ja että jo vuonna 2014 45,4 prosenttia vähennyksen käyttäjistä oli eläkeläisiä. Tästä osuus on vain noussut.

Siitä huolimatta kyselytutkimus on kohdistettu työikäisiin 25-65 -vuotiaisiin. Eli lähes puolet kohderyhmästä on rajattu ulkopuolelle ja sillä on myös taatusti vaikutus tuloksiin. Mitään perustelua tälle yllättävälle rajaukselle ei mainita, eikä myöskään sitä pohdita, että sillä olisi jotain merkitystä.

Kyselyyn vastanneista työikäisistä perin harva oli viime vuonna teettänyt pimeitä töitä, eikä moni edes heidän lähipiiristäänkään. Näistä vastauksista on toki aina vaikea tulkita, kuinka paljon ihmiset puhuvat totta. Mutta jälleen tutkijoiden johtopäätös hämmentää täydellisellä historiattomuudellaan. Se on nimittäin sen suuntainen, että koska pimeitä töitä ei nykyään teetetä, se todistaa, että vähennyksellä ei ole harmaata taloutta vähentävää merkitystä. Tutkijoiden mieleen ei ole juolahtanut, että juuri vähennyksen ansiosta pimeän työn teettäminen olisi parinkymmenen vuoden aikana vähentynyt.

Yli miljardin rahavirta

Selvityksessä toistetaan useampaan kertaan, että vähennyksen kokonaismäärä on nykyisellään noin 400 miljoonaa euroa. Olisi ollut toivottavaa, että rahavirtoihin olisi pureuduttu hieman syvemminkin, koska otsikosta alkaen puhutaan kulutuksesta ja työllisyydestä.

Selvityksen mukaan kotitalousvähennyksen käyttö painottuu keski- ja suurituloisiin. Kotitalousvähennyksen käyttäjien mediaanitulo oli selvityksen mukaan vuonna 2014 noin 3000 euroa kuukaudessa, eli aika lähellä keskipalkkaa mutta korkeampi kuin keskitulo. Tämä toteamus ei liene sen yllättävämpi kuin että vaikkapa asumistuki painottuu enemmän pienituloisiin kuin suurituloisiin. Tai että todennäköisesti kotitalousvähennyksen kannustamana ostetut palvelut työllistävät pääosin pieni- ja keskituloisia ja tarjoavat heille sosiaali- ja eläketurvan rehellisesti tehdystä työstä.

400 miljoonan euron vähennykset tarkoittavat sitä, että Suomen kodeissa tehdään reilusti yli miljardin remontti-, siivous- ja hoivatyöt rehellisesti ja kuitilla. Tästä miljardista maksetaan arvonlisäverot, yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut. Vaikka ei ole syytä sortua ”vähennys maksaa itse itsensä” väittämiin, aika suuri osa kyllä kuittaantuu.

Kuinka suuri, se riippuu siitä, miten suuri osa näistä töistä tehtäisiin ilman vähennystä itse, teetettäisiin pimeästi tai rahat kulutettaisiin ihan muuhun, vaikka johonkin tuontihärpäkkeeseen tai ulkomaanmatkaan. Samoin se riippuu siitä, olisiko kotitaloustyötä nyt tekeville tarjolla muuta työtä. Näiden määrien arvioiminen on työlästä ja vaikeaa ja parhaimmillaankin vain summittaista. Valitettavasti työryhmä ei näytä yrittäneenkään mitään tällaista.

Vain yhden asian voi sanoa täsmälleen ja sataprosenttisen varmasti. Ainakaan se ei missään tapauksessa pidä paikkaansa, että ”kotitalousvähennys ei lisää työllisyyttä tai kitke harmaata taloutta”, kuten tutkimustiedote on otsikoitu.

Ylipäätään on erittäin harmillista, että kotitalouksissa työtä tekevät ihmiset loistavat selvityksessä täydellisesti poissaolollaan. Vaikka selvitys väittää, että vähennys ei työllistä ketään, niin kyllä siellä kodeissa tuhannet ihmiset käyvät tekemässä töitä joka päivä.

Edes jonkinlaista näkökulmaa tähän olisi kaivannut. Mitä olisi tarjonnut vaikkapa kotipalveluyritysten palkkasumman kehityksen tarkastelu, jos mahdollista jo uudistusta edeltävältä ajalta asti? Jatkoselvityksen yksi kulma voisi olla kotipalvelutyötä tekevien haastattelu? Minkälaiset työnäkymät heillä olisi, jos vähennystä ei olisi? Jatkuisivatko työt ennallaan, siirtyisikö osa harmaisiin (ja/tai kortistoon), löytyisikö helposti muita töitä?

Hoivatöitä ainakin on taatusti tarjolla, kun vain siirtyy yksityiseltä julkiselle puolelle, jolloin ei osa vaan koko palkka tulee veronmaksajilta. Yhteiskunnalle se tulee kalliimmaksi. Vaikeinta uuden työn löytäminen olisi varmaankin siivoustöitä tekevillä.

Tiedottamista syytä parantaa

Selvityksen merkittävimmät löydöt nousevat esiin edellä mainitusta kyselytutkimuksesta, vaikka jo mainitsin, että lähes puolet potentiaalisista käyttäjistä on rajattu siitä ulos.

Useiden kuvioiden avulla esitellään sitä, että ihmiset eivät ole kovin hyvin perillä kotitalousvähennyksen täsmällisistä määristä. Tämä on sinänsä varsin luonnollista varsinkin niiden osalta, jotka eivät vähennystä käytä. Mutta vaikea on käyttäjienkään pysyä kärryillä, kun Suomessa on vuodesta 2001 ollut käytössä 9 (!) erilaista vähennyksen ylärajan ja vähennysprosentin yhdistelmää.

Täytyisi olla aika ekspertti pysyäkseen näissä kärryillä. Moniko osaisi yhtään paremmin puhelinhaastattelussa vastata, jos vaikka kysyttäisiin omaa veroprosenttia? Selvityksessä tätäkin asiaa käsitellään siinä sävyssä, että tietämättömyys yksityiskohdista viittaa (tietenkin!) siihen, että vähennyksellä ei ole merkitystä.

Tästä on kuitenkin hyvä ottaa opiksi ja tiedottaa vähennyksestä entistä paremmin. Sillähän tietämättömyyttä poistetaan. Kansalaisten tasaveroinen tietämys verotuksen vähennyksistä on iso tasa-arvokysymys.

Teknisenä yksityiskohtana kannattaisi poistaa 100 euron omavastuu, joka hankaloittaa kaikkea vähennyksestä tiedottamista. Eli tonnin töistä ei saakaan 400 euron vähennystä vaan 300 euroa, vaikka vähennysprosentti on 40. Selitä tuota sitten yksinkertaisesti.

Johtopäätökset ilman perusteita

Tutkijat ovat tehneet tarkkaa ja huolellista työtä sen yksityiskohdan tarkastelussa, johon he ovat pureutuneet. Heidän akateemiseen osaamiseensa siinä asiassa maallikolla ei tietenkään voi olla huomauttamista.

Itse olen toki kolmisenkymmentä vuotta seurannut kotitalousvähennystä koskevaa päätöksentekoa ja keskustelua ja lainsäädäntöä ja ollut myös työryhmissä valmistelemassa, kun vähennystä on aikanaan laitettu alulle.

Sen sijaan tutkijoiden johtopäätökset ovat todella hämmentäviä ja ansaitsevat ankaran kritiikin, koska ne eivät perustu siihen, mitkä ovat heidän tutkimustuloksensa. Onko todellakin kahteen erittäin vaikeasti tulkittavaan yksityiskohtaan pureutuminen yleistettävissä koskemaan koko kotitalousvähennystä? Onko todellakin tuolta kapealta pohjalta perusteita sanoa, että kotitalousvähennys ei lisää työllisyyttä tai vähennä harmaata taloutta?

Valitettavan monissa yksityiskohdissakin paistaa karkeasti läpi, että ikään kuin lopputulos olisi päätetty etukäteen ja sitten mustakin tulkittu valkoiseksi, jotta se vain tukisi väitettä. Olisi kiinnostavaa kuulla tutkijoilta, miten tällaiseen on ajauduttu.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä, joka on perehtynyt eri tehtävissä ja rooleissa kotitalousvähennykseen aina 1990-luvun alkupuolelta lähtien ja ollut myös valtiovarainministeriössä valmistelemassa nykyisen järjestelmän käyttöönottoa.

Eläköön lehmänlihavero! Tai sittenkin koiravero?

(Julkaistu Verkkouutisissa 6.4.2019)

Olen aina tykännyt syödä lihaa. Olen herkutellut fileellä, kyljyksellä, paistilla, kareella, poskella, potkalla ties millä. Olen nauttinut karitsasta, porosta, possusta, naudasta, hirvestä, hanhesta, kalkkunasta, broilerista, sammakosta ja monesta muusta. Aivan erityistä herkkuani ovat aina olleet ne väheksytyimmät ruhonosat; munuaiset, maksat, kielet ja kateenkorvat.

Silti esiin noussut ajatus lehmänlihaverosta on mielestäni periaatteessa oikein mainio. Harmi, että se ei käytännössä taida olla toteuttamiskelpoinen.

Ilmastoverona se olisi sosiaalisesti helpompi ja toimivampi kuin monet muut esillä olleet. Tiedämme kaikki, miten monimutkaisia pulmia ja syy-seuraussuhteita esimerkiksi autoilun tai energian veromuutoksiin liittyy.

Jos sen sijaan lehmänlihalle mätkäistäisiin oikein reipas vero, köyhinkään ei siitä kärsisi, koska korvaavia tuotteita olisi yllin kyllin. Kukaan ei näkisi nälkää eikä sortuisi kurjuuteen lehmänlihaveron takia. Rikkaimmat toki edelleen voisivat herkutella verotetuilla häränfileillään, ja siitä muodostuisi pienituloisille oikein tuplajättipotti. Lehmänlihaverolla – jota kalleuden vuoksi maksaisivat vain hyvätuloiset – voitaisiin kustantaa monenlaista hyvää; vanhusten hoivaa, perustuloa, koulutuksen panostuksia, metsien istutuksia ja vaikka mitä.

Suomalaiset syövät keskimäärin 20 kiloa lehmänlihaa vuodessa. Eli kun meitä on 5,5 miljoonaa, lihaa nautitaan Suomessa vuosittain 110 miljoonaa kiloa. Eli kympin lehmänlihavero per kilo tuottaisi peräti 1,1 miljardia euroa! Huikeaa! Juuri siksi Antti Rinteen pitäisi ehdottomasti eriarvoisuuden vähentämisen nimissä kannattaa lehmänlihaveroa. Sillähän kuitattaisiin kertaheitolla eläkeläisten vappusatanen ja paljon muuta.

Tosin huomasitte ehkä laskuvirheen? Tähänkin veroon liittyisi tietysti dynaamisia vaikutuksia. Lehmänlihan kulutus vähenisi veron takia. Mutta koska yleensä muutenkaan dynaamisia vaikutuksia ei haluta huomioida verolaskelmissa, jätetään ne tässäkin huomiotta ja uskotaan tiukasti staattisen laskelman tuottamaan 1.1 miljardiin. Yllätytään sitten yhdessä, kun tuotto jääkin paljon pienemmäksi ja rahat on jo käytetty.

Valitettavasti käytännössä veron toteuttaminen olisi erittäin hankalaa, vaikka hallituksessa siitä löytyisi yksimielisyys. Meillä on Suomessa jo kokemusta siitä, kun olemme yrittäneet terveyssyistä saada kehitetyksi jonkinlaisen mallin sokeriverolle. Ei ole onnistunut. Veikkaan, että samat vaikeudet olisivat edessä myös lihaverolla. Harmillista.

Ja tietenkin, jos lehmänlihavero joskus kuitenkin toteutuisi, lihantuottajille täytyisi turvata pehmeä siirtymäkausi tuotantosuunnan muuttamiseksi, kun kysyntä laskisi. Muutosta toki tapahtuu ilman veroakin. Meilläkin kotona pasta bolognese tehdään nykyään broilerista ja häränfilee on palannut harvoin nautittavaksi juhlaruuaksi. Eilen ravintolassakin (mainio Del Mar Herttoniemenrannassa, suosittelen!) valitsin lehmän sijasta herkulliset lampaankyljykset.

Entäs kestävän kehityksen alvi?

Entä sitten kestävän kehityksen arvonlisävero? Siis että joka tuotteella olisi oma arvonlisäveronsa sen mukaan, kuinka hyvä tai huono se olisi ilmastonmuutoksen tai kestävän kehityksen kannalta?

Ajatus kuulostaa niin kauniilta, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä. Ja se on käytännössä niin järjetön, että sellaisia voidaan keksiä vain vaalien lähestyessä.

Miettikää vähän. Siis jokaikiselle tuotteelle tulisi oma arvonlisäveroprosenttinsa. Eikä vain joka tuotteelle vaan tietysti niiden ainesosillekin. Kalasopassakin lohenpalalla, perunalla, porkkanalla, sipulilla, pippurilla, tillillä, kermalla ja liemiaineksilla olisi kullakin oma alviprosenttinsa ja soppalautasellisen alvi sitten muodostuisi ravintolassa kai niitä painon suhteessa jakamalla ja kertomalla? Tätä yhtälöä sopii ratkoa vaikka siellä soppatykkien äärellä.

Tähän asti hankalana on pidetty sitä, että Suomessa on käytössä kolme alvikantaa; perusalvi ja kaksi alennettua. Ajatelkaapa, kun niitä on satatuhatta erilaista. Tai miljoona? Kestävän kehityksen alvista puhuminen onkin poliittista viherpesua pahimmillaan.

Sittenkin koiravero?

Hiljattain jossain australialaisessa tutkimuksessa taidettiin arvioida, että keskikokoinen lihaa popsiva koira vastaa ekologiselta jalanjäljeltään suunnilleen katumaasturia. Muistikuva ei ole tarkka, ehkä se oli sittenkin pieni perheauto? Tai reilusti vähemmän, mutta autoon sitä kuitenkin verrattiin.

Niin tai näin, olisiko koiraveron palauttaminen yksi ilmastotoimista, jotka olisi ihan käytännössä mahdollista toteuttaa? Yksinkertaisuuden vuoksi se voisi olla kuonokohtainen tasavero, vaikka pikku sylikoiran kulutus toki on kovin vähäinen verrattuna johonkin vasikan korkuiseen jättiläiseen. Koiran pienuuden perusteella voisi veroilmoituksessa ehkä hakea pientä palautusta samalla tavoin kuin vähän ajetusta työsuhdeautosta?

Miten valvonta toimisi? Luotan tässä sosiaaliseen kontrolliin. Poliitikot ja julkkikset voisivat esiintyä ”minä maksoin koiraveroni” -pinssi rinnuksessaan. Yle voisi järjestää kampanjan, jossa tunnetut koiraihmiset esiintyisivät rakkaansa kanssa ja puhuisivat siitä, että ”on ilo maksaa koiraveronsa, koska sillä pelastetaan ilmasto, hoidetaan vanhukset, koulutetaan nuoret ja vielä vähän korotetaan eläkkeitäkin.”

Myös sosiaalisessa mediassa olisi mahdollisuus kehystää lemmikkikuvansa ”minä maksoin koiraveroni 2019” – kehyksellä. Ja jos ei kehystäisi, kyllä joku valvova kanssaihminen varmasti kokisi velvollisuudekseen ilmoittaa tällainen veronkiertäjä viranomaisille?

Tämän veron ongelma on siinä, että Suomessa on vain 700 000 koiraa. Kympin vero tuottaisi vain 7 miljoonaa ja satasenkin vero vasta 70 miljoonaa. Eli pikkusummia lehmänlihaveroon verrattuna. Toinen ikävä puoli on se, että koiraveron ehdottaminen tarkoittaisi käytännössä poliittista itsemurhaa. Siksi en suosittele koiraveron esiin nostamista ainakaan niille, jotka ovat ehdokkaina kevään vaaleissa.

(Tämän kirjoittaja ei omista koiraa, joten hän selviäisi tästä uudesta verosta kuin koira veräjästä. Siltä osin ehdotus noudattaa kansallista veroperinnettä: paras vero on se, jonka joku muu maksaa.)

ANTTI MARTTINEN

Tulossa ilmastovaalit – vai ei sittenkään?

Suomen poliittisten päättäjien keskuuteen putosi maanantaina 8. päivänä lokakuuta pommi, IPCC:n raportti, joka sai koko puoluekentän kommentoimaan ilmastokysymyksiä. Loppuviikosta sitten irtisanomislaki jo imaisi hapen ilmastopuheista. Ilmasto jäi kolmen päivän tähdenlennoksi.

Voiko tästä päätellä, ovatko ensi keväänä edessä ilmastovaalit? Kyllä ja ei.

Paljon riippuu nimittäin tavasta, jolla media haastaa vaaleihin valmistautuvat puolueet. Mikäli se tyytyy puhumaan henkilökohtaisista ruokatavoista ja lentomatkoista, ilmastonmuutos jää vaalikeskustelujen loppukevennykseksi. Tarjolla pääteemaksi on monia muitakin raskaan sarjan aiheita. Sote ja sotu-uudistus, maahanmuutto ja syntyvyys, koulutus, puolustushankinnat…

Säästöpaketit vallalla 2015

Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmatilan valtasivat säästöpaketit. Kaikki puolueet joutuivat esittämään omat säästölistansa. Mittaluokka nousi miljardeihin ja konkreettisuuskin oli huomattavaa. Vaikka osa listoista oli pumpattu puolilleen hurskaita toiveita, niiden ohjausvaikutus vaalien jälkeiseen hallitustyöhön oli silti merkittävä.

Sama on periaatteessa mahdollista – vaikka ei ehkä todennäköistä – ensi keväänä myös ilmastopolitiikan suhteen, mikäli puolueet painostetaan riittävään konkreettisuuteen kannanotoissaan. Ilman tätä painetta on helppo tyytyä maalaamaan kuvia 2030-luvun taivaanrantaan ja hehkuttamaan asennemuutoksen tärkeyttä.

Taivaanrannalla ja käytännön päätöksillä on sinänsä tiukka yhteys. Esimerkiksi Sitra painottaa vuoden 2030 ilmastostrategiassaan, että ”päätökset päästötoimien kiristämisestä tulisi tehdä ensi hallituskaudella, jotta elinkeinoelämällä on riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen.” Tämän voi todeta myös niin, että tavoitteet ovat tulevilla vuosikymmenillä, mutta keinot on otettava käyttöön tässä ja nyt, ensi vaalikaudella.

Verottaa, tukea, kieltää…

Hallituksella ja eduskunnalla on itse asiassa varsin rajallinen määrä keinoja käytössään. Ratkaiseva kysymys kuuluu, mitä puolueet aikovat ilmastoperusteella 1) verottaa, 2) tukea ja kannustaa tai 3) rajoittaa ja kieltää. Jos tähän lisää julkiset panostukset infrastruktuuriin ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteistyön, on poliittisin päätöksin ja lakeja säätämällä tehtävät toimet aika kattavasti lueteltu.

Tai kuten väistyvä vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö syksyllä kiteytti: ”Maailmaa ei pelasteta syyllistämällä ihmisiä valinnoistaan. Ne ovat seurausta taloudesta, jossa ilmastohaitta ei näy hinnassa. Siksi poliitikkojen tehtävä on muuttaa pelisääntöjä kestäviksi: veroilla, normeilla, kannustimilla. Eikä jeesustella omilla tai toisten valinnoilla.”

Millaiset keinot eri puolueille sitten ovat luontaisia, mitkä alueet arkoja? Jo kansanperinteen piiriin kuuluu sanonta, että valtapuolueista kokoomus tarjoaa kaikkiin ongelmiin lääkkeeksi veronkevennyksiä, maalaisliitto uusia tukiaisia ja sosialidemokraatit sääntöjä ja kieltoja. Riippumatta sanonnan pätevyydestä tuolloin, sillä on kieltämättä ideologiset ulottuvuutensa jopa nykypäivänä, vaikka käytännön ratkaisuissa luonnollisesti keinot sekoittuvat.

Vero-ohjaus lienee luontevinta kokoomukselle, koska se perustuu ajatukseen markkinoiden toiminnasta ja viisaudesta joustavan verotuksellisen hintaohjauksen pohjalta. Luotetaan siihen, että markkinat itse hakevat edullisia ratkaisuja, kunhan verojen muodossa tarjotaan piiskaa ja porkkanaa.

Vastaavasti vero-ohjauksen käyttö voi olla vastenmielistä varsinkin Antti Rinteelle tai Li Anderssonille, koska ”ilmastoverot” ovat usein tasaveron tyyppisiä, ja vielä sellaisia, ettei niitä usein ainakaan lyhyellä aikavälillä voi väistää ilman jonkinlaisia investointeja.

Kunnianhimo ja kipupisteet

Mitä syvempi usko jollakin puolueella taas on markkinoiden sijasta poliittisten päättäjien viisauteen ja suoraan ohjaukseen, sitä vahvemmin vaaliohjelmissa tarjotaan ilmastoratkaisuiksi verotuksen sijaan suoria tukiaisia ja kannusteita yrityksille ja kuluttajille tai sitten niiden rinnalla tai vastapainona kieltoja ja rajoituksia. Tämän ohella keinoja ja painopisteitä tulevat määräämään tietysti eri puolueiden kunnianhimo tavoitteiden suhteen sekä omien taustaryhmien intressit ja kipupisteet.

Ilmastokeskustelussa vihreät ovat pokeritermein saletissa siltä osin, että päätökset koskettavat puolueen kannattajakuntaa lähinnä välillisesti mahdollisten hinnannousujen muodossa. Puolueen suurin riski on lähteä laukalle ja keskittyä yhteistyön sijasta jyrkästi vastustamaan muiden ehdotuksia. Tässä suhteessa Pekka Haaviston kylmäverinen valinta vaalipuheenjohtajaksi tasoittanee riskejä.

Vastaavasti ilmassa on selviä merkkejä siitä, että perussuomalaiset valmistautuvat haravoimaan ilmastonihilistien ääniä. Jussi Halla-ahon perusviesti on, että Suomen toimilla ei ole väliä. Mitä kovempia rasitteita muut esittävät esimerkiksi liikenteen ja energian osalta, sitä tiukemmin perussuomalaiset niitä vastustavat. Siinä on yhdelle populistipuolueelle selvä markkinarako.

Keskustan perinteisessä kannattajakunnassa herkistytään välittömästi, kun vaalikeskustelu ohjautuu metsien tai turpeen käyttöön tai ruoantuotantoon. Silloin ollaan kannattajien iholla. Juha Sipilä edustaa puoluejohtajista vahvimmin näkökulmaa, jossa biomassa on ratkaisu, kun joku muu taas näkee sen käytön osana ongelmaa.

Sosialidemokraatteja ja kokoomuslaisia saattaa eri syistä yhdistää ilmastokeskustelussa teollisuuden kovien lisärasitteiden varominen. Jos Petteri Orpo etsii kokoomuksen kannattajakunnan herkkää puolta, se voi löytyä puuttumisessa yksityisautoiluun, vaikka se lienee kuuma peruna useimmille muillekin.

Soppatykkien vastaisku?

Saammeko siis tältä pohjalta ensi keväänä ilmastovaalit? Tuskin sentään.

On helppo veikata, että monet muut teemat ovat loppuvaiheessa houkuttelevampia, kun taistellaan äänistä ja edustajapaikoista. Rohkeisiin avauksiin voi tulla jarrua, kun ehdokkaat alkavat kiertää soppatykkien äärellä kuulemassa toriparlamenttien palautetta. Tai kun niitä tarkastellaankin eriarvoisuuden, tasa-arvon tai aluepolitiikan lähtökohdista.

Mahdollista kuitenkin on, että muiden vaaliteemojen katveessa seuraavaa hallitusta muodostavat puolueet tulevat sitoutuneeksi moniin ratkaisuihin, joista syntyy tulevan nelivuotiskauden kunnianhimoisten ilmastopäätösten runko.

Joka tapauksessa ilmasto pysyy kyllä vaalikeskustelujen asialistalla. Jos ”hakataanko metsiä nykyistä enemmän vai nykymäärä” onkin aiheena pian loppuun kaluttu, liikenteestä löytyy uusia kulmia loputtomasti. Autoveroakin voi vaatia ilmastoperustein yhtä hyvin kevennettäväksi kuin kiristettäväksi.

Antti Marttinen

Julkaistu 14.12.2018 Klubilehdessä 4/2018