Ihaillaan ja vihaillaan

KUN MUINOIN opiskelin Tampereella yliopistossa, osallistuin aktiivisesti nuorisopolitiikkaan. Olinpa jossain vaiheessa yhden pikkuruisen järjestön, liberaalinuorten, puheenjohtajakin.

Kampanjoimme innokkaasti ympäristöasioista teemalla ”maksetaan luonnosta, tulevaisuus tuleville”. Toimisi varmaan tänäkin päivänä? Yritimme ajaa naisten tasa-arvoa ja puolustaa sorrettujen vähemmistöjen oikeuksia siihen aikaan, kun ns. rauhanvoimat yliopistolla keskittyivät palvomaan Neuvostoliittoa ja vaanimaan, ettei kukaan vain syyllisty rauhanvastaisiin (Neuvostoliittoa arvosteleviin) puheisiin.

Olimme pieni vähemmistöryhmä itsekin, joten tuskin moni huomasi edes olemassaoloamme.

Vuosikymmeniä myöhemmin eräs ystäväni kiteytti tuosta ajasta jotain hyvin oleellista:

”Hienointa oli se, että vaikka kuinka vänkäsimme keskenämme suurista periaatteista, kukaan ei ikinä vedonnut, että asia on näin ja näin, koska joku tärkeä idoli (Marx, Lenin, Kekkonen, Alkio, Mannerheim tai kuka tahansa) on niin sanonut.

Tunsimme toki heidän ajatuksensa, eihän niiltä siihen aikaan olisi voinut välttyäkään. Itse arvostin suuresti esimerkiksi John Stuart Milliä, mutta ei olisi tullut mieleenkään perustella jotain ajatusta sillä, että kun kerran Millkin 180 vuotta sitten…

URHEILUKATSOMOSSA fanitan varauksetta ja innostuneesti. Mitä olisi kunnon futis- tai lätkämatsi ilman vahvaa tunnetta, että seisoo vannoutuneesti oman joukkueen puolella? Ihailen laulajia ja soittajia ja annan tunteideni velloa heitä katsellessa tai kuunnellessa.

Silti vanha varovaisuuteni poliittista idolisointia kohtaan on säilynyt. Heittäytymistä jonkun poliitikon puhdasoppiseksi palvojaksi pidän suorastaan vaarallisena. Maailmanhistorian verisimmillä diktaattoreillakin on yleensä ollut sankat ihailusta sokeutuneet kannattajansa, jotka vielä kiihottavat ja yllyttävät toisiaan. Some on tehnyt tästä yhä helpompaa.

Tämä ei tarkoita, etten arvostaisi sitä työtä, mitä sannariikkapetterit tekevät. Päinvastoin, se on kovaa ja tärkeää työtä kovissa paineissa. Loppujen lopuksi useimmat tekevät sitä vilpittömästi parhaansa yrittäen, keinot ja tavoitteet vain vaihtelevat. Poliitikkojen yleinen dissaaminen tuntuu halpamaiselta.

Jos ei langeta yleiseen halveksuntaan, pudotaan valitettavan helposti yleistyksiin. Vasemmistolaisen mielestä porvaripoliitikot ovat pahoja (tekevät päätöksiä pelkkää ilkeyttään, koska haluavat pahaa ihmisille, kyykyttää köyhiä…) ja porvarin mielestä taas vasemmistolaiset ovat tyhmiä (tekevät päätöksiä, joiden kamalia seurauksia eivät ymmärrä, ovat ideologisesti sokeita…).

EIHÄN SE NÄIN mene oikeasti. Mutta kiihkeän poliittisen ihailijan nahoista löytyy yleensä kiihkeä vihailija.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.8.2023

Vieläkö konsensus joskus virkoaa?

Sanotaan, että Suomi ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu konsensuksella. Mitä se tarkoittaa?

Ainakin se tarkoittaa poliittista yhteistyötä yli erilaisten blokkirajojen; oikeiston ja vasemmiston, porvarien ja sosialistien, liberaalien ja konservatiivien. Siinä rinnalla työmarkkinoilla harjoitettua laajaa sopimista ja vielä näiden kahden, politiikan ja työmarkkinoiden, moninaista ristiinkytkentää.

Konsensus on tylsää, harmaata ja ikävää. Sitä ei ole rakennettu värikkäästi twittereissä ja mielipidepalstoilla vaan pikemminkin suljetuissa kabineteissa. Konsensus on usein ollut myös vanhakantaista ja jäykistävää, vanhoja rakenteita säilyttävää. Joskus lehmänkauppoja ja ilman muuta eri vaiheissaan perin patriarkaalista.

Toisaalta konsensuksella on myös pystytty murtamaan vaikeita ja suorastaan ylitsekäymättömiä esteitä. Tästä esimerkkinä vaikkapa eläkeuudistukset (vrt. Ranska) ja kaikkein tuoreimpana Nato-jäsenyys. Jos Nato-jäsenyyttä olisi ajettu niukoilla enemmistöillä ratsastaen ja irtiottoja tavoitellen eikä laajaa yhteisymmärrystä vaalien, se tuskin olisi koskaan toteutunut. Jos olisikin, haavat olisivat syviä ja verisiä.

Konsensus ei todellakaan tarkoita samanmielisyyttä, ei missään nimessä. Pikemminkin erimielisyyden tunnistamista ja tunnustamista ja sitä, että siitä huolimatta voidaan yrittää neuvotella ja sopia asioista. Joskus tämä ristiriitojen sääntely on onnistunut, toisinaan sitten taas ei.

Oleellista on, että toista mieltä olevista ei määrätietoisesti rakenneta viholliskuvaa tai haeta ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan” -asetelmaa. Osataan ajatella, että joissakin asioissa olemme ehkä samaa mieltä, joissakin eri mieltä. Voidaan jopa hyväksyä ja ymmärtää myös välimaaston mielipiteitä. Joskus harvoin peräti arvostaa niitä.

Toki vaalien tai työmarkkinaneuvottelujen alla aina on uhottu. Perinteinen stereotypia kai on, että siinä vaiheessa vasemmistolaisten ja työntekijöiden puheissa porvarit ja työnantajat ovat pahoja ja ilkeitä ja vastaavasti näiden julistuksissa toisella puolella ollaan tyhmiä ja vastuuttomia.

Vallattomat keskusjärjestöt

Työmarkkinoilla konsensus on merkinnyt ennen kaikkea keskusjärjestöjen välistä sopimista ja yhteistyötä ja yhteyttä poliittiseen päätöksentekoon. Kun on voitu vaikuttaa laajaan joukkoon asioita, sopiminen on ollut helpompaa. ”Me voimme antaa periksi tässä kohtaa, kun te osaltanne suostutte hyväksymään tämän jutun.” Mutta jos sopijoita on vain kaksi ja sovittavana vain yksi asia, siinä yleensä toinen voittaa ja toinen häviää.

Työmarkkinoiden konsensusajattelun rapautuminen lähti liikkeelle Elinkeinoelämän keskusliiton päätöksestä kerta kaikkiaan kieltäytyä kaikesta palkkoihin liittyvästä sopimisesta keskusjärjestöjen välillä.

Se käytännössä siirsi työmarkkinoiden päätösvallan keskusjärjestöiltä liittojohtajille. Näillä taas ei ole minkäänlaisia kannusteita ajatella ja tarkastella asioita kokonaisuuden, koko yhteiskunnan edun kannalta, vaan ennen kaikkea kilpailla muiden liittojen kanssa. Työntekijöiden liitoille tärkeintä on yrittää saada enemmän ja parempaa kuin muut ja työnantajien liitoilla ponnistella tämän estämiseksi. Tämä noin karrikoituna.

Kun keskusjärjestöt eivät voi puhua työmarkkina-asioista, niiden vaikutusvalta myös muihin esim. sosiaali- ja eläkekysymyksiin on kutistunut. Tämä valta ei ole siirtynyt liitoille. Tätä moni toki pitää hyvänäkin.

Nyt järjestöt ovat sitten konsensuksen sijasta siirtyneet tukemaan polarisaatiota. Hallitusten vaihtuessa työnantajien ja työntekijöiden järjestöt ovat vuorotellen pyrkineet maksimoimaan itselleen myönteisen hallituksen linjanvedot omaan suuntaansa. Vastaavasti epämieluisan kohdalla käydään neliraajajarrutukseen.

Perinteinen ajattelu työmarkkinoilla oli, että ei kannata pyrkiä selkävoittoihin, koska samojen naamojen kanssa joudutaan neuvottelemaan seuraavallakin kierroksella. Se tasoitti ylivoimapyrkimyksiä.

Nyt vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon ollaan päinvastaisella linjalla. Kun itselle myötämielinen hallitus sattuu kohdalle, täytyy pyrkiä niin rajuun tyrmäykseen, ettei vastapuoli kunnolla tokene kanveesista, vaikka seuraavalla kierroksella hallitus sattuisikin olemaan taas sille myönteinen.

Polarisaation politiikkaa

Politiikan puolella 2010-luvun alun Katainen/Urpilainen ja Stubb/Rinne -hallitukset olivat toistaiseksi viimeinen pyrkimys rajalinjoja ylittävään yhteistyöhön. Ainakin tulosten perusteella tuo riitaisa yhteistyö epäonnistui surkeasti: sekä kansantalous että valtion talous laskettelivat onnetonta alamäkeä ja verotus kiristyi rajusti.

Olosuhteet toki olivat vaikeat, mutta omat isotkin vaikeutensa on ollut myös edeltäjillä ja seuraajilla. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimusta tämän hallituskauden perusteellisen epäonnistumisen syistä. Sen virheistä voisi saada arvokasta oppia, jos joskus tulevaisuudessa sittenkin kokeiltaisiin jotain vastaavaa.

Joka tapauksessa siitä lähtien hallitukset ovat kääntäneet konsensusajattelulle tiukasti selkänsä. Niin Sipilän, Rinne-Marinin kuin nyt alkuaskeliaan vetävän Orpon hallitukset ovat yrittäneet kiireen vilkkaa saada aikaan mahdollisimman jyrkkiä muutoksia omaan suuntaansa. Mieluiten niin, että muutosten peruminen seuraavan hallituksen toimesta olisi mahdollisimman vaikeaa.

Sipilän hallitus ehkä kokemattomuuttaan vielä osin epäonnistui tässä, kun Rinteen joukkue ensi töikseen veti vessasta alas ison joukon edeltäjänsä hankkeita.

Rinne-Marinin hallitukset olivat tässä suhteessa selvästi taitavampia, eikä esimerkiksi tulipalokiireellä kokoon kyhättyä huteraa sotemallia päästä käytännössä kunnolla korjaamaan, vaikka rakennevirheet ja ongelmat ovat osoittautuneet todella suuriksi ja terveydenhuollon kriisi vain syvenee.

Tämän hallituksen pikku ongelma oli lähinnä siinä, että enemmistön saamiseksi se joutui ottamaan vielä blokin ulkopuolelta Keskustan mukaan hallitukseensa, mikä joissakin kohdin jarrutti hallituksen etenemistä niin rajusti vasemmalle kuin pääministeri Marin ja hänen tukijansa olisivat halunneet.

Orpon hallitus on nyt Sipilän ajoista oppineena yrittänyt ottaa edeltäjänsä linjan ja valaa neljässä vuodessa betoniin sellaisia hankkeita, ettei seuraaja pääse niitä enää helposti murentamaan. Saa sitten nähdä, miten se onnistuu, jos hallitus ylipäätään kaiken ryöpytyksen keskellä säilyy hengissä.

Tarvitaanko konsensusta?

Jos siis konsensus ei Suomessa ole vielä ihan täydellisesti kuollut, niin se on joka tapauksessa henkitoreissaan. Entä tulevaisuus? Tarvitaanko konsensusta ylipäätään? Itse ainakin pidän tätä nykyistä konsensuksen vastakohtaa, blokkiutumista ja polarisaatiota, yhteisen hyvän kannalta kovin vahingollisena. Sillä tavalla ei tehokkaimmin kehitetä hyvinvointiyhteiskuntaa, torjuta ilmastonmuutosta tai varauduta tuleviin kriiseihin, joita väistämättä on edessämme. Ei edes puolusteta demokratiaa.

Vanhaan tuskin voidaan palata. Uuden ajan poliitikkojen on löydettävä uudenlaiset yhteistyön ja sopimisen muodot, jotka kestävät myös raakalaismaisella someaikakaudella, jossa kuulemma ”mitään keskitietä ei ole olemassa”. Tottakai myös ihmissuhteet ja johtavien poliitikkojen toimintatavat vaikuttavat siihen, rakennetaanko eri näkemysten välille sotaa vai rauhaa. Siksi myös puolueiden johtajien vaihtumisella voi aina olla oma merkityksensä kehitykseen.

Työmarkkinoilla on sitten oman harkintansa paikka. Hankkiudutaanko mukaan uuden konsensuksen rakentamiseen vai tyydytäänkö ajautumaan yhteiskunnan rakentamisen syrjäpoluille?

Mutta ehkä mikään tämän suuntainenkaan ei onnistu. Silloin jatketaan jyrkästi ristiriitaisten blokkihallitusten eestaas-vaihtelua vaaleista toiseen, kunnes yksi kokoonpano kyllästyy tähän ja päättää ryhtyä enemmistönsä turvin muutoksiin, jotka turvaisivat sille pysyvän valta-aseman. Silloin ollaankin jo vahvasti Unkarin tiellä, riippumatta siitä, mikä porukka tuo sattuu olemaan.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 2.8.2023

Taas tehdään aivan väärää politiikkaa

Petteri Orpon hallituksen alku palautti mieleeni presidentti Mauno Koiviston toteamuksen, että kaikki politiikka on aina väärää politiikkaa – joltakin kantilta katsottuna. 

Alkuperäistä sitaattia googlatessani törmäsin sattumalta Vasemmistoliiton silloisen kansanedustajan Erkki Virtasen kirjoitukseen kesältä 2011. Jyrki Kataisen hallitus oli juuri ankaran väännön jälkeen saatu kokoon ja Virtasen puolueestakin oli ihan yllättäen tullut hallituspuolue. 

Virtasen puolustuskirjoitus istuisi loistavasti myös tähän päivään. Lainataan vähän:

”Oppositio on oppositio ja hallitus on hallitus. Hallituspuolueille harjoitettava politiikka on tietenkin oikeaa ja oppositiolle se on väärää. Näin se on ollut ja tulee aina olemaankin. Sopeutumisvaikeuksia syntyy siirtymävaiheessa oppositiosta hallitukseen tai päinvastoin.

Äänestäjät eivät välttämättä suostu ymmärtämään näitä siirtymiä ja niihin liittyviä selityksiä yhtä helposti kuin aiemmin. Äänestäjä voi vaikka kysyä ehdokkaaltaan ikävästi, että miksi sinä nyt oppositiossa vaadit sosiaaliturvan parantamista, kun et sitä hallituksessa ollessasi hoitanut?

Vastaus on helppo, mutta äänestäjien miellyttämisen kannalta vaikea: politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Hallituksen on kannettava vastuu siitä, että politiikka ja ennen kaikkea talous pysyvät kunnossa. Se on hallitusten ikiaikainen tehtävä. Niiden on tarvittaessa tehtävä myös ikävät päätökset. On tehtävä ”väärää” politiikkaa.” 

Hyvin sanottu.

ON MONIA uuden hallituksen linjauksia, joita en kannata. Samoin oli edellisellä ja sitä edellisellä. On mielestäni tyhmiä linjauksia, joiden uskon kaatuvan, ja vielä tyhmempiä, joiden toivon kaatuvan.

Ymmärrän hyvin, että jokaisella säästöllä on omat nimikkojärjestönsä niitä vastustamassa, ja useimmat niistä saavat siihen tarkoitukseen vielä valtionapua. Sekin kuuluu demokratiaan. 

Samoin ymmärrän, että työmarkkinajärjestöjen mielestä hallitus ei saisi ehdottaa yhtään mitään, vaan vain nöyrästi anella niitä sopimaan mitä sopivatkaan, jos sopivat. Sekin kuuluu kuvioon.

Vähän vaikeampi on ymmärtää, miten voisi tehdä miljardisäästöjä koskematta mihinkään ikävään? Tai millä logiikalla talouteen saataisiin vauhtia kiristämällä yritysten ja töissä ahkeroivien verotusta, kuten myös on ehdotettu. Mutta se on toki opposition oikeus ja ikiaikainen tehtävä.  

JOS OLISIN oppositiojohtaja, toivoisin silti salaa mielessäni, että hallitus onnistuisi säästöhankkeissaan. Ihan vain siltä varalta, että protestoiva kansa äänestäisi minut vastuuseen seuraavissa vaaleissa. Olisi nimittäin paljon helpompi alkaa toteuttaa taas niitä mukavampia unelmajuttuja, kun likainen ja raskas työ olisi tehty ja talous sen ansiosta olisi vähän paremmalla tolalla.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.7.2023