Miksi me tarvitsemme STT:tä ja STT tukea?

Tänään 8.9.25 on huolestuttu STT:n kohtalosta, kun Sanoma ilmoitti aikeestaan luopua siitä. Aivan sama huoli oli talvella 2018 ennen kuin Sanoma osti STT:n enemmistön ja pelasti sen. Kirjoitin silloin aiheesta blogin, jonka arviot ovat voimassa edelleen. Myös lopun toimintaehdotukset, jos sinne asti jaksat lukea.

23.3.2018

Pitkin talvea on soitettu hälytyskelloja: uutistoimisto STT on kuolemassa, ellei sille löydy uutta rahoitusta. Huoleen on vastattu sellaisilla kommenteilla kuin…

miksi ihmeessä omistajat itse eivät pelasta yhtiötään?
vastustan julkista tukea, joka tekisi STT:stä hallituksen äänenkannattajan
vastustan ylipäätään medioiden julkista tukea
meillä on jo verovaroin kustannettu Yle, joka hyvin voisi ottaa hoitaakseen STT:n tehtävät.

Nämä sinänsä fiksut periaatteet eivät valitettavasti toimi käytännössä. Taustoitan hieman. Eli miksi STT:llä on nykyinen rahoitusmalli ja miksi se ei enää toimi?

STT:n pääomistajia, asiakkaita ja rahoittajia ovat olleet suuret maakuntalehdet. Ne olivat ennen hyvin vauraita monopoleja omilla alueillaan. Ennen 2000-luvun mediakriiisejä maakuntalehden omistamista verrattiin setelikoneen pyörittämiseen.
STT:n omistajamediat pitivät tärkeänä periaatteena tarjota levikkialueellaan jonkinlainen kokonaiskuva oman alueensa lisäksi myös koko maan ja maailmankin tärkeimmistä uutistapahtumista. Jos arkistosta kaivaa käteensä minkä tahansa vanhan maakuntalehden, siitä saa kohtuullisen kuvan, mitä edellisenä päivänä on maassa ja maailmalla tapahtunut.
Tähän nuo lehdet tarvitsivat STT:tä, vaikka niillä oli siihen aikaan myös omat ulkomaan- ja urheilutoimittajansa ja yleensä myös tavalla tai toisella edustajansa politiikan ja työmarkkinoiden tapahtumapaikoilla Helsingissä.
Tänä päivänä tuosta ajattelutavasta on merkittäviltä osin luovuttu. Mediat eivät itse enää määrittele agendaansa niinkään aiheiden tärkeyden perusteella, vaan ne pyrkivät heijastelemaan yleisöjensä todellisia tai kuviteltuja toiveita. Perinteinen tärkeysajattelu ja päiväkirjanpito on koko ajan vahvemmin korvautumassa ihmisläheisillä tarinoilla ja keskustelua herättävillä avauksilla.
Tällaiseen ne eivät tarvitse STT:tä, ainakaan niin paljoa, että olisivat tiukkoja talouspäätöksiä kohdatessaan valmiita paljoa maksamaan siitä. Menestyäkseen – kerätäkseen klikkaavia tai maksavia lukijoita isoina massoina – median on oltava ainutlaatuinen, kuohuttava, tunteita herättävä. STT:n lähtökohta on kaiken tämän vastainen; asiallisen viileä, toteava, arkinen ja samanlainen kaikille.

Kun STT:n nykyiset omistajat tarvitsevat liiketoimintansa edistämiseksi yhä vähemmän STT:tä, miksi ne sitä pelkän yleisen hyvän takia rahoittaisivat? Yleistä hyvää rahoitetaan yleensä verovaroin tai sitten juuri tätä tarkoitusta varten muodostetuin rakentein.

Tämä taustoitus ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi nykyiset omistajat eivät enää halua maksaa STT:n ylläpidosta. Vastaavasti on selvää, että STT ei voi jatkaa nykyisellä omistusrakenteella. Myös sen on muututtava, jos STT halutaan pitää hengissä.

Miksi STT sitten on tärkeä, jos se ei ole sitä nykyisille omistajamedioille?

Muita medioita palvelevana uutistoimistona se ei ole niiden tavoin riippuvainen klikkauksista ja kuohuttavista sisällöistä. Sen on mahdollista määritellä agendansa asioiden tärkeyteen ja merkityksellisyyteen pitäytyen. Se kilpailee vain itsensä kanssa ja ensisijaisesti laadusta.

Jopa valtion Yle toimii aivan toisessa ulottuvuudessa. Yle taistelee verissä päin joka päivä katsojamääristä ja yhä enemmän kaikkien yksityisten medioiden kanssa yleisön huomiosta verkkopalveluissa. Senkin tavoitteena on kuohuttaa tunteita, nostattaa riemun ja raivon kiljahduksia, olla puheenaiheena.

Ei Yle tästä lähtökohdasta pysty kattamaan tarvetta viileään, tylsähköön asiajournalismiin. Ja sitä asiajournalismia kuitenkin tarvitaan. STT:n menestystä ei mitata sillä, montako klikkiä, katsojaa tai lukijaa se saavuttaa, vaan sillä, ovatko se uutiset totta. Ja sillä, ovatko sen loputtomasta tapahtumien virrasta esiin poimimat aiheet tärkeitä ja merkityksellisiä.

***

Kansallisen STT:n uutispalvelujen pitäisi jatkossa olla hinnaltaan niin edullisia, että pienimmätkin mediat voisivat niitä hyödyntää. Joko oman tarjontansa osana tai sitten luotettavana tietolähteenä omille sisällöille.

Selviytyäkseen STT tarvitsisi julkista tukea, mutta riippumattomuuden takaamiseksi sillä olisi hyvä olla määritelty yläraja. Sanotaan vaikka korkeintaan sadasosa Ylen rahoituksesta.

Myös STT:n omistus pitäisi hajauttaa. Siinä ei todellakaan ole järkeä, että STT:llä pelkän historian takia jatkossakin olisi vain omistajat, jotka eivät enää ole itse sen palveluista kiinnostuneita. Siksi omistajakuntaan – ja rahoittajiksi – pitäisi saada mukaan ainakin viestintä-, journalisti-, ja kulttuurialan järjestöt ja/tai säätiöt. Se on niiden kansallinen tehtävä suomalaisen demokratian ja kulttuurin puolustamisessa.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on työskennellyt journalistina viidellä vuosikymmenellä ja seurannut 2000-luvun mediamurrosta alan eri järjestöjen hallituksissa.

Huonoa kaikille tasapuolisesti?

VIIME viikolla lehtijutussa kerrottiin leikkaavasta robotista, joka on ihmistä taitavampi. Sellaisia ihmerobotteja ei vielä joka sairaalasta löydy ja tällekin oli pitkät jonot. ”Se on tasavertaisuusongelma”, sanoi jutun kirurgi.

Niin se onkin. Julkisen järjestelmän olennainen piirre on nimittäin tasapuolisuus. Tai kuten nykyisin sanotaan negaation kautta, eriarvoisuuden estäminen. Kaikille on tarjottava oikeudenmukaisesti yhtä hyvää palvelua. Robottia kaikille tai ei kenellekään, jos kärjistetään.

Se on hieno tavoite, koko julkisen palvelun ydin. Se on myös erittäin vaikea ohjenuora, joskus suoranainen pakkopaita ja luovien ratkaisujen este.

EI OLE nimittäin sellaista palvelujen kohderyhmää kuin suomalaiset. Ei edes sellaista kuin eläkeläiset, nuoriso tai opiskelijat. Hekin ovat keskenään kaikki erilaisia. Erilaisia tarpeineen, kykyineen ja toiveineen ja silti pitäisi tarjota yhtäläisiä palveluita kaikille.

Lisätään vielä vaikeusastetta. Nuo ryhmät, mikä tahansa niistä, ovat kuin kärpäsparvi sikin sokin. Ja tuon parven tavoin ovat myös liikkeessä, koko ajan muuttuvaisia.

Jos palvelujen rima ja taso asetetaan kovin korkealle, se käy äkkiä syystä tai toisesta vaikeaksi ja kalliiksi, jopa mahdottomaksi. Esimerkiksi palvelumitoitus. Tai palvellaan ja tuetaan yhteisin varoin monia, jotka eivät sitä tarvitse tai halua, tai voisivat itsekin hoitaa asiansa.

Jos taas rimaa alennetaan, kohta tarjotaan tasapuolisesti yhtä huonoa kaikille. Tämä näkyy nyt monin tavoin juuri terveydenhuollossa.

EPÄVIRALLISESTI toki terveydenhoidon ihmisille tehdyistä kyselyistä käy ilmi, että parempaa tai nopeampaa hoitoa voi saada, kunhan jaksaa sitä vaatia. Itse kutsun tätä ”pain in the ass -menetelmäksi.” Eli kunhan olet kyllin sitkeästi hoivaväen kimpussa, he lykkäävät kiusankappaleen lopulta jonossa eteenpäin. Ihmisiähän sielläkin vain on koneistoa pyörittämässä.

Mutta tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on aina lähtökohtaisesti byrokraattista. Lakien mukaan pitää toimia, vaikka se olisi kuinka kankeata. Jos tästä laajasti lipsahdetaan ns. vapaampaan harkintaan, ollaan pian tiellä kohti mielivaltaa.

Joustavuus ei siis kuulu julkisen palvelun ideaaliin. Onneksi varaventtiilinä järjestöt ja kolmas sektori kurkottavat kohti niitä heikoimpia, joihin julkinen tasa-apu ei ulotu. Yksityiset palvelut taas tarjoavat yllin kyllin vaihtoehtoja niille, jota haluavat käyttää ansaitsemiaan tai saamiaan rahoja johonkin enempään tai parempaan.

EI KÄY kateeksi vastavalittuja kuntien ja alueiden päättäjiä, jotka tätä järjestelmää yrittävät näillä ehdoin oikeudenmukaisesti pyörittää niukoin resurssein. Aina menee jonkun mielestä pieleen, joku julistaa kokevansa vääryyttä. Tällaista se demokratia on. Ei ihan täydellistä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 14.6.2025

Ylen mahdoton tehtävä?

ENSI sunnuntaina äänestämme EU-vaaleissa. Ennakkoäänestys on jo täydessä vauhdissa. Sanotaan, että nämä vaalit ovat kaikkien aikojen tärkeimmät.

Mutta mistä oikein äänestetään? Yleensä mainitaan jotain ylätason käsitteitä: velanotto tai se, kenen kanssa ei ainakaan tehdä yhtään mitään yhteistyötä. Tämä siitä huolimatta, että asiantuntijoiden mukaan 60-80 prosenttia Suomen lainsäädännöstä pohjautuu siihen, mitä on EU:n puitteissa yhdessä sovittu ja miten sitä sovelletaan Suomessa.

Missä ovat tavalliset käytännön asiat? Missä keskustelu niistä arkielämässä tuntuvista asioista, joita tulevalla kaudella EU-parlamentissa käsitellään? Missä ovat ensi kauden muovipullonkorkit?

Vastaus on, että emme tiedä.

EIVÄTKÄ tiedä edes päättäjät. ”Suomessa keskustelua EU-asioista käydään usein vasta sitten, kun jokin keskeinen EU-asetus tai -direktiivi on jo edennyt unionin toimielimistä Suomen eduskuntaan. Tällöin asia on jo varsin pitkällä päätöksenteossa”, kirjoittivat Sitran asiantuntijat tällä viikolla HS:ssa. Näinhän se on.

Mistä yleensä saamme tietoa eri asioista? Tietenkin medioista. Niistä saavat tietonsa niin kansalaiset kuin nykyiset ja tulevat päättäjätkin.

Ja tässä onkin pulma. Jos joku media lähettää toimittajansa Brysseliin, hänen aikansa kuluu niissä samoissa ylätason pintaliidoissa, joista jo nyt voimme nähdä tylsiä uutispätkiä. Jutuissa käsitellään juuri niitä jo pitkälle vietyjä hankkeita, joissa ollaan taas jälkijunassa.

Ei tuo toimittaja ehdi porautua kaikkeen siihen, mikä on vasta muhimassa. Ihan sama, vaikka kymmenen mediaa lähettäisi sinne toimittajansa. Tämä tiedetään medioissa, joissa ihan järkevästi verrataan kustannuksia ja lukijoiden kiinnostusta ja keskitytään ihan muuhun.

JOTTA päästään syvemmälle, paikalla pitäisi olla kokonainen toimitus, vähintään puolen tusinaa ihmistä. Millä ihmeen medialla sellaiseen olisi varaa… paitsi tietenkin Ylellä! Eihän tuo puoli tusinaa Ylen mitoissa todellakaan ole paljon. Esimerkiksi Ylen Kokkolan aluetoimituksen nimilistasta löytyy 38 nimeä ja pienemmistäkin vähintään parikymmentä.

Sopii kysyä, kummassa päätetään enemmän Suomen asioista, Kokkolassa vai Brysselissä?

On selvää, että tiheämmin tarjotuilla Brysselin uutisilla tuskin ainakaan aluksi olisi massiivista yleisöä. Ei se ole tarpeenkaan. Yle saa tuottonsa verovaroista, joten sen kansallinen tehtävä on tarjota myös sitä, mikä on suomalaisen demokratian kannalta tärkeää. Ei vain viihdettä miljoonayleisöille, vaikka sekin on ihan kivaa.

Kun siellä Brysselissä päästään kunnolla asioihin kiinni, löytyvät kyllä ne tulevat pullonkorkit tai jätedirektiivit, joihin tarttuu isompikin yleisö ja aiheesta viriää keskustelu. Sitä odotellessa, Yle!

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.6.2024

Taas tehdään aivan väärää politiikkaa

Petteri Orpon hallituksen alku palautti mieleeni presidentti Mauno Koiviston toteamuksen, että kaikki politiikka on aina väärää politiikkaa – joltakin kantilta katsottuna.

Alkuperäistä sitaattia googlatessani törmäsin sattumalta Vasemmistoliiton silloisen kansanedustajan Erkki Virtasen kirjoitukseen kesältä 2011. Jyrki Kataisen hallitus oli juuri ankaran väännön jälkeen saatu kokoon ja Virtasen puolueestakin oli ihan yllättäen tullut hallituspuolue.

Virtasen puolustuskirjoitus istuisi loistavasti myös tähän päivään. Lainataan vähän:

”Oppositio on oppositio ja hallitus on hallitus. Hallituspuolueille harjoitettava politiikka on tietenkin oikeaa ja oppositiolle se on väärää. Näin se on ollut ja tulee aina olemaankin. Sopeutumisvaikeuksia syntyy siirtymävaiheessa oppositiosta hallitukseen tai päinvastoin.

Äänestäjät eivät välttämättä suostu ymmärtämään näitä siirtymiä ja niihin liittyviä selityksiä yhtä helposti kuin aiemmin. Äänestäjä voi vaikka kysyä ehdokkaaltaan ikävästi, että miksi sinä nyt oppositiossa vaadit sosiaaliturvan parantamista, kun et sitä hallituksessa ollessasi hoitanut?

Vastaus on helppo, mutta äänestäjien miellyttämisen kannalta vaikea: politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Hallituksen on kannettava vastuu siitä, että politiikka ja ennen kaikkea talous pysyvät kunnossa. Se on hallitusten ikiaikainen tehtävä. Niiden on tarvittaessa tehtävä myös ikävät päätökset. On tehtävä ”väärää” politiikkaa.”

Hyvin sanottu.

ON MONIA uuden hallituksen linjauksia, joita en kannata. Samoin oli edellisellä ja sitä edellisellä. On mielestäni tyhmiä linjauksia, joiden uskon kaatuvan, ja vielä tyhmempiä, joiden toivon kaatuvan.

Ymmärrän hyvin, että jokaisella säästöllä on omat nimikkojärjestönsä niitä vastustamassa, ja useimmat niistä saavat siihen tarkoitukseen vielä valtionapua. Sekin kuuluu demokratiaan.

Samoin ymmärrän, että työmarkkinajärjestöjen mielestä hallitus ei saisi ehdottaa yhtään mitään, vaan vain nöyrästi anella niitä sopimaan mitä sopivatkaan, jos sopivat. Sekin kuuluu kuvioon.

Vähän vaikeampi on ymmärtää, miten voisi tehdä miljardisäästöjä koskematta mihinkään ikävään? Tai millä logiikalla talouteen saataisiin vauhtia kiristämällä yritysten ja töissä ahkeroivien verotusta, kuten myös on ehdotettu. Mutta se on toki opposition oikeus ja ikiaikainen tehtävä.

JOS OLISIN oppositiojohtaja, toivoisin silti salaa mielessäni, että hallitus onnistuisi säästöhankkeissaan. Ihan vain siltä varalta, että protestoiva kansa äänestäisi minut vastuuseen seuraavissa vaaleissa. Olisi nimittäin paljon helpompi alkaa toteuttaa taas niitä mukavampia unelmajuttuja, kun likainen ja raskas työ olisi tehty ja talous sen ansiosta olisi vähän paremmalla tolalla.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.7.2023

Jaa:

Jaa:

Jaa:

Jaa: