Avainsana: hallitus

Kotitalousvähennys: pienet yritykset kärsivät muutoksesta

JUTTELIN viime viikolla siivoojamme kanssa. Kysyin, miten vuodenvaihteen iso heikennys kotitalousvähennykseen on vaikuttanut?

”Paljon, paljon asiakkaita on lähtenyt. Monelta meistä työt ovat loppumassa.”

Samaa olen kuullut muualtakin. Siivousta ja hoivakäyntejä harvennetaan tai lopetetaan kokonaan, remontteja lykätään. Tehdään itse eikä osteta palveluja. Tilataan sen sijaan Temusta kiinalainen robotti-imuri tai kutsutaan serkkupojan kaveri tekemään pimeää sähköremppaa.

Suurin osa meistä ei tunne täsmälleen kotitalousvähennyksen suuruutta. Siksi moni ei edes huomaisi pieniä viilauksia vähennykseen.

Mutta nyt maan hallitus otti kirveen käyttöön. Siivous- ja hoivatyön vähennysprosentti putosi 60:stä 35:een ja enimmäismäärä 3500 eurosta 1600:aan. Remonttitöissä vähennys oli jo vanhastaan matalampi. Psykologinen vaikutus on todella suuri.

EMME me hyväosaiset paljoa kärsi tästä muutoksesta. Tästä kärsivät pienet yritykset ja niiden pienituloiset työntekijät, joilta jäävät palkat, sotut ja eläketurva rehellisestä työstä saamatta. Ja ne asiakkaat, joille kynnys palvelujen ostamiseen nousi nyt liian korkeaksi. Vähennyksen käyttäjien keskitulo on lähellä keskipalkkaa. Neljä kymmenestä vähennyksen saajasta on ollut eläkeläisiä.

Valtiontalous ei tällä nouse tippaakaan. Nettohyöty jää vähiin, jos yrityksiltä ja työntekijöiltä kerätyt verot jäävät uupumaan ja vastaavasti työttömyysmenot kasvavat. Jokaisesta palvelun ostamiseen käytetystä satasesta nimittäin maksetaan arvonlisäverot, yrityksen yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut.

Vaikka ei ole syytä sortua ”vähennys maksaa itse itsensä” väittämiin, aika suuri osa näillä kyllä kuittaantuu.

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy hyvin harvoin väärinkäytöksiä. Näin todettiin Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön perusteellisessa tutkimuksessa pari vuotta sitten. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä on ollut tekemisissä vähennyksen kanssa.

Ennen vähennyksen käyttöönottoa keskustelu kotiremppamiehen kanssa meni jokseenkin näin: ”Paljonko maksaa?” ”Tonnin.” ”Siis kuitilla?” ”Ai jaa, sitten kaksi. Mutta muistinkin juuri, etten taida nyt ehtiä, kun tarttee tonne työkkäriin…”

Palataanko taas tähän vanhaan malliin?

Kun hallitus vuosi sitten korotti kelakorvauksia, hyvin pian saatiin tutkittua tietoa, että korotus ei näytä toimivan toivotulla tavalla. Sen perusteella hallitus päätyi nopeasti korjaamaan mallia.

Toivottavasti myös kotitalousvähennyksen heikennyksen vaikutuksia kaivellaan mieluummin heti kuin joskus kadon jo käytyä yritysjoukossa. Vaikkei vähennystä nostettaisi ihan entiselle tasolle, se kannattaisi tehdä kiireesti, vaikka kesken vuoden. Viisas oppii virheistään.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.1.2025

Kaikkien aikojen huonoin hallitus?

Helmikuussa 2020, vähän ennen koronaa, pohdin sitä, mikä olisi Suomen kaikkien aikojen epäsuosituin hallitus. Veikkasin sitä, joka aloittaa vuoden 2023 vaalien jälkeen, hallituspohjasta riippumatta. Perustelin myös miksi:

MIKÄ on sinun mielestäsi Suomen kaikkien aikojen huonoin hallitus? Edesmennyt Antti Rinteen hallitus kenties? Moni äänestäisi ehkä Juha Sipilää? Mutta onhan niitä vähän vanhempiakin vahvoja ehdokkaita, vaikkapa Stubbin, Kataisen, Kiviniemen tai Vanhasen kokoonpanot? Kullakin omat kannattajansa.

Kovin paljoa kauemmaksi ei poliittinen muisti yllä. Vain jysähtänein setämies heittäisi peliin jonkun kekkosajan Martti Miettusen hätätilahallituksen.

Entä Sanna Marinin hallitus, olisiko siitä vihatuimmaksi? Itse en usko, olen siitä jopa jokseenkin varma. Oma ylivoimainen suosikkini on nimittäin seuraava, vuoden 2023 vaalien jälkeen aloittava hallitus. Sillä on kaikki edellytykset epäonnistua täydellisesti.

Perustelut?

Marinin viisikko kestää

ENSIN pitää perustella se, että Marinin hallitus kestää vielä kolme vuotta vaaleihin asti.

Vahvin syy on se, että jokaisella hallituspuolueella on oma vahva intressinsä pysyä kiinni vallankahvassa.

SDP tietenkin haluaa säilyä pääministeripuolueena. Vasemmistolle tämä koalitio lienee rakkain mahdollinen, vaikka perinteiseen tapaan puolue hypännee taas kyydistä joskus vaaleja edeltävänä syksynä. Se ei vielä hallitusta kaada.

Vihreät taas ovat juuri nyt niin kaukana vasemmalla, etteivät he osaa kuvitellakaan muita kumppaneita kuin nykyiset. Varmuuden vuoksi puolue lakkautti lehtensäkin, jotta soraäänet eivät pääse häiritsemään. Keskusta roikkuu mukana peläten sinistä tulevaisuutta, ja keksii sille vain aina uuden perustelun. Ja RKP? Puolue oppi, että oppositiossa sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Hallitusta pitää koossa myös äärimmäinen viholliskuva; entä jos kokoomus ja ne persut…?

Varsinkin pitkä etäisyys kokoomukseen on tärkeä. Se pitää huolen, että puolue ei nouse hallituspeliin mukaan kovimmassakaan kriisissä.

Etäisyyttä ylläpitää se, että kokoomus on joutunut ja joutuu jatkossakin rakentamaan oman sisäpoliittisen ”nato-optionsa”. Ulkopoliittista nato-optiotahan on perusteltu sillä, että riippumatta haluista tai haluttomuudesta Natoon ei voida liittyä, koska Venäjä silloin syö meidät. Toisaalta nato-ovi täytyy pitää raollaan, jotta vastaavasti Venäjälle voidaan viestiä, että liitymme heti Natoon, jos Venäjä uhkaa syödä meidät.

Sisäpolitiikassa tämä tarkoittaa, että taktisista syistä – toki siellä kokoomuksessa joidenkin rydmanien ja kalevoiden mielestä muutenkin – kokoomuksen täytyy pitää ovi lonksumassa persujen suuntaan. Muuten se olisi tulevissa ratkaisuissa jopa suurimpana puolueena toisten armoilla ilman vaihtoehtoja.

Tämä taas väistämättä kasvattaa etäisyyttä nykyisiin hallituspuolueisiin ja helpottaa edellä mainitun viholliskuvan kirkastamista. Viholliskuvaan riittää hyvin jo se, että kokoomus ei ehdottomasti poissulje yhteistyön mahdollisuutta, vaikka toteaisi pitkän litanian asioita, joissa puolueiden näkemykset eriävät jyrkästi. Alkaen vaikka suhtautumisesta oikeusvaltioon.

Eli ennustukseni on, että Marinin hallitus kestää kolhujenkin kera seuraaviin vaaleihin asti.

Mission impossible – mahdoton tehtävä

MUTTA miksi se seuraava hallitus on niin epäsuosittu, jopa riippumatta sen pääministeristä tai hallituspohjasta? Tämä johtuu vuosi sitten kirjoitetusta hallitusohjelmasta, josta – kuten hyvin muistetaan -ei muutettu pilkkuakaan Marinin hallitusta muodostettaessa.

Ohjelmassa hallitus sitoutui siihen, että se ei tee mitään sellaisia ikäviä talouspäätöksiä, joita Sipilän hallitus harrasti. Sen sijaan se korottaa tulonsiirtoja ja laatii suuria suunnitelmia, jotka toimeenpannaan seuraavalla hallituskaudella. Julkisten palvelujen rapautumisesta se on syvästi järkyttynyt ja huolestunut, mutta ei osoita rahaa niiden korjaamiseen.

Näin seuraavan hallituksen lähtökohdat ovat jo nyt nähtävissä.

1. Julkinen talous on huonommassa tilassa kuin Rinteen/Marinin hallitusten aloittaessa. Toivottavasti ei sentään huonommassa kuin Sipilän aloittaessa.

2. Kunnat ovat vuoteen 2023 mennessä korottaneet verojaan niin paljon, että veronkorotusten liikkumavara julkisten menojen rahoittamisessa on käytännössä olematon.

3. Julkiset palvelut ovat rempallaan, mutta Marinin hallitus on (ehkä) tehnyt monia päätöksiä siitä, miten seuraavan hallituksen pitää korjata ne erittäin suurilla taloudellisilla panostuksilla.

4. Ilmastonmuutosten torjumisesta on laadittu tiekartta ja suunnitelma vuoteen 2035, ja seuraavan hallituksen on vain tehtävä ne ikävät päätökset, joilla homma hoidetaan käytännössä.

ELI seuraavan hallituksen pitäisi korjata rempallaan oleva talo, mihin se ei pysty, koska rahaa ei ole, menot ja velat kasvavat ja verot ovat jokseenkin tapissa. Mitä tahansa se tekee, kaikki kirpaisee ikävästi kansalaisia.

Se joutuu lopulta sekä korottamaan veroja yhä kireämmiksi että karsimaan etuuksia, eikä se silti pysty toteuttamaan kunnolla niitä kunnianhimoisia suunnitelmia hoitajamitoituksista, koulutuksen kunnianpalautuksesta, terkkareiden kunnostuksesta, ilmastonmuutoksen torjumisesta ja kaikesta muusta hyvästä, jotka edeltäjä oli viisaudessaan laatinut ja perinnöksi jättänyt.

Jos olisin Sanna Marin, toivoisin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, etten olisi enää sen – kaikkien aikojen huonoimman – hallituksen pääministeri.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 3.2.2020

Veronkevennys ja Julian Alvarez

Joskus kaikkein nerokkaimmat keksinnöt syntyvät kuin huomaamatta, aivan vahingossa. Alfred Nobelin sanotaan tällä tavoin keksineen dynamiitin. Vastaavia esimerkkejä ruudinkeksijöistä löytyy tieteen historiasta monia muitakin.

Myös vuosi sitten työnsä aloittanut Petteri Orpon hallitus teki tällaisen lipsahduksen heti ensi töinään. Se kehitti uusiutuvan taikarahan, ikiliikkujan. Siihen se törmää nyt harva se päivä.

Muistattehan, että hallitus päätti kaikkien säästöjen keskellä alentaa ns. solidaarisuusveroa. Tämän laskettiin keventävän eniten tienaavien verotusta yhteensä noin 70 miljoonalla eurolla.

Summa on sama minkä espanjalainen suosikkijoukkueeni Atletico Madrid juuri maksoi Manchester Citylle, kun argentiinalainen hyökkääjä Julian Alvarez siirtyi tällä viikolla potkimaan palloa heidän joukoissaan. Miljardien rinnalla ehkä pikkusumma, mutta…

Omasta mielestäni kevennys ei todellakaan ollut Suomen taloustilanteessa viisas tai tarpeellinen. Tuloverotus on meillä kyllä korkeaa ja jyrkän progressiivista, ja jossain toisessa tilanteessa keventäminen kautta linjan on ihan paikallaan. Mutta nyt tuon veron maksajat tuskin olisivat nousseet kapinaan, vaikka sitä olisi jatkettu entisellään. He tuskin edes huomasivat saamaansa kevennystä.

Ajoitus oli mahdollisimman huono. Ja poliittisesti suorastaan onneton.

Hallitus nimittäin tarjosi tällä ratkaisulla kaikille kriitikoilleen kiekkotermein syötön suoraan lapaan. ”Rikkaiden veronkevennyksestä” tuli taikaraha, jota käytetään yhä uudelleen ja uudelleen kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Syntyi se ikiliikkuja.

Ihan äsken tällä 70 miljoonalla luvattiin pelastaa tuleva olympiamenestys. ”Jos hallituksen rikkaimmille myöntämä veronkevennys käytettäisiin huippu-urheilun tukeen…” Tuore käyttökohde on myös kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöjen tukeminen. ”Jos hallituksella on varaa leikata rikkaimpien verotusta…”

Samaisella uusiutuvalla taikarahalla oppositiopuolueet ja eri etujärjestöt ovat ehtineet ratkaista myös hyvinvointialueiden miljardiongelmat, eläkeläisten asumistuen, työttömyyden kasvun, nuorten mielenterveyden ja mitä tahansa eteen vain sattuu. Tottakai.

Eli aina kun ikävä toimittaja yrittää haastaa kysymyksellä, mistä rahat, vastaus alkaa sillä, että ”perutaan rikkaiden veronkevennykset, kysymys on arvoista.” Helppo nakki, ei tarvitse miettiä sen enempää.

Entä jos hallitus vielä taipuisi, peruisi kevennyksen ja lupaisi lyhentää tuollakin rahalla velkaa? Kiitosta ei tulisi keltään, mutta kaikki ne, jotka eivät edes huomanneet kevennystään, heräisivät taatusti valittamaan raskasta verotaakkaansa. Sellaisia me olemme. Ja sellaista politiikka on, tyhmyydestä sakotetaan. Nyt jopa päivästä toiseen.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 25.8.2024

Nauloja arkkuun

Yritin toukokuussa 2010 (7.5.2010) pohtia työmarkkinoiden tulevaa kehitystä. Toisin kuin tarinan lopussa aavistelin, maahan löytyi lopulta sittenkin niin kovapäinen hallitus, että uskaltautui oman tulevaisuutensakin kustannuksella kovaan painiin liittojen kanssa.

Siinä osuin oikeaan, että tuossa vaiheessa tapailtiin jo zorbaksen säveliä.

KUN Elinkeinoelämän Keskusliitto joku vuosi sitten ryhtyi nuijimaan nauloja Tupo-Suomen arkkuun, se tiesi, mihin pyrki.

Keskitetty työehdoista sopiminen piti saada loppumaan. Palkoista piti päättää alakohtaisesti ja mieluiten suoraan työpaikoilla. Rivien väliin oli kirjoitettu, että tässä asetelmassa työnantaja olisi vahvemmilla.

Eihän hankkeeseen tietenkään muuten olisi ryhdytty.

***

NYT on nähty, että EK todella onnistui sammuttamaan intomielisimpienkin tuporomantikkojen haaveilut keskusjärjestöjen rakentamista tuloratkaisujen raameista.

Mitä muuta se sai aikaan?

Ensinnäkin se kuohitsi luotettavimmat neuvottelukumppaninsa, työntekijöiden keskusjärjestöjen johtajat.

Kun se vei Lauri Lylyltä, Mikko Mäenpäältä, Matti Viljaselta ja heidän seuraajiltaan mahdollisuuden vaikuttaa palkoista ja työehdoista sopimiseen, se käytännössä vie muunkin vallan heiltä ja ojentaa sen kultalautasella Antti Rinteelle, Timo Rädylle ja muille kapinakenraaleille.

Eihän valta mihinkään katoa. Se vain vaihtaa asuinsijaa.

Vallan makuun päässeet liittojohtajat näyttävät kolmikolle kaapin paikan, kuten on jo nähty. Kolmikannan leikkimisestä on tullut pelkkää näytelmää, kun keskustelijoilla ei enää taida olevan valtuuksia sopia oikeastaan mistään.

Liittojohtajat lyövät taustalla lukkoon niin ehdottomia kantoja, että väheksytyn Jukka Ahtelan työelämäryhmän tuotokset voivat nousta tulevien saavutusten määrittämällä asteikolla vielä hämmästyttäviin korkeuksiin.  

***

KYSYMYS ei ole henkilöistä. Se vain on niin, että kuka tahansa suuren keskusjärjestön vetäjä joutuu päivät pitkät yhdistelemään ristiriitaisten porukoiden etuja ja hänen valtansa ensisijainen lähde on kyky sopia ja sovitella. Tekemällä oppii.

Vastaavasti liittojohtajan roolissa on ajettava härkäpäisesti oman väen etua. Muuten on kohta entinen liittojohtaja.

Vanhoina vallantäyteisinä aikoinaan keskusjärjestöpomot saattoivat hakea tukea maltillisimmista liittojohtajista. Nyt kovapäisimmät kohta määrittävät suunnan ja tahdin. Ei se ehkä merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan, mutta vähän sen suuntaista.

***

MITÄ vielä on saatu?

Koko kevät on ollut jatkuvaa rähinää ja samanlaista on luvassa jatkossakin. Tästä eteenpäin on aina joku taistelu päällä. Ja kuten on huomattu, pienikin kina pystyy pysäyttämään puoli Suomea. Nyt niitä on luvassa toinen toisensa jälkeen.

Asemia haetaan laillisten ja laittomien yhteenottojen kautta. Työpaikkojenkin erimielisyydet puidaan raastuvassa. Periksi ei anneta kummallakaan puolella.

En tiedä, halusiko EK kaikkea tätä? Ehkä se sai mitä tilasi, mutta kuormassa taisi tulla kylkiäisiksi kaikenlaista muutakin.

PS. SEURAAKO kolmikannan alamäestä parlamentaarisen demokratian uusi kukoistus?

Enpä usko. Kolmikannan kautta heikompikin hallitus on pystynyt ujuttamaan läpi myös kipeitä ja epäsuosittuja ratkaisuja. Niitä on lähivuosina edessä monia.

Mutta mikä hallitus pystyy ajamaan keljulta tuntuvia ratkaisuja omin voimin läpi, kun se saa jatkossa vastaansa järkähtämättömän ay-liikkeen, kulloisenkin opposition ja sankkenevan sosiaalisen median populistilauman, jota ei kannata väheksyä?

Kansansuosiostaan huolestuneen hallituksen tahdon lamauttava ei-rintama syntyy kevyesti mistä tahansa aiheesta, ja kohta täälläkin tapaillaan kreikkalaisen zorbaksen askelia. 

Antti Marttinen

Julkaistu Taloustaidossa 7.05.2010

Yksi tärkeä desimaali

MATEMATIIKKA on jännittävää. Samaan tulokseen voi päästä monella eri tapaa. Otetaan esimerkkinä vaikka kaikille tuttu hoitajamitoitus 0,7. Siihen on voitu pyrkiä lisäämällä hoitajia, mutta yhtä hyvin vähentämällä hoivapaikkoja.

No miten kävi? Uutisista saimme lukea, miten hoivakoteja suljettiin, paikkamääriä pienennettiin ja jonot pitenivät. Vanhuksen piti olla yhä huonokuntoisempi päästäkseen sisään. Samat ongelmat niin julkisella kuin yksityisellä puolellakin.

Tämän kerrottiin tapahtuneen juuri hoitajamitoituksen takia, ei siitä huolimatta. Eli kun hoitajia ei vain löytynyt desimaalien täytteeksi, vähennettiin paikkoja. Tai sitten mentiin kaikkein kalleimpaan ratkaisuun ja täytettiin aukkoja vuokrahoitajilla.

TYÖELÄMÄSTÄ tunnetaan sanonta ”sitä teet, mitä mittaat.” Kun lailla oli säädetty pakottavaksi yksi mittari, siihen oli pantava rahat ja paukut. Kaikki muu työn ja hoivan kehittäminen jäi sen rinnalla toissijaiseksi.

Mitoituksen sisältäneellä vanhuspalvelulailla oli ja on hyvä tarkoitus. Eihän sitä muuten olisi säädetty. Mutta sitten suljettiin silmät siltä, miten se voidaan käytännössä toteuttaa. Alkuperäisen aikataulun – voimaantulo juuri ennen viime eduskuntavaaleja – määräsi politiikka, ei vanhusten tarpeet tai voimavarojen rehellinen arviointi.

Kun hoitajamitoitus päätettiin kahdessa vuodessa nostaa 0,5:stä 0,7:ään, peruskoulun matikallakin piti ymmärtää, että hoitajien vähimmäismäärän on silloin yhtäkkiä noustava 40 prosenttia. Kysymykseksi tuli, mistä saadaan lisää hoitajia? Tai mitä tehdään, jos ei saada?

Heitä piti saada valtavasti ihan joka puolelle maata, missä on vanhuksia ja hoivakoteja. Tämä tilanteessa, jossa jo valmiiksi kaikissa hoivatehtävissä oli pula työntekijöistä.

Lisätään koulutusta? Hyvä, mutta ei auttaisi vuosikausiin. Lisätään maahanmuuttoa? Sama juttu. Lisää palkkaa. Onko auttanut?

VIISAUTTA on se, että jopa rakkaimmasta hankkeesta uskalletaan vähän pakittaa, jos voimat eivät riitä. Tämän viisauden esiin kaivaminen oli ymmärrettävästi vaikeaa. Olihan hoitajamitoitus aikanaan tärkeä vaalilupaus, jolla taidettiin ratkaista vuoden 2019 pääministerin nimi.

Tällä viikolla sitten hallituksen kehysriihessä vihdoin päätettiin, että henkilöstömitoituksen pysyväksi määräksi tulee 0,6. Sekin on 20 prosenttia enemmän kuin 0,5, mistä alun perin lähdettiin.

SANOTAAN, että paras on usein hyvän pahin vihollinen. Härkäpäinen nauliutuminen epärealistiseen unelmaan voi pahimmillaan estää pääsyn kohtuulliseen ja tasapainoiseen ratkaisuun. Näin uhkasi käydä vanhusten hoivalle. Toivottavasti tämän viikon päätöksen myötä päästään kehittämään vanhuspalveluja kokonaisuutena, johon kuuluu paljon muutakin kuin ympärivuorokautinen hoiva ja yksi tärkeä desimaali.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 20.4.2024

Mistä saataisiin lisää verotuloja?

MITÄ YHTEISTÄ on sellaisilla yhtiöillä kuin Amer Sports, Caverion, Comptel, DNA, Kotipizza, Okmetic, Pöyry, Ramirent, Rovio, Sponda, Tikkurila, Uponor, Vacon..?

Kaikki ovat esimerkkejä suomalaisista pörssiyhtiöistä, jotka on viime vuosina ostettu pörssistä ulos ja siirtyneet ulkomaalaisomistukseen. Useimmat oikein hyviä ja menestyksellisiä yrityksiä.

Mistä tämä kertoo? Ainakin – yhtenä piirteenä – siitä, että Suomessa ei ole sellaisia rikkaita, jotka pystyisivät pitämään noista yrityksistä kiinni tai ostamaan itselleen.

Tämä pienenä johdantona kevään verokeskusteluun, joka liittyy tulossa olevaan kehysriiheen. Eli jos joku kuvittelee, että valtiontalouden ongelmat ratkaistaan verottamalla kovemmin niitä Suomen valtavan rikkaita, niin… tyhjän saa pyytämättäkin. Helsingin pörssistäkin suurimman osan omistavat valtio, eläkeyhtiöt ja ulkomaiset sijoittajat.

Suomen rikkaita ei pidä turhaan sääliä, vaikka heitä onkin kovin vähän. Mutta ei heidän vauraudestaan löydy taikaiskun tapaista pelastusrengasta valtiontaloudelle. Suomessa tuloerot ovat maailman pienimpiä ja ihan hyvä niin. Siinä kisassa meillä ei ole enää uutta voitettavaa.

Verojakin tarvitaan

Olen samaa mieltä itseäni parempien asiantuntijoiden kanssa siitä, että valtion velkaantumisen oikaisemisessa pitää puuttua myös verotukseen. Pelkät säästöt eivät riitä. Ja mitä tulee kasvuun ja kehitykseen, valtio pystyy toki aina tekemään kaikenlaista sen estämiseksi. Mutta kasvun edistäminen suunnitelmallisesti poliittisin päätöksin onkin paljon vaikeampaa. Vähän kuin heinällä työntäisi.

Pidän joka tapauksessa oikeana sitä järjestystä, että Orpon-Purran hallitus sitoutui heti ensimmäiseksi kautensa alussa säästöihin ja rakennemuutoksiin. Jos liikkeelle olisi lähdetty veronkiristyksillä, muut toimet olisivat helposti jääneet kokonaan tekemättä. Näin kävi käytännössä Kataisen-Urpilaisen hallitukselle. Se kiristi ensin veroja ja sen jälkeen… kiristi taas veroja. Uudistukset jäivät tekemättä ja talous luisteli loputonta alamäkeä.

Mutta nyt on siis aika miettiä, mitä tehdä verotukselle.

Ylivoimainen arvonlisävero

Jos on pakko päättää kiristyksistä, ehdoton pääkohde on silloin arvonlisävero. Kaikki muu on sen rinnalla pelkkää hienosäätöä. Arvonlisävero on kulutusverona luonteva myös siitä syystä, että toinen suuri kulutusverojen lähde eli autoilun verotus, on sähköistymisen myötä vahvasti kevenemässä. Ja jos haluamme verotuksella edistää liikenteen ilmastopäästöjen vähenemistä, uusien liikenneverojen kehittely menetettyjen verotulojen saamiseksi ei todellakaan kannata.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu vientiin, mutta kylläkin kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat vältellä veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Tavis ostaa Dressmanin alesta 30 euron farkut. Rikas brassailija ostaa jostain muualta 900 eurolla Balenciagan farkut. Tavis maksaa alvia 6 euroa, brassailija 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista rikki.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

Jos siis verojen korotuksia tarvitaan, alvi on silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus kautta linjan tuottaisi miljardiluokkaa euroja lisää joka vuosi velan keventämiseen. Kymmenen euron ostoksen hintaan se toisi enintään 8 senttiä lisää, jos kauppias vie koko korotuksen hintaan. Sen me ehkä kestäisimme? Varsinkin, jos köyhimpien kohdalla hallitus vastaavasti tinkisi alvikorotusten verran indeksijäädytyksestään.

Yhdessä kohtaa silti olisin varovainen alvin korotuksissa. Kirjojen ja lehtitilausten alennettu alvi on osa lukutaidon puolustusta ja huoltovarmuutta. Tuki alvialennusten kautta on myös markkinaehtoista; sitä tuetaan mitä luetaan.

Entä sitten yritystuet? Tiesittehän, että alennetut alv-kannat taitavat olla laskelmissa suurin yksittäinen yritystukien muoto. Eli jos vaatii yritystukien vähentämistä, alvista on hyvä aloittaa.

Pääomaverojen siilipuolustus

Pääomaverojen korottaminen varsinkin listaamattomien yritysten kohdalla on ollut suosittu ehdotus, kun veronkorotuksista puhutaan. Tässä kohtaa helposti viitataan myös asiantuntijatyöryhmien ehdotuksiin.

Työryhmät todellakin ovat ehdottaneet muutoksia, mutta nimenomaan verojen rakenteeseen. Siltä osin hallituspuolueiden olisikin jo syytä luopua ”mitään ei saa muuttaa” siilipuolustuksestaan. Listaamattomien yritysten osinkoverotuksen kevennykset suosivat nykyisellään jo hankittua nettovarallisuutta. Painopiste voisi hyvin siirtyä kannustamaan paremmin uutta ja kehittyvää yritystoimintaa.

Jos tuollaisten muutosten yhteydessä verotuotot hieman lisääntyvät, niin se tuskin on yritystoiminnalle suuri ongelma, kun verotuksen rakenne samalla paranee. Joka tapauksessa valtiontaloutta ei sillä pelasteta, että pääomatulojen verotusta kovasti kiristettäisiin.

Kotitalousvähennyksen prosentit

Mitä muuta? Tupakkaa ja alkoholia on mahdollista aina verottaa enemmän, vaikka ne taitavat olla veroista kaikkein regressiivisimpiä eli kohdistuvat pahimmin pienituloisiin. Jossain kohtaa näidenkin verojen osalta tulee raja vastaan niin, että verotuotot eivät enää korotuksilla nouse.

Työnteon verotusta en lähtisi enää nykyisestä kiristämään, vaikka muualta verotuloja haalittaisiinkin. Hallituksen suurimpiin tuloihin tekemät kevennykset kyllä olisivat saaneet jäädä tekemättä. Vaikka ne eivät olleet julkisen talouden kannalta suuruudeltaan merkittäviä, niiden symboliarvo oli erittäin suuri. Ja tuskinpa kukaan kevennysten kohteeksi päätyneistä olisi suuremmin valittanut, vaikka olisi jäänyt ilman?

Entä vähennykset? Olen erittäin vahva kotitalousvähennyksen kannattaja. Se tarjoaa rehellistä työtä, josta kertyy sosiaaliturva ja eläke. Se torjuu vahvasti harmaata taloutta. Se ohjaa käyttämään veronsa maksavia yrityksiä. Vähennyksen hyötypuolet ovat tutkitusti erittäin suuret.

Silti en pitäisi ongelmana, jos enimmillään 60 prosentin vähennysprosenttia jonkin verran alennettaisiin. Se tuskin alentaisi vähennyksen käyttöä. Samoin vähennyksen enimmäismäärän voisi ainakin jäädyttää, jos ei jopa jonkin verran alentaa sitä. Näillä kummallakaan muutoksella tuskin olisi suurempaa vaikutusta erinomaisen järjestelmän toimivuuteen, mutta rikkana verotulojen rokassa olisivat nekin.

Samalla kun mietitään kaikenlaisia verojen kiristyksiä, kannattaisi yhdessä kohtaa harkita etenemistä toiseenkin suuntaan. Hyvää ja tärkeää työtä tekevät kulttuuri-, nuoriso-, urheilu- ja sosiaalialan järjestöt ovat ahtaalla, kun suorat valtiontuet ovat kutistumassa. Osalle se voi olla kohtalokasta, osa joutuu yhä voimakkaammin turvautumaan suurlahjoittajien ja yrityssponsorien tukeen.

Pienten järjestöille suunnattujen lahjoitusten verovähennyskelpoisuus voisi olla järjestöille terveellä tavalla kolmas tukijalka kutistuvan valtionavun ja sponsorituen rinnalle. Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan aikana, jolloin vapaaehtoistyö on monella suuntaa kuihtumassa. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Tämä toiseen suuntaan vievä verouudistus toisi ennen kaikkea yksityistä tavallisten ihmisten rahaa järjestöjen toimintaan, mutta tietysti vähennyksen kautta myös julkista tukea. Sen suuruudesta ja kohdentumisesta kuitenkin päättäisivät tavalliset lahjoittajat, eivät poliitikot ja virkahenkilöt.

Tämä(kin) uudistus kannattaisi nyt laittaa työryhmään ja mietintään. Valmista voisi hyvin tulla vielä tämän vaalikauden aikana.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2024

https://www.verkkouutiset.fi/a/mista-saisi-lisaa-verotuloja/#7721070b

Arvojemme mukainen pärstäkerroin

ARVOT JA TAVAT ovat vähän kuin musiikkimaku. Nuorena opittu kestää koko elämän. Matkan varrella tulee uusia kerrostumia, mutta juuret säilyvät.

Arvot ovat tärkeät. Mutta mitä ovat sellaiset yhteiset arvot, joiden alle tänä päivänä kokoonnumme? Onko niitä? Kesät talvet kouluun hiihtäneiden boomereiden arvot vai aakkosten loppupään y- ja z-sukupolvien mieltymykset? Hankala kysymys.

On vaikea kuvitella, että tärkeitä ratkaisuja tehtäisiin 50 vuoden takaisten ajatusmallien pohjalta. Yhtä väärältä tuntuisi tuomita muinaisia tekemisiä tämän päivän arvomittareiden pohjalta, suhteuttamatta niitä sen aikakauden tapoihin ja tilanteeseen. Näinkin silti tapahtuu.

MAAN HALLITUS ja ay-liike vääntävät ankarasti kättä muun muassa siitä, pitääkö työntekijän irtisanomiselle olla nykylain mukaisesti sekä asiallinen että painava syy vai riittäisikö pelkkä asiallinen? Sivusta katsoen on vaikea sanoa, onko noilla sitten niin ratkaisevaa eroa.

Varsinkin, kun samaan aikaan juuri arvojen mukaisuudesta on tullut uusi potkujen pikakaista. Kun esimerkiksi vuosien mittaan on kehittynyt käytäntö suhtautumisessa juopotteluun varoituksineen ja hoitoonohjauksineen, arvojen vastaisesti toikkaroinut saa nyt kertalaakista lentää kuin leppäkeihäs, jos tällainen vanhanaikainen sanonta sallitaan.

Mitä ne ovat ne yritysten arvot, joihin nyt vedotaan? Googlaamalla eri firmojen sivuja löytyy yleviä julistuksia, jotka pölyttyvät jossain strategioiden ja visioiden seassa. Siellä on rohkeutta ja yhteistyötä ja luovuutta ja ties mitä.

OIKEASTI ARJESSA yrityksen arvot keksitään yleensä silloin, kun somemyrsky jo nousee ja kansantuomioistuin alkaa langettaa siellä tuomioitaan. Silloin toimitusjohtaja pelästyneen brändiosaston ohjeistamana lausuu, että tämä ei ihan tosi ole arvojemme mukaista, meillä on nollatoleranssi. Sama käytäntö leviää yhä pienempiin yhteisöihin.

Arvoihin vetoaminen haiskahtaa joskus vanhanaikaiselta pärstäkertoimen käytöltä. Jos et ole pomon tai valmentajan suosikki, liipasin on paljon herkemmässä. Päätöksen tekijälle kyseessä voi olla pikainen hätäratkaisu, mutta kohteelle sen vaikutukset voivat kestää koko elämän.

Arvot ovat tärkeä elämän selkäranka. On pahoja juttuja, joissa arvoista muistuttaminen on paikallaan. Mutta mitä köykäisemmin perustein arvoilla ratsastetaan, sitä helpommin koko arvo-sana kokee inflaation ja menettää arvonsa.

Pahimmillaan löysä arvopuhe kääntyy armottomuuden kostonkierteeksi. ”Kun sejase sai niin vähästä elinkautisen arvotuomion, miksi nyt tämä toinen pääsee pelkällä varoituksella.”

Kaikki me tarvitsemme arvomme, joihin nojata. Mutta useimmat meistä ansaitsevat myös armonsa. Se välillä unohtuu.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.12.2023

Taas tehdään aivan väärää politiikkaa

Petteri Orpon hallituksen alku palautti mieleeni presidentti Mauno Koiviston toteamuksen, että kaikki politiikka on aina väärää politiikkaa – joltakin kantilta katsottuna. 

Alkuperäistä sitaattia googlatessani törmäsin sattumalta Vasemmistoliiton silloisen kansanedustajan Erkki Virtasen kirjoitukseen kesältä 2011. Jyrki Kataisen hallitus oli juuri ankaran väännön jälkeen saatu kokoon ja Virtasen puolueestakin oli ihan yllättäen tullut hallituspuolue. 

Virtasen puolustuskirjoitus istuisi loistavasti myös tähän päivään. Lainataan vähän:

”Oppositio on oppositio ja hallitus on hallitus. Hallituspuolueille harjoitettava politiikka on tietenkin oikeaa ja oppositiolle se on väärää. Näin se on ollut ja tulee aina olemaankin. Sopeutumisvaikeuksia syntyy siirtymävaiheessa oppositiosta hallitukseen tai päinvastoin.

Äänestäjät eivät välttämättä suostu ymmärtämään näitä siirtymiä ja niihin liittyviä selityksiä yhtä helposti kuin aiemmin. Äänestäjä voi vaikka kysyä ehdokkaaltaan ikävästi, että miksi sinä nyt oppositiossa vaadit sosiaaliturvan parantamista, kun et sitä hallituksessa ollessasi hoitanut?

Vastaus on helppo, mutta äänestäjien miellyttämisen kannalta vaikea: politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Hallituksen on kannettava vastuu siitä, että politiikka ja ennen kaikkea talous pysyvät kunnossa. Se on hallitusten ikiaikainen tehtävä. Niiden on tarvittaessa tehtävä myös ikävät päätökset. On tehtävä ”väärää” politiikkaa.” 

Hyvin sanottu.

ON MONIA uuden hallituksen linjauksia, joita en kannata. Samoin oli edellisellä ja sitä edellisellä. On mielestäni tyhmiä linjauksia, joiden uskon kaatuvan, ja vielä tyhmempiä, joiden toivon kaatuvan.

Ymmärrän hyvin, että jokaisella säästöllä on omat nimikkojärjestönsä niitä vastustamassa, ja useimmat niistä saavat siihen tarkoitukseen vielä valtionapua. Sekin kuuluu demokratiaan. 

Samoin ymmärrän, että työmarkkinajärjestöjen mielestä hallitus ei saisi ehdottaa yhtään mitään, vaan vain nöyrästi anella niitä sopimaan mitä sopivatkaan, jos sopivat. Sekin kuuluu kuvioon.

Vähän vaikeampi on ymmärtää, miten voisi tehdä miljardisäästöjä koskematta mihinkään ikävään? Tai millä logiikalla talouteen saataisiin vauhtia kiristämällä yritysten ja töissä ahkeroivien verotusta, kuten myös on ehdotettu. Mutta se on toki opposition oikeus ja ikiaikainen tehtävä.  

JOS OLISIN oppositiojohtaja, toivoisin silti salaa mielessäni, että hallitus onnistuisi säästöhankkeissaan. Ihan vain siltä varalta, että protestoiva kansa äänestäisi minut vastuuseen seuraavissa vaaleissa. Olisi nimittäin paljon helpompi alkaa toteuttaa taas niitä mukavampia unelmajuttuja, kun likainen ja raskas työ olisi tehty ja talous sen ansiosta olisi vähän paremmalla tolalla.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.7.2023

Lahjoitatko sähkötukesi Ukrainaan?

KUN MAAN hallitus onnistui joulun alla kyhäämään kokoon uuden (juuri vaalien kynnyksellä jaettavan) satojen miljoonien sähkötuen kaikkien jo syksyllä päätettyjen tukien lisäksi, moni huokaisi helpotuksesta. Ovathan jyrkästi kohonneet sähkölaskut käyneet osalle suomalaisista todella raskaiksi.

Tuoreiden kyselyjen mukaan sähkötuilla onkin laaja kannatus. Kukapa ei ottaisi rahaa vastaan, jos voi uskotella itselleen, että se kuuluisa joku muu sen lopulta maksaa? Ja kuten sanottu, osa meistä tukea oikeasti tarvitseekin. Kuinka pieni tai suuri osa, siitä ei ota selvää Erkkikään. Eikä näköjään edes Sanna tai Mika.

Toisaalta on myös nostattanut kiukkua, että tukea valuu todennäköisesti satoja miljoonia myös sellaisille äveriäille, jotka eivät sitä lainkaan tarvitse, mutta ottavat toki ihan mielellään vastaan. Sellaista järjestelmää ei pidetä terveenä, joka ensin verottaa ankarasti, ja sitten muka armeliaasti palauttaa osan rahasta tukiaisina.

Poliittiset päättäjät valittavat, että tuen parempi kohdistaminen on ihan mahdottoman vaikeaa, vaikka hyvin tietävät, että kaikkein suurimmat tuet taitavat mennä hienostoalueiden isojen omakotitalojen omistajille, jotka saavat parhaassa tapauksessa apurahaa myös loma-asuntonsa ja/tai lapinmökkinsä talvilämpimänä pitämiseen.

Mikä avuksi, eikö todellakaan ole mitään keinoja?

YKSI EHDOTETTU tapa hieman tasoittaa tilannetta olisi tehdä sähkötuesta verotettavaa tuloa. Näin voisi ajatella verotuksen progression palauttavan takaisin suuremman osan hyvätuloisen kuin pienituloisen saamasta tuesta. Tuen määrässä voisi sitten huomioida, että osa tulee valtiolle veroina takaisin.

Kuullostaa hyvältä? Paitsi että kun jo keskipalkkaisen marginaaliveroprosentti on 50 prosentin tienoilla, tasaus jäisi lopulta lähes kosmeettiseksi, eikä siksi maksa vaivaa.

Pitäisi keksiä jotain tehokkaampaa. Olisiko median taipumuksesta tehdä kaikenlaisia listauksia jotain apua?

ENTÄ, JOS sähkötukea pitäisi hakea ja hakemukset olisivat julkisia? Ajatusleikkinä tämä vaikuttaisi hyvin toimivalta. Mediat kaivaisivat syksyn veropäivän listauksensa esiin, vertaisivat niitä sähkötukea hakeneiden listaan ja ripustaisivat ahneimmat häpeäpaaluun koronatukia nostaneiden taiteilijoiden seuraan. Ainakin joku ehkä jättäisi itselleen turhan tuen hakematta välttyäkseen tältä ikävältä julkisuudelta. Tai ei viitsisi vaivautua (omalta kannaltaan) pikkurahojen vuoksi.

Tämä ajatus todennäköisesti kaatuisi siihen liittyvään massiiviseen byrokratiaan sekä hakijoiden että myöntäjien kannalta.

VIELÄ JÄÄ kuitenkin vapaan kansalaistoiminnan mahdollisuus.

Siihen tarvitaan vaikkapa tulotilastojen kärjessä vuodesta toiseen esiintyviä Supercellin miehiä, jotka ovat tunnetusti kiitollisia siitä, että ovat saaneet käydä ilmaiseksi koulunsa Suomessa ja voivat muutenkin nauttia kaikista hyvinvointivaltion eduista, joihin myös sähkötuet kuuluvat.

He voisivat nyt pistää pystyyn ja rahoittaa massiivisen media- ja somekampanjan ”Lahjoitan koko sähkötukeni Ukrainaan.” Hyvän esimerkkinsä voimalla – ja median aktiivisella seurannalla – he voisivat aikaansaada jopa miljoonien arvoisen lahjoitusten vyöryn. Sometähdet kehuisivat lahjoitusideaa ja julkkikset voisivat tarjota nimeään mukaan lahjoittajien listaan.

Kuten olemme uutisista huomanneet, Ukrainassa sähkötukea todella tarvitaan. Enemmän kuin vaikka Westendissä tai Marjaniemessä.

TOSIN EHKÄ tuo toive miljoonalahjoituksista Ukrainaan on sittenkin vähän ylimitoitettu? Nimittäin kansalaisilla puheet ovat helposti tekoja suuremmat.

Usein esimerkiksi keskustelupalstoilla törmää kommentteihin, että ”emme tarvitse lapsilisiä” tai että ”olen valmis maksamaan enemmän veroja, jotta se ja se hyvä tarkoitus toteutuu.” Tällaiset ajatukset olisi helppo myös toteuttaa lahjoittamalla rahaa Valtiokonttoriin.

Tänä vuonna tällaisia lahjoituksia on jouluun mennessä tehty Valtiokonttorin antamien tietojen mukaan 6273,31 euroa. Vielä puuttuu miljoonatasosta.

Mutta ehkä nyt on toisin? Aloitan itsestäni. Lupaan lahjoittaa kaikki saamani sähkötukiaiset Ukrainaan. Entä sinä?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 4.1.2023

Onks hei miljartsi paljo vai vähä?

Julkaistu Aamulehdessä 6.9.2022

”HEI ÖSTERMALMI, onks dona paljo vai vähä?”

Kummelin Speedyn klassinen kysymys Sakulle on yhä talouskeskustelun ytimessä. Itse kullakin on joku tuntuma rahan arvoon, jokaisella erilainen. Yhdelle tonni on todella paljon, toiselle pikkupennonen.

Korona-aika vaikutti monella tapaa siihen, miltä raha tuntui. Jos kävi huonosti ja työt menivät alta, se iski kipeästi lompakkoon. Mutta meistä hyväosaisista, joilla palkka tai eläke juoksi entiseen tapaan, raha saattoi tuntua jopa kevenevän, kun ei voinut kuluttaa entiseen tapaan. Ei ollut matkoja, ravintoloita eikä oikein muitakaan palveluita, joihin kotoilun yli jäävä raha olisi tuhlaantunut.

ERITYISEN pahasti taisi sekoittua taju julkisesta rahasta. Kun yhtäkkiä lainattiin miljardeja (= tuhansia miljoonia) koronamenoihin, sata miljoonaa olikin sen rinnalla pikkuraha. Jos velkaa otettiin veroina kerättyjen rahojen päälle vielä kymmenen miljardia, oli helppo vipata saman tien vielä yhdestoista kaikkeen kivaan, mitä tuli luvattua. Ja vielä seuraava ja seuraava.

Tai toisinpäin. Mitä järkeä oli pinnistellä 100 miljoonan säästämiseksi, jos sitten kuitenkin vipataan 9,9 miljardia? Mitä tuollaisesta niuhotuksesta äänestäjätkin sanovat?

Näin rakentui velkaantumisen ikiliikkuja, jota on tavattoman vaikea pysäyttää. Viime viikolla esiteltiin budjetti, jossa kaikkien verojen päälle pitää taas lainata laskutavasta riippuen tutut 10 miljardia. Puhe säästöistä on tehty naurettavaksi, pilkan kohteeksi.

Tätä on Ukrainaan viitaten mainostettu sotatalouden budjetiksi, jota se ei tietenkään ole. Sotataloudessahan tingitään kaikesta turhasta ja paljosta tarpeellisestakin, jotta voimavarat kohdistetaan siihen, mikä juuri nyt on välttämätöntä. Nyt ei tingitä oikein mistään. 

KUINKA PALJON tuo 10 miljardia oikein on, miten siitä edes säästäisi? Lopetettaisiinko opintotuki? Naurettavaa, vain 0,7 miljardia. Entä lapsilisät? Ei auta, 1,3 miljardia. No miten olisi poliisin lakkauttaminen? Säästöä huvittavat 0,9 miljardia.

Entä verojen korottaminen? Jospa korotettaisiin pääomaveroa? Sen tuotto on nykyisellään kolmisen miljardia. Eli hmm… jos nelinkertaistetaan pääomavero, on velat melkein kuitattu. Kun nykyinen veroprosentti on 30-34, se pitäisi korottaa… Jaa, keksitäänpä jotain muuta? Autovero? Vain 500 miljoonaa. Alkoholivero? 1,5 miljardia.

 Valtion tulovero tuottaa sentään yli 5 miljardia. Eli se pitäisi suunnilleen kolminkertaistaa. Siitäkö lähdetään? Vai olisiko sittenkin helpompi lainata vielä miljardi lisää ja ruveta maksamaan kansalaisille vaikka valtion veronmaksutukea? Kun ne vaalitkin.

EN MUISTA, mitä Saku Speedylle silloin kauan sitten vastasi. Olisiko vastaus tänä päivänä: ”Ai niinku miljartsi? Tosi vähä.”

Antti Marttinen