Kuukausi: syyskuu 2025

Miksi me tarvitsemme STT:tä ja STT tukea?

Tänään 8.9.25 on huolestuttu STT:n kohtalosta, kun Sanoma ilmoitti aikeestaan luopua siitä. Aivan sama huoli oli talvella 2018 ennen kuin Sanoma osti STT:n enemmistön ja pelasti sen. Kirjoitin silloin aiheesta blogin, jonka arviot ovat voimassa edelleen. Myös lopun toimintaehdotukset, jos sinne asti jaksat lukea.

23.3.2018

Pitkin talvea on soitettu hälytyskelloja: uutistoimisto STT on kuolemassa, ellei sille löydy uutta rahoitusta. Huoleen on vastattu sellaisilla kommenteilla kuin…

  • miksi ihmeessä omistajat itse eivät pelasta yhtiötään?
  • vastustan julkista tukea, joka tekisi STT:stä hallituksen äänenkannattajan
  • vastustan ylipäätään medioiden julkista tukea
  • meillä on jo verovaroin kustannettu Yle,  joka hyvin voisi ottaa hoitaakseen STT:n tehtävät.

Nämä sinänsä fiksut periaatteet eivät valitettavasti toimi käytännössä. Taustoitan hieman. Eli miksi STT:llä on nykyinen rahoitusmalli ja miksi se ei enää toimi?

  1. STT:n pääomistajia, asiakkaita ja rahoittajia ovat olleet suuret maakuntalehdet. Ne olivat ennen hyvin vauraita monopoleja omilla alueillaan. Ennen 2000-luvun mediakriiisejä maakuntalehden omistamista verrattiin setelikoneen pyörittämiseen.
  2. STT:n omistajamediat pitivät tärkeänä periaatteena tarjota levikkialueellaan jonkinlainen kokonaiskuva oman alueensa lisäksi myös koko maan ja maailmankin tärkeimmistä uutistapahtumista. Jos arkistosta kaivaa käteensä minkä tahansa vanhan maakuntalehden, siitä saa kohtuullisen kuvan, mitä edellisenä päivänä on maassa ja maailmalla tapahtunut.
  3. Tähän nuo lehdet tarvitsivat STT:tä, vaikka niillä oli siihen aikaan myös omat ulkomaan- ja urheilutoimittajansa ja yleensä myös tavalla tai toisella edustajansa politiikan ja työmarkkinoiden tapahtumapaikoilla Helsingissä.
  4. Tänä päivänä tuosta ajattelutavasta on merkittäviltä osin luovuttu. Mediat eivät itse enää määrittele agendaansa niinkään aiheiden tärkeyden perusteella, vaan ne pyrkivät heijastelemaan yleisöjensä todellisia tai kuviteltuja toiveita. Perinteinen tärkeysajattelu ja päiväkirjanpito on koko ajan vahvemmin korvautumassa ihmisläheisillä tarinoilla ja keskustelua herättävillä avauksilla.
  5. Tällaiseen ne eivät tarvitse STT:tä, ainakaan niin paljoa, että olisivat tiukkoja talouspäätöksiä kohdatessaan valmiita paljoa maksamaan siitä. Menestyäkseen – kerätäkseen klikkaavia tai maksavia lukijoita isoina massoina – median on oltava ainutlaatuinen, kuohuttava, tunteita herättävä. STT:n lähtökohta on kaiken tämän vastainen; asiallisen viileä, toteava, arkinen ja samanlainen kaikille.

Kun STT:n nykyiset omistajat tarvitsevat liiketoimintansa edistämiseksi yhä vähemmän STT:tä, miksi ne sitä pelkän yleisen hyvän takia rahoittaisivat? Yleistä hyvää rahoitetaan yleensä verovaroin tai sitten juuri tätä tarkoitusta varten muodostetuin rakentein.

Tämä taustoitus ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi nykyiset omistajat eivät enää halua maksaa STT:n ylläpidosta. Vastaavasti on selvää, että STT ei voi jatkaa nykyisellä omistusrakenteella. Myös sen on muututtava, jos STT halutaan pitää hengissä.

Miksi STT sitten on tärkeä, jos se ei ole sitä nykyisille omistajamedioille?

Muita medioita palvelevana uutistoimistona se ei ole niiden tavoin riippuvainen klikkauksista ja kuohuttavista sisällöistä. Sen on mahdollista määritellä agendansa asioiden tärkeyteen ja merkityksellisyyteen pitäytyen. Se kilpailee vain itsensä kanssa ja ensisijaisesti laadusta.

Jopa valtion Yle toimii aivan toisessa ulottuvuudessa. Yle taistelee verissä päin joka päivä katsojamääristä ja yhä enemmän kaikkien yksityisten medioiden kanssa yleisön huomiosta verkkopalveluissa. Senkin tavoitteena on kuohuttaa tunteita, nostattaa riemun ja raivon kiljahduksia, olla puheenaiheena.

Ei Yle tästä lähtökohdasta pysty kattamaan tarvetta viileään, tylsähköön asiajournalismiin. Ja sitä asiajournalismia kuitenkin tarvitaan. STT:n menestystä ei mitata sillä, montako klikkiä, katsojaa tai lukijaa se saavuttaa, vaan sillä, ovatko se uutiset totta. Ja sillä, ovatko sen loputtomasta tapahtumien virrasta esiin poimimat aiheet tärkeitä ja merkityksellisiä.

***

Kansallisen STT:n uutispalvelujen pitäisi jatkossa olla hinnaltaan niin edullisia, että pienimmätkin mediat voisivat niitä hyödyntää. Joko oman tarjontansa osana tai sitten luotettavana tietolähteenä omille sisällöille.

Selviytyäkseen STT tarvitsisi julkista tukea, mutta riippumattomuuden takaamiseksi sillä olisi hyvä olla määritelty yläraja. Sanotaan vaikka korkeintaan sadasosa Ylen rahoituksesta.

Myös STT:n omistus pitäisi hajauttaa. Siinä ei todellakaan ole järkeä, että STT:llä pelkän historian takia jatkossakin olisi vain omistajat, jotka eivät enää ole itse sen palveluista kiinnostuneita. Siksi omistajakuntaan – ja rahoittajiksi – pitäisi saada mukaan ainakin viestintä-, journalisti-, ja kulttuurialan järjestöt ja/tai säätiöt. Se on niiden kansallinen tehtävä suomalaisen demokratian ja kulttuurin puolustamisessa.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on työskennellyt journalistina viidellä vuosikymmenellä ja seurannut 2000-luvun mediamurrosta alan eri järjestöjen hallituksissa.

”Iso kivi putosi sydämeltä”

TÄLLÄ viikolla astui voimaan kokeilu, jossa yli 65-vuotiaat voivat päästä yksityisen yleislääkärin vastaanotolle terveyskeskusmaksun (28,20) hinnalla. Palvelun tarjoajille on asetettu hintakatto ja käynneille ylärajaksi 3 kertaa vuodessa.

Tarkoitus on helpottaa lääkärille pääsyä ja parhaassa tapauksessa ehkä ihan hiukan jopa vähentää terveyskeskusten ruuhkia.

Uudesta mallista on kiireellä yritetty etsiä puutteita ja heikkouksia. Se ei todellakaan ratkaise kaikkia terveydenhoidon ongelmia, vaan ainoastaan täydentää valtavaa järjestelmää yhdestä pienestä kulmasta. Mutta jos riisutaan ideologiset silmälasit, siitä voi löytää paljon hyvää.

Kuka sitten voisi olla esimerkki uuden mallin käyttäjistä?

MIETTIKÄÄPÄ vaikka iäkästä miestä, jonka mieltä on painanut kuukauden tai jopa vuoden verran joku ikävä vaiva. Se on alkanut ensin pienestä ja sitten vähitellen pahentunut, eikä ole kotikonsteilla poistunut.

Kenties pieni päänsärky, vatsavaiva, patti kyljessä, kutina kurkussa. Ehkä joku ihan muu tai useampikin noista.

Onko hän soittanut terveyskeskukseen anoakseen pääsyä vastaanotolle? Tuskin.

”Kyllä tämän kanssa pärjää, eikös siellä ole ihmisillä paljon pahempia sairauksia hoidettavana? Vielä mulla aamulenkillä jalka nousee, mikäs tässä? Vaikka olisihan se varmaan hyvä tietää, mistä on kysymys. Googlailun perusteella taitaa olla joko tappava syöpä tai luulotauti”, tämä Pekka miettii.

Vaimo ja tytär ovat toki painostaneet häntä tarttumaan puhelimeen, kun vaiva on tullut usein mainituksi. Soitto on silti jäänyt. Hän tietää, ettei vaivaa lueta ainakaan akuutiksi, kun on kerran kestänyt jo pidempään ja hän pysyy yhä tolpillaan. Ja osaisiko hän pääsykuulustelussa edes kyllin hyvin kuvailla pulmaansa? Jos osaisi ja vielä vähän liioittelisi, kelpuutettaisiin ehkä korkeintaan sinne kiireettömän hoidon jonon peränpitäjäksi.

”Eikös ne jonot ole ihan kuukausien mittaisia? Mitä järkeä sinne on ilmoittautua? Siihen mennessä olen jo kuollut tai vaiva on parantunut itsestään.”

NYT Pekka varaa ylihuomiselle ajan. Lääkäri kyselee ja tutkii, teettää ehkä pari koettakin. Jos vaiva osoittautuu pahaksi, hyvä, että tuli vihdoin esiin ja alkaa tie hoitoketjussa eteenpäin. Tai ehkä kyseessä on pienempi kiusa ja lääkeresepti riittää. ”Tule sitten tänne minulle uudestaan, jos ei auta.”

 Tai sitten lääkäri toteaakin, ettei ole mitään hätää. Kertoo, että kyse on siitä ja siitä, liittyy ikään, eikä ole lainkaan vaarallista. ”Olipa hyvä, että tuli käytyä. Iso kivi putosi sydämeltä”, Pekka huokaa silloin.