KULUNEEN vuoden muotisanoja on ollut imartelu.
Kaikkihan me sitä joskus harrastamme. Siis liioittelemme kehuja ja ylistystä, joskus jopa ihan huomaamatta. Kohteliaisuuden ja imartelun raja on nimittäin kovin liukuva. Kun kehumme puolison uutta mekkoa, olemmeko oikeasti sitä mieltä, olemmeko ystävällisen kohteliaita vai suorastaan imartelemme?
Imartelun kohde voi olla kuka tahansa, vaikka pomo tai rakas, jota yritämme miellyttää ja johon yritämme sanoillamme vaikuttaa. Tai vaihtoehtoisesti, jota joudumme mielistelemään.
Kaikki me olemme myös jossain määrin imartelulle alttiita. Ja mitä itsekeskeisempiä, sitä alttiimpia? Toisaalta suomalaisuuden tyypillinen piirre taitaa olla se, että ainakin ääneen lausutuista kohteliaisuuksista suorastaan kiusaannumme: ”Ei täs ny mitään…” Ehkä useammin kannattaisi vain kiittää ystävällisistä sanoista, oli niillä omasta mielestä pohjaa tai ei.
ÄÄRIMMILLÄÄN imartelu on puhdasta valehtelua ja sarkasmia. Tässä imartelun tyypissä paras onnistuminen lienee se, että kohde itseriittoisuudessaan ottaa sen ihan todesta, mutta kaikki ympärillä ymmärtävät, että tässä nyt tehdään vain pilaa ressukasta ja suorastaan pilkataan.
Vastaavasti täydellinen epäonnistuminen olisi se, että imartelu menee huonosti perille, mutta muille ihmisille syntyy vaikutelma, että imartelija on ihan tosissaan ja kontallaan kehuttavan edessä. Eli imartelija tekeekin itsestään naurunaiheen. Vähän näin taisi käydä viime kesänä Naton pääsihteeri Mark Ruttelle.
KANSAINVÄLISESSÄ politiikassa imartelulla on ollut pitkään hyvin vakiintuneet diplomaattiset kaavat. Niiden sisältö ja muoto ovat olleet sellaisia, että sanoja tietää ikuisen ystävyyden julistuksensa olevan pakkopullaa ja myös viestin vastaanottaja tietää sen, eikä ota sitä sen enempää tosissaan.
Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi imartelun laatu ja määrä ovat kohonneet aivan uusiin sfääreihin, kun on havaittu, että miesparka näyttää ottavan puheet tosissaan ja toisaalta saa raivokohtauksia imartelun puuttuessa.
Tyhmyyden ja itsekeskeisyyden sijasta imartelun vaatiminen voi toki olla myös koulukiusaamisen ja vallankäytön muoto. Siis tapa nöyryyttää ja alistaa. ”Tuon tyypin on pakko ylistää minua, vaikkei haluaisikaan eikä varmasti ole sitä mieltä. Onpa hauska katsella, miten se kiemurtelee.”
Itse taipuisin Trumpin arvioinnissa ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, mutta voi siinä olla vahvasti tuota toistakin seassa. Molempi pahempi, sanoisin.
Kaikkiaan imartelu on hyvin vaikeasti tulkittava juttu. Kuka kulloinkin huijaa ketä, onko mukana pakkoa ja valtasuhteita vai ihan vain muuta. Joskus kai seassa voi olla pikku ripaus ihan vilpitöntä kehuakin, kenties?
Antti Marttinen
Julkaistu Aamulehdessä 18.10.2025
peaceofcakemedia.com 