KUN MUINOIN opiskelin Tampereella yliopistossa, osallistuin aktiivisesti nuorisopolitiikkaan. Olinpa jossain vaiheessa yhden pikkuruisen järjestön, liberaalinuorten, puheenjohtajakin.

Kampanjoimme innokkaasti ympäristöasioista teemalla ”maksetaan luonnosta, tulevaisuus tuleville”. Toimisi varmaan tänäkin päivänä? Yritimme ajaa naisten tasa-arvoa ja puolustaa sorrettujen vähemmistöjen oikeuksia siihen aikaan, kun ns. rauhanvoimat yliopistolla keskittyivät palvomaan Neuvostoliittoa ja vaanimaan, ettei kukaan vain syyllisty rauhanvastaisiin (Neuvostoliittoa arvosteleviin) puheisiin.

Olimme pieni vähemmistöryhmä itsekin, joten tuskin moni huomasi edes olemassaoloamme.

Vuosikymmeniä myöhemmin eräs ystäväni kiteytti tuosta ajasta jotain hyvin oleellista:

”Hienointa oli se, että vaikka kuinka vänkäsimme keskenämme suurista periaatteista, kukaan ei ikinä vedonnut, että asia on näin ja näin, koska joku tärkeä idoli (Marx, Lenin, Kekkonen, Alkio, Mannerheim tai kuka tahansa) on niin sanonut.

Tunsimme toki heidän ajatuksensa, eihän niiltä siihen aikaan olisi voinut välttyäkään. Itse arvostin suuresti esimerkiksi John Stuart Milliä, mutta ei olisi tullut mieleenkään perustella jotain ajatusta sillä, että kun kerran Millkin 180 vuotta sitten…

URHEILUKATSOMOSSA fanitan varauksetta ja innostuneesti. Mitä olisi kunnon futis- tai lätkämatsi ilman vahvaa tunnetta, että seisoo vannoutuneesti oman joukkueen puolella? Ihailen laulajia ja soittajia ja annan tunteideni velloa heitä katsellessa tai kuunnellessa.

Silti vanha varovaisuuteni poliittista idolisointia kohtaan on säilynyt. Heittäytymistä jonkun poliitikon puhdasoppiseksi palvojaksi pidän suorastaan vaarallisena. Maailmanhistorian verisimmillä diktaattoreillakin on yleensä ollut sankat ihailusta sokeutuneet kannattajansa, jotka vielä kiihottavat ja yllyttävät toisiaan. Some on tehnyt tästä yhä helpompaa.

Tämä ei tarkoita, etten arvostaisi sitä työtä, mitä sannariikkapetterit tekevät. Päinvastoin, se on kovaa ja tärkeää työtä kovissa paineissa. Loppujen lopuksi useimmat tekevät sitä vilpittömästi parhaansa yrittäen, keinot ja tavoitteet vain vaihtelevat. Poliitikkojen yleinen dissaaminen tuntuu halpamaiselta.

Jos ei langeta yleiseen halveksuntaan, pudotaan valitettavan helposti yleistyksiin. Vasemmistolaisen mielestä porvaripoliitikot ovat pahoja (tekevät päätöksiä pelkkää ilkeyttään, koska haluavat pahaa ihmisille, kyykyttää köyhiä…) ja porvarin mielestä taas vasemmistolaiset ovat tyhmiä (tekevät päätöksiä, joiden kamalia seurauksia eivät ymmärrä, ovat ideologisesti sokeita…).

EIHÄN SE NÄIN mene oikeasti. Mutta kiihkeän poliittisen ihailijan nahoista löytyy yleensä kiihkeä vihailija.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.8.2023