KAVEREITA ei pidä suosia, mutta entäs vihamiehet?

Kun vaasalaisesta Joakim Strandista tuli viime viikolla uusi eurooppa- ja omistajaohjausministeri, hän luopui lähes kaikista kotiseutunsa luottamustehtävistä. Omistajaohjauksesta vastaavan kohdalla tämä erityinen tiukkuus on ymmärrettävää, ettei synny pienintä epäilystä omien ja yhteisten etujen sekoittumisesta.

Mutta myös tullessaan valituksi mihin tahansa kunnan, alueen tai valtion luottamusasemaan henkilön on tehtävä ilmoitus sidonnaisuuksistaan. Hyvä niin. Tämä muistuttaa sekä ilmoituksen jättäjää että saajia mahdollisista ongelmakohdista hänen osallistuessaan päätöksentekoon.

KANSANEDUSTAJIEN täytyy tehdä tiliä myös tuloistaan ja merkittävistä omistuksistaan. Eduskunnan sivuilta voi lisäksi kuka tahansa käydä tarkistamassa, millaisten lahjojen kohteeksi edustajat ovat päätyneet. Esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra kertoo saaneensa viime lokakuussa lipun Tappara-Ilves -peliin.

Pirkanmaalaisista tämän kauden edustajista esimerkiksi Anna Kontula ilmoittaa saaneensa kellon, Lauri Lyly ja Miko Bergbom keittiöveitsen, Pauli Kiuru lipun Akaa-Volleyn peliin, mutta useat eivät mitään mainittavaa. Ehkä tältä kesältä kertyy jokunen konserttilippu?

Tuollaisten kirjaaminen voi tuntua pikkutarkalta, mutta parempi tiukka kuin löysä käytäntö. Eipä tässäkään kohtaa unohdu, että yhteiskunnallisissa tehtävissä ei olla omaa etua ajamassa. Tottakai Suomessakin on piilevää korruptiota, mutta jo se, että pääministerillä on valtion kaivosyhtiön pipo päässä, on riittänyt valtavan kohun aineksiksi. Se kertoo ongelmien mittasuhteista.

NIINPÄ Suomesta on vaikea löytää esimerkkejä siitä, että joku olisi politiikan avulla noussut rikkauksiin, jopa miljonääriksi. Tässäkin suhteessa olemme onneksi itäisen naapurimme kanssa vastakkaisia kuin yö ja päivä. Siellä poliittinen korruptio on keskeinen oligarkkien vaurauden lähde.

YKSI näkökulma jää silti aina huomiotta. Ymmärrän sen toki, sillä se olisi kovin vaikea sisällyttää mihinkään jääviysilmoitukseen. Ilmoitus olisi nimittäin paljon kattavampi, jos siinä lueteltaisiin myös pahimmat vihamiehet tai vihahenkilöt. Listasta voisi löytyä exiä, katkeria naapureita, henkilöön menevien ja sopimatta jääneiden poliittisten riitojen osapuolia, vanhoja bisneskumppaneita.

Jos suomalaisessa järjestelmässä poliitikon on perin vaikea ajaa omaa tai kaverinsa etua jäämättä siitä kiinni, vihahenkilön hankkeiden jarruttaminen, vastustaminen ja lyttääminen on paljon helpompaa.

Kavereiden suosijan joku valpas toimittaja ennemmin tai myöhemmin käräyttää ja hyvä niin. Mutta ikävien tarinoiden – todellisten tai perättömien – levittelystä ja muusta kiusanteosta harvemmin jää kiinni.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 14.7.2024