KÄVIN EILEN taas tutulla kuntosalilla. Ensin hiet crosstrainerilla ja sitten vähän sarjoja laitteissa. Sen verran, että tulee pidettyä yllä terveyttä ja vähäistä lihaskuntoa.
Olen käynyt samassa paikassa jo useamman vuoden. Se on lähellä ja hinta on kohtuullinen. Käyttäydyn kuten salilla on tapana. Siis vältän muiden salilla liikkuvien huomaamista, katsekontaktista tai sananvaihdosta puhumattakaan.
Tiirailen salin isoista ikkunoista kadulla kulkevia ihmisiä ja autoja. Tai sitten vain kohdistan katseeni lattiaan ja kierryn oman napani ympärille. Jos mukana on kuulokkeet, se vielä helpottaa tätä. Yhtä hiljaisia ovat käytännössä kaikki muutkin, jos ei seurassa ole oma juttukaveri.
GOLFKENTILLÄ olen tottunut toisenlaisiin tapoihin. Siellä normikäytökseen kuuluu tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Niin toisia pelaajia kuin kentällä työskenteleviä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Se on helppo muistisääntö. Kaikkia. Ei tarvitse miettiä sen enempää. Ihan vain morjestaa, ei mitään sen hienostunempaa.
En kaipaa enkä tyrkytä näitä ikivanhoja golfkenttien tapoja kuntosalille. Paikat ovat luonteeltaan erilaisia. Mutta aika sekoitus kaikenlaisia ihmisiä lopulta molemmissa liikkuu, ei niin että toisessa olisi jotenkin kultivoituneita ja toisessa vain ikäviä ja umpimielisiä.
Onko silti siis saleilla aivan pakko jurottaa, vai voisiko sinnekin koettaa kehittää jotain luontevan sosiaalisuuden lisäämiseksi? Tympeä vaikenemisen kulttuuri nimittäin tarjoaa kaikki eväät ihan turhan kielteiseen ajatteluun. ”Tuijottaako tuo tyyppi mua? Se on ainakin kahdesti vilkaissut tänne päin? Onko mussa jotakin vikaa? Luuleeko se olevansa muka parempi, häh!”
VOISIKO vaikka joku tamperelainen sali kokeilla kampanjaa kuntosalietiketin muuttamiseksi? Miten olisi aluksi jollekin viikonpäivälle oma teema, vaikka hienosti ja kansainvälisesti Moi Monday? ”Meidän salilla kaikki saavat maanantaisin moikata tuntemattomillekin ja katsoa silmiin.”
Edes teemapäivänä tervehtiminen ei tietysti olisi pakollista, jos se ujostuttaa tai tuntuu muuten mahdottomalta. Mutta se olisi joka tapauksessa sallittua ja jopa toivottavaa.
Parhaimmillaan tuo voisi alkaa kiertää kävijöiden keskuudessa kuin kulkutauti. Vähitellen yksi jos toinen saattaisi moikata vastaantulijoita myös muina päivinä. Olisiko se liian vaarallista?
Eipä tuo paljoa vaatisi. Sitten voisi kukin taas tuttuun tapaansa keskittyä omiin puuhiin, turhan juttelemisen sijasta puskemaan hikeä ja kylmää rautaa. Mutta silti ilmapiiri voisi muuttua edes pikkuisen ystävällisemmäksi ja rennommaksi. Jos joku vahingossa lipsauttaisi vaikka hymyn, ei tarvitsisi heti epäillä, että tuokin tuossa virnuilee ja yrittää varmaan salaa naureskella minulle.
Antti Marttinen
Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 3.5.2025
peaceofcakemedia.com 