Avainsana: ikiliikkuja

Veronkevennys ja Julian Alvarez

Joskus kaikkein nerokkaimmat keksinnöt syntyvät kuin huomaamatta, aivan vahingossa. Alfred Nobelin sanotaan tällä tavoin keksineen dynamiitin. Vastaavia esimerkkejä ruudinkeksijöistä löytyy tieteen historiasta monia muitakin.

Myös vuosi sitten työnsä aloittanut Petteri Orpon hallitus teki tällaisen lipsahduksen heti ensi töinään. Se kehitti uusiutuvan taikarahan, ikiliikkujan. Siihen se törmää nyt harva se päivä.

Muistattehan, että hallitus päätti kaikkien säästöjen keskellä alentaa ns. solidaarisuusveroa. Tämän laskettiin keventävän eniten tienaavien verotusta yhteensä noin 70 miljoonalla eurolla.

Summa on sama minkä espanjalainen suosikkijoukkueeni Atletico Madrid juuri maksoi Manchester Citylle, kun argentiinalainen hyökkääjä Julian Alvarez siirtyi tällä viikolla potkimaan palloa heidän joukoissaan. Miljardien rinnalla ehkä pikkusumma, mutta…

Omasta mielestäni kevennys ei todellakaan ollut Suomen taloustilanteessa viisas tai tarpeellinen. Tuloverotus on meillä kyllä korkeaa ja jyrkän progressiivista, ja jossain toisessa tilanteessa keventäminen kautta linjan on ihan paikallaan. Mutta nyt tuon veron maksajat tuskin olisivat nousseet kapinaan, vaikka sitä olisi jatkettu entisellään. He tuskin edes huomasivat saamaansa kevennystä.

Ajoitus oli mahdollisimman huono. Ja poliittisesti suorastaan onneton.

Hallitus nimittäin tarjosi tällä ratkaisulla kaikille kriitikoilleen kiekkotermein syötön suoraan lapaan. ”Rikkaiden veronkevennyksestä” tuli taikaraha, jota käytetään yhä uudelleen ja uudelleen kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Syntyi se ikiliikkuja.

Ihan äsken tällä 70 miljoonalla luvattiin pelastaa tuleva olympiamenestys. ”Jos hallituksen rikkaimmille myöntämä veronkevennys käytettäisiin huippu-urheilun tukeen…” Tuore käyttökohde on myös kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöjen tukeminen. ”Jos hallituksella on varaa leikata rikkaimpien verotusta…”

Samaisella uusiutuvalla taikarahalla oppositiopuolueet ja eri etujärjestöt ovat ehtineet ratkaista myös hyvinvointialueiden miljardiongelmat, eläkeläisten asumistuen, työttömyyden kasvun, nuorten mielenterveyden ja mitä tahansa eteen vain sattuu. Tottakai.

Eli aina kun ikävä toimittaja yrittää haastaa kysymyksellä, mistä rahat, vastaus alkaa sillä, että ”perutaan rikkaiden veronkevennykset, kysymys on arvoista.” Helppo nakki, ei tarvitse miettiä sen enempää.

Entä jos hallitus vielä taipuisi, peruisi kevennyksen ja lupaisi lyhentää tuollakin rahalla velkaa? Kiitosta ei tulisi keltään, mutta kaikki ne, jotka eivät edes huomanneet kevennystään, heräisivät taatusti valittamaan raskasta verotaakkaansa. Sellaisia me olemme. Ja sellaista politiikka on, tyhmyydestä sakotetaan. Nyt jopa päivästä toiseen.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 25.8.2024

Onks hei miljartsi paljo vai vähä?

Julkaistu Aamulehdessä 6.9.2022

”HEI ÖSTERMALMI, onks dona paljo vai vähä?”

Kummelin Speedyn klassinen kysymys Sakulle on yhä talouskeskustelun ytimessä. Itse kullakin on joku tuntuma rahan arvoon, jokaisella erilainen. Yhdelle tonni on todella paljon, toiselle pikkupennonen.

Korona-aika vaikutti monella tapaa siihen, miltä raha tuntui. Jos kävi huonosti ja työt menivät alta, se iski kipeästi lompakkoon. Mutta meistä hyväosaisista, joilla palkka tai eläke juoksi entiseen tapaan, raha saattoi tuntua jopa kevenevän, kun ei voinut kuluttaa entiseen tapaan. Ei ollut matkoja, ravintoloita eikä oikein muitakaan palveluita, joihin kotoilun yli jäävä raha olisi tuhlaantunut.

ERITYISEN pahasti taisi sekoittua taju julkisesta rahasta. Kun yhtäkkiä lainattiin miljardeja (= tuhansia miljoonia) koronamenoihin, sata miljoonaa olikin sen rinnalla pikkuraha. Jos velkaa otettiin veroina kerättyjen rahojen päälle vielä kymmenen miljardia, oli helppo vipata saman tien vielä yhdestoista kaikkeen kivaan, mitä tuli luvattua. Ja vielä seuraava ja seuraava.

Tai toisinpäin. Mitä järkeä oli pinnistellä 100 miljoonan säästämiseksi, jos sitten kuitenkin vipataan 9,9 miljardia? Mitä tuollaisesta niuhotuksesta äänestäjätkin sanovat?

Näin rakentui velkaantumisen ikiliikkuja, jota on tavattoman vaikea pysäyttää. Viime viikolla esiteltiin budjetti, jossa kaikkien verojen päälle pitää taas lainata laskutavasta riippuen tutut 10 miljardia. Puhe säästöistä on tehty naurettavaksi, pilkan kohteeksi.

Tätä on Ukrainaan viitaten mainostettu sotatalouden budjetiksi, jota se ei tietenkään ole. Sotataloudessahan tingitään kaikesta turhasta ja paljosta tarpeellisestakin, jotta voimavarat kohdistetaan siihen, mikä juuri nyt on välttämätöntä. Nyt ei tingitä oikein mistään. 

KUINKA PALJON tuo 10 miljardia oikein on, miten siitä edes säästäisi? Lopetettaisiinko opintotuki? Naurettavaa, vain 0,7 miljardia. Entä lapsilisät? Ei auta, 1,3 miljardia. No miten olisi poliisin lakkauttaminen? Säästöä huvittavat 0,9 miljardia.

Entä verojen korottaminen? Jospa korotettaisiin pääomaveroa? Sen tuotto on nykyisellään kolmisen miljardia. Eli hmm… jos nelinkertaistetaan pääomavero, on velat melkein kuitattu. Kun nykyinen veroprosentti on 30-34, se pitäisi korottaa… Jaa, keksitäänpä jotain muuta? Autovero? Vain 500 miljoonaa. Alkoholivero? 1,5 miljardia.

 Valtion tulovero tuottaa sentään yli 5 miljardia. Eli se pitäisi suunnilleen kolminkertaistaa. Siitäkö lähdetään? Vai olisiko sittenkin helpompi lainata vielä miljardi lisää ja ruveta maksamaan kansalaisille vaikka valtion veronmaksutukea? Kun ne vaalitkin.

EN MUISTA, mitä Saku Speedylle silloin kauan sitten vastasi. Olisiko vastaus tänä päivänä: ”Ai niinku miljartsi? Tosi vähä.”

Antti Marttinen