Avainsana: mehiläinen

Soten alkupulmat ja yksityisten kulta-aika?

Kun eduskunta kesäkuussa äänesti soteuudistuksesta, huokaistiin siellä täällä, että sote saatiin vihdoin maaliin. Näinhän ei tietenkään käynyt, vaan soteratkaisu sai vasta alkupisteensä, ja nyt vasta mietitään, mitä tapahtuu käytännössä.

Esitän kolme omaa veikkaustani ilmiöistä, jotka tulemme lähivuosina näkemään. Aika näyttää, moniko arvauksista osuu kohdalleen.

1. Alkuvaikeuksien kautta…

Pääministeri Sanna Marinin hallitus ajoi oman näkemyksensä mukaista sotemallia kovalla kiireellä kuin käärmettä pyssyyn. Kiire oli ymmärrettävä. Rakenteet piti saada naulattua ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja niin tiukasti, ettei seuraava hallitus pystyisi enää muuttamaan niitä.

Tätä taktiikkaa Rinteen-Marinin hallitukset ovat toteuttaneet koko ajan keskittymällä muutoksiin, joista on vaikeinta peruuttaa enää takaisin. Tämän se oppi huomattavasti huonommin onnistuneelta Juha Sipilän hallitukselta, jonka tekemiä linjauksia rusikoitiin riemulla nurin jo heti uuden hallituksen alkumetreillä.

Soten osalta kiire valitettavasti pahentaa entisestään siirtymävaiheen ongelmia. Näin valtava muutos olisi käytännön toteutukseltaan muutenkin erittäin vaikea. Mutta kun muutos tulee nyt tulenpalavalla kiireellä, vaikeudet kasvavat potenssiin.

Pääkaupunkiseudulla on toteutettu rajatulla alueella pelkkä tietojärjestelmän uudistus, Apotti, ja sekin varovaisesti asteittain. Sopeutumisvaikeudet ovat silti isoja ja kritiikki kovaa. Siihen voi suhteuttaa, kun nyt luvassa on koko maan sosiaali- ja terveydenhoidon täysi mullistus, kovalla kiireelle ja yhdellä rysäyksellä.

Iso muutos ei todellakaan pelitä käden käänteessä. Huolestuttavampaa kuitenkin on, millaisia valuvikoja ja pysyviä rakenneongelmia tullaan lakaisemaan piiloon ja kuittaamaan pelkkinä alkuvaikeuksina. Uskotellaan, että kyllä se tästä ihan kohta paranee, kunhan vaan… ja sitten perään selitysten vyöry.

Alan ammattilaiset, lääkärit ja hoitajat, tulevat joka tapauksessa kaikissa oloissa tekemään parhaansa, että toiminta rullaisi mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti. Sen ansiosta tulemme saamaan sieltä täältä hyvinvointi/mukavuusalueilta hyviä esimerkkejä onnistumisistakin. Ja sinne, missä ei onnistuta, on sotemalliin jo leivottu valmis ratkaisu: lähetetään lisää rahaa. Jos ei suju vieläkään, lähetetään taas lisää.

3. Entä sitten yksityiset?

Eräs kiinnostavimmista ilmiöistä lopun ajan sotekeskustelussa oli yksityisten toimijoiden lähes täydellinen hiljaisuus. Aikaisemmin varsin vahvasti esiintyneet hoiva-alan yritykset ja niiden edunvalvojat olivat soten loppusuoralla lähes näkymättömissä.

Todennäköisesti tämä kertoo siitä, että isot terveys- ja hoiva-alan toimijat arvioivat lopulta hyötyvänsä juuri sellaisesta sotesta, jonka hallitus nyt ajoi ratkaisuun saakka. Ne ovat havainneet, että korkea palomuuri julkisten ja yksityisten palvelujen välillä takaa niille paremmat tuotot kuin sellainen julkisen ja yksityisen tiivis yhteistyö, jota vielä edellinen hallitus ajoi.

Syntymässä on kahden kerroksen malli, jossa toisella puolella on työterveys ja vauraampien kansalaisten yksityiset terveys- ja hyvinvointipalvelut, toisella puolen julkiset palvelut sen tasoisina millaisiksi ne sotessa muodostuvat. Mallissa yksityisten palvelujen kuluttajat maksavat sekä omat palvelunsa että veroina myös hyvän osan niistä julkisista palveluista, joita eivät käytä. Julkinen erikoissairaanhoito on oma lukunsa, sen asiakaskuntaan kuulunevat jatkossakin lähes kaikki siitä riippumatta, ostavatko peruspalvelunsa yksityiseltä. Ja syrjäisemmillä seuduilla valintatilannetta ei välttämättä muodostu lainkaan.

Syntyykö siis terveysalalle vahvasti vakuutuspohjainen yksityinen ratkaisu? Voi olla, että ei sittenkään. Ajatellaan vaikkapa sankkaa eläkeläisten joukkoa, joka olisi kiinnostunut yksityisten palvelujen käytöstä. Heillä on elinvuosinaan ehtinyt olla jo kaikenlaista vanhaa kremppaa, joka vakuutusmallissa rajataan yleensä korvausten ulkopuolelle. Vakuutuskelpoisten vaivojen suppilo voi jäädä yllättävänkin kapeaksi.

Veikkaan, että sen sijaan terveysjätit, Terveystalot, Mehiläiset, Aavat ja Pihlajalinnat pyrkivät kehittämään palvelujaan kanta-asiakkuuden suuntaan, jossa ne parhaansa mukaan sitovat ihmisiä omien palvelujensa käyttäjiksi. Tarjolle voi tulla entistä kiinnostavampia vuosisopimuksia, jotka sisältävät tietyn paketin säännöllisiä tutkimuksia, digi- ja etäpalveluita sekä pieneen lisähintaan erikoislääkäriajan vaikka tunnin kuluttua.

Jos hinta on kohtuullinen, tämä voi hyvinkin houkuttaa esimerkiksi tuota kapean vakuutusturvan varaan jäävää eläkeläistä, joka haluaa pitää hyvää huolta terveydestään eikä vain yrittää päästä hoitoon jonkun erityisen sairauden yllättäessä.

Tuollaisten palvelujen käyttäjät voisivat tarjota yritykselle hyvän asiakassegmentin, joka tarjoaa vakaata tulovirtaa työterveyspalvelujen rinnalle. Tämän lisäksi tietysti yritykset myyvät jossain muodossa palvelujaan myös julkiselle puolelle kuten ennenkin.

Tässäkin suhteessa tilanne voi muuttua niiden kannalta lopulta selvästi edullisemmaksi. Verissäpäin säästöjä metsästävien kuntien sijasta niiltä jatkossa ostavat palveluja hyvinvointialueet, joiden säästöpaineet ovat paljon kevyemmät kuin köyhien kuntien, kun valtion ( =siis veronmaksajien) piikki on perustuslailla turvatusti aina auki. Ja mitä korkeampi on palomuuri julkisen ja yksityisen välissä, sitä suuremmassa hädässä yksityisen apuun turvaudutaan ja sitä helpompi on hinnoitella apu vähän reippaammin.

Oma vaikutuksensa luonnollisesti on sillä, miten eri alueilla suhtaudutaan palvelusetelien käyttöön.

3. Ja kunnille elinvoimaa 

Kuntien tulevasta roolista soten jälkeisessä maailmassa asiantuntijatkin esittävät hyvin erisuuntaisia arvioita. Joidenkin mielestä kuntapäättäjistä tulee käytännössä pelkkiä koulutuksen järjestäjiä, kunnes nekin hommat aikanaan siirretään hyvinvointialueille ja kunnanvaltuustoista tulee vaakunaansa kiillottavia harrastuspiirejä. Optimistisemmat taas näkevät soteratkaisun kuntien uudelleen terhentymisen paikkana ja uusien innovaatioiden lähtökohtana.

Muodikas taikasana kunnissa on nyt elinvoima, jota kunnat kilvan lähtevät etsimään ja edistämään. Todennäköisesti siellä täällä kuntien toimintaan saadaankin uusia myönteisiä piirteitä, kun tarve ja tahto oman kunnan kehittämiseen tuovat mukanaan uusia hienoja ratkaisuja, eikä aika kulu enää soteasioiden hoidossa.

Ehkä olen kyyninen arvioidessani, että varsinkin lähivuosien siirtymävaihe saattaa kuitenkin muodostua konsulttien kulta-ajaksi, jossa vekkulit innovaattorit vetävät kokemattomia elinvoimailusta intoutuneita kuntapäättäjiä höplästä korkealentoisilla bisnesideoillaan. Toivottavasti ainakaan tämä veikkaukseni ei toteudu.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa heinäkuussa 2021

Miksi kunnat pihtaavat vanhusrahoissa?

Kuntien vanhusten hoivapalveluita koskevissa päätöksissä on krooninen ongelma. Sen takia palveluista maksetaan liian vähän. Ja saadaan sellaista laatua, mitä alehinnalla voi odottaakin.

Kelataan lyhyesti taaksepäin. Vanhusten hoivassa on käynyt viime vuosikymmeninä iso mullistus. Aikaisemmin viimeiset elinvuodet vietettiin kunnallisessa vanhainkodissa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla. Sen ovat lähes kokonaan korvanneet erilaiset palveluasumisen muodot, viime vaiheessa ns. tehostettu palveluasuminen. Sitä ennen asutaan mahdollisimman pitkään kotona.

Uusia hoivataloja ovat rakentaneet kunnat, mutta yhä suuremmalta osin yksityiset ja järjestöt. Eri puolille maata syntyi valtava määrä pieniä palveluyksiköitä. Nimet kertovat: Koivula, Pihapihlaja, Lapinkehto, Hopeinen Kuu… Alan palveluista noin puolet on nykyisin yksityisiä, puolet julkisia. Ja suurin osa yksityisistäkin tietysti julkisen valvonnan ja rahoituksen piirissä.

Viime vuosina suuret hoivaketjut ovat yksi kerrallaan haalineet näitä pikku yksiköitä omistukseensa. Alan nuoruudesta kertoo, että Esperi Caren viime syyskuussa ostama Pyhäsalmen Palvelukoti Jaatinen oli perustettu vuonna 1988 ja oli tiettävästi Suomen pisimpään toiminut yksityinen hoivakoti ikääntyneille.

Tänä päivänä ollaankin jo tilanteessa, jossa suurin osa yksityisistä hoivakodeista on suurten kansainvälisten hoivajättien piirissä. Ne ovat investoineet alaan satoja miljoonia ja siinä sivussa tehneet myös kymmenistä elämäntyönsä myyneistä hoiva-alan yrittäjistä miljonäärejä.

Kukaan kunnassa ei halua maksaa

Suomen kunnat ovat olleet pitkään jatkuvissa kovissa säästöpaineissa. Varsinkin edellisellä hallituskaudella iso on ns. julkisista säästöistä tehtiin leikkaamalla kuntien valtionosuuksia, eikä kuluva kausikaan ole tuottanut niille yhtään helpotusta. Veroprosentit ovat kohonneet sen verran, että lisänousuvara on tiukassa. Varsinkin syrjäseuduilla ja pienissä kunnissa veronmaksajat vain vähenevät.

Tässä tilanteessa kunnan päättäjien on helppo ajautua huonoihin ratkaisuihin. Yksi pahimmista liittyy palvelujen kilpailuttamiseen. Monikin tekijä johtaa siihen, että helposti valitaan halvin ja vielä mahdollisimman tingittyyn hintaan.

Mehiläisen toimitusjohtaja Janne-Olli Järvenpää väitti Hesarissa, että kuntien oma kustannus ympärivuorokautisesta hoivasta olisi 150 euroa vuorokaudessa, mutta yrityksille maksettaisiin keskimäärin vain 120 euroa. Toisenlaisiakin lukuja liikkuu, mutta jos nämä ovat lähelläkään todellisuutta, ne kuvaavat osuvasti tilannetta.

Miksi laadulla on tositilanteessa ja päätöksiä tehtäessä niin vähän puolustajia? Kahdesta syystä, ns. porvarillisesta ja vasemmistolaisesta. Ensinnäkin se kunnanvaltuuston tiukka porvari pyrkii säästämään verorahoja. Miksi maksaa enemmän, jos voi saada halvemmallakin? Siksihän sitä kilpailutetaan?

Mutta myös sillä valtuuston vasemmistolaisella on perustelunsa maksaa mahdollisimman vähän. Miksi maksaa tuolle kansainväliselle riistäjäfirmalle enemmän, jotta se voisi tehdä voittoa ja siirtää voittonsa ties minne Cayman-saarille?

Näin hoivan paremman laadun ja korkeamman hinnan puolustajat voivat jäädä perin vähiin. Tulokset nähdään. Minimihinnalla tuotetaan vain minimilaatua. Kun yritysten niskassa ovat sijoittajien paineet saada tienattua investoimansa miljoonat takaisin, suunta korostuu. Jos jo valmiiksi tähdätään nipin napin riman yli, riski riman putoamiseen on ilmeinen.

Juuri nyt on helppo kuvitella tähän lisärasitteeksi myös yrityskulttuurin ongelmat. Kun pienet paikalliset perheyritykset on haalittu nopeaan tahtiin osaksi isoa konsernia, ongelmat ovat väistämättömiä. ”Mä olen meillä töissä” muuttuu ”mä olen niillä töissä” -tilanteeksi. Joustavan ongelmanratkaisun tilalle tulee väkisinkin byrokratia. Päätöksenteko etääntyy. Ja leveämmistä harteista saatavat edut tulevat sitten vasta viiveellä, eivätkä välttämättä lainkaan heijastu myönteisellä tavalla sinne hoivakotiin.

Miten ongelma puretaan?

Jos sote toteutuisi, päätöksenteko siirtyisi kunnista maakuntatasolle. Hankintaosaaminen olisi parempaa ja valvonta selkeämpää. Asiakkaan oikeuksia ainakin periaatteessa parantaisi siirtyminen valinnanvapauteen, palveluseteleihin ja henkilökohtaiseen budjettiin. Näillä tosin olisi paljon suurempi merkitys pitkäaikaisessa hoivassa esimerkiksi vammaisten osalta kuin ikääntyneiden tehostetussa palveluasumisessa.

Ja varsinkin syrjäisemmillä seuduilla vaihtoehdot olisivat varmaan käytännössä yhtä vähäiset kuin nykyisin. Ratkaisevaa olisi sotessakin se, kuinka paljon vanhusten hoivaan ylipäätään panostetaan.

Näyttää joka tapauksessa vahvasti siltä, että sote tuskin menee läpi ennen vaaleja, joten sen varaan on turha laskea. Se tarkoittaa, että nykyisessä välitilassa jatketaan vielä ties miten pitkään. Ainakin vuosikaudet.

Yksi hiljalleen etenevä suuntaus voisi hieman helpottaa päätöksentekijän tuskaa. Olisi erinomaista, jos kotimaisten eläkevakuutusyhtiöiden omistusosuus hoivayhtiöistä kasvaisi vahvasti. Vuosi vuodelta osuus onkin noussut, mutta tahti voisi edelleen tiivistyä.

Se ei toki parantaisi julkisista rahoista päättävien säästöpaineita. Mutta ainakin se vähentäisi sitä pelkoa, että jos palvelusta maksetaan enemmän, palveluyritys saattaisi tuottaa jopa voittoa.

Silloin tuohon voittoon voisi suhtautua samalla rentoudella kuin peliautomaatin syömiin euroihin: ”Ei väliä, se menee kansanterveydelle ja hyvään tarkoitukseen.”

ANTTI MARTTINEN