MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023