Yritin toukokuussa 2010 (7.5.2010) pohtia työmarkkinoiden tulevaa kehitystä. Toisin kuin tarinan lopussa aavistelin, maahan löytyi lopulta sittenkin niin kovapäinen hallitus, että uskaltautui oman tulevaisuutensakin kustannuksella kovaan painiin liittojen kanssa.
Siinä osuin oikeaan, että tuossa vaiheessa tapailtiin jo zorbaksen säveliä.
KUN Elinkeinoelämän Keskusliitto joku vuosi sitten ryhtyi nuijimaan nauloja Tupo-Suomen arkkuun, se tiesi, mihin pyrki.
Keskitetty työehdoista sopiminen piti saada loppumaan. Palkoista piti päättää alakohtaisesti ja mieluiten suoraan työpaikoilla. Rivien väliin oli kirjoitettu, että tässä asetelmassa työnantaja olisi vahvemmilla.
Eihän hankkeeseen tietenkään muuten olisi ryhdytty.
***
NYT on nähty, että EK todella onnistui sammuttamaan intomielisimpienkin tuporomantikkojen haaveilut keskusjärjestöjen rakentamista tuloratkaisujen raameista.
Mitä muuta se sai aikaan?
Ensinnäkin se kuohitsi luotettavimmat neuvottelukumppaninsa, työntekijöiden keskusjärjestöjen johtajat.
Kun se vei Lauri Lylyltä, Mikko Mäenpäältä, Matti Viljaselta ja heidän seuraajiltaan mahdollisuuden vaikuttaa palkoista ja työehdoista sopimiseen, se käytännössä vie muunkin vallan heiltä ja ojentaa sen kultalautasella Antti Rinteelle, Timo Rädylle ja muille kapinakenraaleille.
Eihän valta mihinkään katoa. Se vain vaihtaa asuinsijaa.
Vallan makuun päässeet liittojohtajat näyttävät kolmikolle kaapin paikan, kuten on jo nähty. Kolmikannan leikkimisestä on tullut pelkkää näytelmää, kun keskustelijoilla ei enää taida olevan valtuuksia sopia oikeastaan mistään.
Liittojohtajat lyövät taustalla lukkoon niin ehdottomia kantoja, että väheksytyn Jukka Ahtelan työelämäryhmän tuotokset voivat nousta tulevien saavutusten määrittämällä asteikolla vielä hämmästyttäviin korkeuksiin.
***
KYSYMYS ei ole henkilöistä. Se vain on niin, että kuka tahansa suuren keskusjärjestön vetäjä joutuu päivät pitkät yhdistelemään ristiriitaisten porukoiden etuja ja hänen valtansa ensisijainen lähde on kyky sopia ja sovitella. Tekemällä oppii.
Vastaavasti liittojohtajan roolissa on ajettava härkäpäisesti oman väen etua. Muuten on kohta entinen liittojohtaja.
Vanhoina vallantäyteisinä aikoinaan keskusjärjestöpomot saattoivat hakea tukea maltillisimmista liittojohtajista. Nyt kovapäisimmät kohta määrittävät suunnan ja tahdin. Ei se ehkä merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan, mutta vähän sen suuntaista.
***
MITÄ vielä on saatu?
Koko kevät on ollut jatkuvaa rähinää ja samanlaista on luvassa jatkossakin. Tästä eteenpäin on aina joku taistelu päällä. Ja kuten on huomattu, pienikin kina pystyy pysäyttämään puoli Suomea. Nyt niitä on luvassa toinen toisensa jälkeen.
Asemia haetaan laillisten ja laittomien yhteenottojen kautta. Työpaikkojenkin erimielisyydet puidaan raastuvassa. Periksi ei anneta kummallakaan puolella.
En tiedä, halusiko EK kaikkea tätä? Ehkä se sai mitä tilasi, mutta kuormassa taisi tulla kylkiäisiksi kaikenlaista muutakin.
PS. SEURAAKO kolmikannan alamäestä parlamentaarisen demokratian uusi kukoistus?
Enpä usko. Kolmikannan kautta heikompikin hallitus on pystynyt ujuttamaan läpi myös kipeitä ja epäsuosittuja ratkaisuja. Niitä on lähivuosina edessä monia.
Mutta mikä hallitus pystyy ajamaan keljulta tuntuvia ratkaisuja omin voimin läpi, kun se saa jatkossa vastaansa järkähtämättömän ay-liikkeen, kulloisenkin opposition ja sankkenevan sosiaalisen median populistilauman, jota ei kannata väheksyä?
Kansansuosiostaan huolestuneen hallituksen tahdon lamauttava ei-rintama syntyy kevyesti mistä tahansa aiheesta, ja kohta täälläkin tapaillaan kreikkalaisen zorbaksen askelia.
Antti Marttinen
Julkaistu Taloustaidossa 7.05.2010
peaceofcakemedia.com 