KUN mummoni kauan sitten kuoli, ostin perintöosallani polkupyörän. Siihen se juuri ja juuri riitti.

Se oli ensimmäinen pyörä sitten lapsuuden ja siitä alkoi uusi harrastus. Poljin lenkkejä ja työmatkoja. Ryhdyin tekemään lomareissuja pyörän selässä. Se oli hieno tapa kokea maita ja maisemia kaukana ruuhkaisista lomakohteista. Mäkiin ja mutkiin syntyi aito perstuntuma, jota ei autossa koe.

Mitä niitä olikaan? Skotlanti, Tsekkoslovakia, Unkari, Kroatia, Italia, Saksa, Ranska, Espanja, Portugali… Jo seuraavan yön majapaikan löytäminen oli aina oma seikkailunsa aikana, jolloin elettiin vielä lankapuhelinten ja paperikarttojen varassa.

MATKASIN väliin yksin, väliin kaverin kanssa. Yksin kiertäminen oli opettavainen survival game, matka kaverin kanssa taas upea tapa syventää ystävyyttä. Näiltä yhteisiltä retkiltä jäi hihaan ajatus sovellettavaksi monilla myöhemmilläkin lomareissuilla. ”Päivän kuninkaalla” on täysi päätösvalta sen suhteen, missä ruokaillaan, mikä reitti valitaan, millainen majapaikka etsitään – ja tämä päiväkunkku myös kustantaa kaiken. Ja sitten vuoro vaihtuu.

Päätöksenteko helpottuu ja päivien mittaan kulut kyllä tasaantuvat. Jää pois se, että kuin huomaamatta toinen osapuoli lopulta päättää kaiken. Tai jahkailu kohteliaiden ihmisten kesken, kun yritetään sopuisasti myötäillä toisen mahdollisia toiveita ja lopulta päädytään ratkaisuihin, jotka eivät ole kivoja kummankaan mielestä.

Olisiko tuossa ainesta kokeiltavaksi myös moniin parisuhteisiin tai perheisiin?

VIIME aikoina pyöräilyni on jäänyt lähinnä kuntopyörän polkemiseen työhuoneen nurkassa. Osaan silti yhä mainiosti samaistua siihen voimantunteeseen, jota kunnon spandexpyöräilijä kokee fillarinsa päällä. Ainakin minulla se kihahti mukavasti päähän jo kun vedin piukat pyöräshortsit jalkaan ja sovittelin kypärää päähän.

Kun kepeä pyörä notkahtaa liikkeelle ja vaihteita kääntäessä vauhti vain kiihtyy, huomaa omien lihasvoimiensa saavan ihmeitä aikaan. Hintelätkin reidet alkavat tuntua teräksisiltä voimanpesiltä. Jos itsetunto on väliin matalalla, pyörän selässä se kohoaa korkeampaan potenssiin, sanan kaikissa merkityksissä.

Pitkät treenilenkit syövät melkoisesti aikaa, mutta työmatkoilla voi yhdistää huvin ja hyödyn. Treeniksi työmatkat tosin ovat usein turhan lyhyitä, joten ne täytyy painaa täysillä veren maku suussa. Siis pois alta mummot ja vaarit, lapset ja liikennevalot, nyt murskataan työmatkan nopeusennätys!

ON HIENOA, että pyöräilyoloja on viime vuosina paljon parannettu. On yhä enemmän baanoja, joissa vauhdinpitoa häiritsevät vain hitaammat muut pyöräilijät. Talvisin taas voi lumisella jalkakäytävällä liukastellessaan ihailla sitä yksinäistä rohkeaa pyöräilijää, joka narskuttelee menemään pitkin juuri puhtaaksi höylättyä baanaansa.

Antti Marttinen

Kirjoitus julkaistu Aamulehdessä 6.10.2024 https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000010739497.html