Kuukausi: syyskuu 2023

Kotihoidon tuki ja palkkaerot

Vanhat kolumnit Taloustaito maaliskuu 2014

SUOMESSA nuoret naiset ovat paremmin koulutettuja kuin miehet. Perheen perustamisvaiheessa he kuitenkin putoavat palkkauksessa miesten kelkasta. Miehet tekevät uraa sillä aikaa kun monet naiset hoitavat lapsia kotona. Kun nainen palaa vuosien jälkeen töihin, hän lähtee ymmärrettävästi palkkauksessa takamatkalta, jota ei tilastojen mukaan enää työuran aikana kurota umpeen.

Tämä on tänä päivänä ehkä suurin tekijä sukupuolten palkkaeroissa. Ainakin niistä, joihin voidaan politiikalla vaikuttaa.

Siksi on hyvä, että osana hallituksen rakennepakettia puidaan kotihoidontuen jakamista isien ja äitien kesken. Perheet tehköön vapaasti kuten haluavat, mutta yhteiskunnan ei ole pakko tukea kaikkea verorahoin.

***

ITSE TOIVON, että hallitus rohkenisi toteuttaa (edes) tämän kohdan rakennepaketistaan. Siitä huolimatta, että tällaisille rakennemuutoksille on vaikea asettaa hintalappua, että näin ja näin paljon heti säästetään.

Hyvin lyhyellä tähtäyksellä käydä jopa päinvastoin. Jos asenteet eivät muutu ja isät edes rahalla kannustaen eivät suostu jakamaan lasten hoitoa, se kasvattaa päivähoidon kuluja.

Mistä sitten niitä vaikeasti mitattavia taloudellisia hyötyjä?

Ensinnäkin saadaan nuorten naisten lahjakkuusreservi täysipainoisemmin käyttöön työelämässä.

Toiseksi, jos miehetkin olisivat jonkin aikaa kotona lapsia hoitamassa, heillä riittäisi virtaa ja vauhtia töissä paljon pitempään. Tiiviimpi suhde lapsiin ja pieni katko uraputkeen tekee oikein hyvää miehen jaksamiselle joka suhteessa.

***

SUURIN taloudellinen merkitys lasten kotihoidon tasaisemmalla jaolla on kuitenkin, kun se suhteutetaan sukupuolten palkkatasa-arvon tavoitteeseen.

Kun tätä takamatkaa yritetään ajaa kiinni keinotekoisesti työmarkkinaratkaisuilla, ajaudutaan umpikujaan. Useimmiten ”ei vain ole se oikea hetki”. Ja sitten kun se vihdoin koittaa, käy vielä hullummin. Nostetaan rankasti naisalojen palkkoja – ja kas, kohta miesten palkat kiipeävät perässä.

Kun vuonna 2007 näin tehtiin, se näkyy nyt piikkinä kaikissa käppyröissä, joissa esitellään Suomen palkkakustannusten jyrkkää nousua ja kilpailukyvyn laskua. Kun Sari Sairaanhoitajalle haettiin oikeutta, hurahtivat kaikki kuntien ja valtion palkat saman tien sellaiseen kiitoon, että sitä krapulaa on nyt nikoteltu taantumassa vuosikaudet.

Se ei ole Sari Sairaanhoitajan tai hänen jämäkän ammattiliittonsa vika. Vika oli siinä, että yritettiin palkkaratkaisulla korjata ongelma, joka juontaa ihan muualta.

On selvää että 20 euron palkankorotuksilla ei jatkossakaan ratkota sukupuolten palkkaeroja.  Täytyy puuttua syihin, ja tämä pienten lasten kotihoidon epätasainen jakauma on yksi tärkeimmistä.

 ANTTI MARTTINEN

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023