Avainsana: journalismi

Miksi me tarvitsemme STT:tä ja STT tukea?

Tänään 8.9.25 on huolestuttu STT:n kohtalosta, kun Sanoma ilmoitti aikeestaan luopua siitä. Aivan sama huoli oli talvella 2018 ennen kuin Sanoma osti STT:n enemmistön ja pelasti sen. Kirjoitin silloin aiheesta blogin, jonka arviot ovat voimassa edelleen. Myös lopun toimintaehdotukset, jos sinne asti jaksat lukea.

23.3.2018

Pitkin talvea on soitettu hälytyskelloja: uutistoimisto STT on kuolemassa, ellei sille löydy uutta rahoitusta. Huoleen on vastattu sellaisilla kommenteilla kuin…

  • miksi ihmeessä omistajat itse eivät pelasta yhtiötään?
  • vastustan julkista tukea, joka tekisi STT:stä hallituksen äänenkannattajan
  • vastustan ylipäätään medioiden julkista tukea
  • meillä on jo verovaroin kustannettu Yle,  joka hyvin voisi ottaa hoitaakseen STT:n tehtävät.

Nämä sinänsä fiksut periaatteet eivät valitettavasti toimi käytännössä. Taustoitan hieman. Eli miksi STT:llä on nykyinen rahoitusmalli ja miksi se ei enää toimi?

  1. STT:n pääomistajia, asiakkaita ja rahoittajia ovat olleet suuret maakuntalehdet. Ne olivat ennen hyvin vauraita monopoleja omilla alueillaan. Ennen 2000-luvun mediakriiisejä maakuntalehden omistamista verrattiin setelikoneen pyörittämiseen.
  2. STT:n omistajamediat pitivät tärkeänä periaatteena tarjota levikkialueellaan jonkinlainen kokonaiskuva oman alueensa lisäksi myös koko maan ja maailmankin tärkeimmistä uutistapahtumista. Jos arkistosta kaivaa käteensä minkä tahansa vanhan maakuntalehden, siitä saa kohtuullisen kuvan, mitä edellisenä päivänä on maassa ja maailmalla tapahtunut.
  3. Tähän nuo lehdet tarvitsivat STT:tä, vaikka niillä oli siihen aikaan myös omat ulkomaan- ja urheilutoimittajansa ja yleensä myös tavalla tai toisella edustajansa politiikan ja työmarkkinoiden tapahtumapaikoilla Helsingissä.
  4. Tänä päivänä tuosta ajattelutavasta on merkittäviltä osin luovuttu. Mediat eivät itse enää määrittele agendaansa niinkään aiheiden tärkeyden perusteella, vaan ne pyrkivät heijastelemaan yleisöjensä todellisia tai kuviteltuja toiveita. Perinteinen tärkeysajattelu ja päiväkirjanpito on koko ajan vahvemmin korvautumassa ihmisläheisillä tarinoilla ja keskustelua herättävillä avauksilla.
  5. Tällaiseen ne eivät tarvitse STT:tä, ainakaan niin paljoa, että olisivat tiukkoja talouspäätöksiä kohdatessaan valmiita paljoa maksamaan siitä. Menestyäkseen – kerätäkseen klikkaavia tai maksavia lukijoita isoina massoina – median on oltava ainutlaatuinen, kuohuttava, tunteita herättävä. STT:n lähtökohta on kaiken tämän vastainen; asiallisen viileä, toteava, arkinen ja samanlainen kaikille.

Kun STT:n nykyiset omistajat tarvitsevat liiketoimintansa edistämiseksi yhä vähemmän STT:tä, miksi ne sitä pelkän yleisen hyvän takia rahoittaisivat? Yleistä hyvää rahoitetaan yleensä verovaroin tai sitten juuri tätä tarkoitusta varten muodostetuin rakentein.

Tämä taustoitus ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi nykyiset omistajat eivät enää halua maksaa STT:n ylläpidosta. Vastaavasti on selvää, että STT ei voi jatkaa nykyisellä omistusrakenteella. Myös sen on muututtava, jos STT halutaan pitää hengissä.

Miksi STT sitten on tärkeä, jos se ei ole sitä nykyisille omistajamedioille?

Muita medioita palvelevana uutistoimistona se ei ole niiden tavoin riippuvainen klikkauksista ja kuohuttavista sisällöistä. Sen on mahdollista määritellä agendansa asioiden tärkeyteen ja merkityksellisyyteen pitäytyen. Se kilpailee vain itsensä kanssa ja ensisijaisesti laadusta.

Jopa valtion Yle toimii aivan toisessa ulottuvuudessa. Yle taistelee verissä päin joka päivä katsojamääristä ja yhä enemmän kaikkien yksityisten medioiden kanssa yleisön huomiosta verkkopalveluissa. Senkin tavoitteena on kuohuttaa tunteita, nostattaa riemun ja raivon kiljahduksia, olla puheenaiheena.

Ei Yle tästä lähtökohdasta pysty kattamaan tarvetta viileään, tylsähköön asiajournalismiin. Ja sitä asiajournalismia kuitenkin tarvitaan. STT:n menestystä ei mitata sillä, montako klikkiä, katsojaa tai lukijaa se saavuttaa, vaan sillä, ovatko se uutiset totta. Ja sillä, ovatko sen loputtomasta tapahtumien virrasta esiin poimimat aiheet tärkeitä ja merkityksellisiä.

***

Kansallisen STT:n uutispalvelujen pitäisi jatkossa olla hinnaltaan niin edullisia, että pienimmätkin mediat voisivat niitä hyödyntää. Joko oman tarjontansa osana tai sitten luotettavana tietolähteenä omille sisällöille.

Selviytyäkseen STT tarvitsisi julkista tukea, mutta riippumattomuuden takaamiseksi sillä olisi hyvä olla määritelty yläraja. Sanotaan vaikka korkeintaan sadasosa Ylen rahoituksesta.

Myös STT:n omistus pitäisi hajauttaa. Siinä ei todellakaan ole järkeä, että STT:llä pelkän historian takia jatkossakin olisi vain omistajat, jotka eivät enää ole itse sen palveluista kiinnostuneita. Siksi omistajakuntaan – ja rahoittajiksi – pitäisi saada mukaan ainakin viestintä-, journalisti-, ja kulttuurialan järjestöt ja/tai säätiöt. Se on niiden kansallinen tehtävä suomalaisen demokratian ja kulttuurin puolustamisessa.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on työskennellyt journalistina viidellä vuosikymmenellä ja seurannut 2000-luvun mediamurrosta alan eri järjestöjen hallituksissa.

Ylen mahdoton tehtävä?

ENSI sunnuntaina äänestämme EU-vaaleissa. Ennakkoäänestys on jo täydessä vauhdissa. Sanotaan, että nämä vaalit ovat kaikkien aikojen tärkeimmät.

Mutta mistä oikein äänestetään? Yleensä mainitaan jotain ylätason käsitteitä: velanotto tai se, kenen kanssa ei ainakaan tehdä yhtään mitään yhteistyötä. Tämä siitä huolimatta, että asiantuntijoiden mukaan 60-80 prosenttia Suomen lainsäädännöstä pohjautuu siihen, mitä on EU:n puitteissa yhdessä sovittu ja miten sitä sovelletaan Suomessa.

Missä ovat tavalliset käytännön asiat? Missä keskustelu niistä arkielämässä tuntuvista asioista, joita tulevalla kaudella EU-parlamentissa käsitellään? Missä ovat ensi kauden muovipullonkorkit?

Vastaus on, että emme tiedä.

EIVÄTKÄ tiedä edes päättäjät. ”Suomessa keskustelua EU-asioista käydään usein vasta sitten, kun jokin keskeinen EU-asetus tai -direktiivi on jo edennyt unionin toimielimistä Suomen eduskuntaan. Tällöin asia on jo varsin pitkällä päätöksenteossa”, kirjoittivat Sitran asiantuntijat tällä viikolla HS:ssa. Näinhän se on.

Mistä yleensä saamme tietoa eri asioista? Tietenkin medioista. Niistä saavat tietonsa niin kansalaiset kuin nykyiset ja tulevat päättäjätkin.

Ja tässä onkin pulma. Jos joku media lähettää toimittajansa Brysseliin, hänen aikansa kuluu niissä samoissa ylätason pintaliidoissa, joista jo nyt voimme nähdä tylsiä uutispätkiä. Jutuissa käsitellään juuri niitä jo pitkälle vietyjä hankkeita, joissa ollaan taas jälkijunassa.

Ei tuo toimittaja ehdi porautua kaikkeen siihen, mikä on vasta muhimassa. Ihan sama, vaikka kymmenen mediaa lähettäisi sinne toimittajansa. Tämä tiedetään medioissa, joissa ihan järkevästi verrataan kustannuksia ja lukijoiden kiinnostusta ja keskitytään ihan muuhun.

JOTTA päästään syvemmälle, paikalla pitäisi olla kokonainen toimitus, vähintään puolen tusinaa ihmistä. Millä ihmeen medialla sellaiseen olisi varaa… paitsi tietenkin Ylellä! Eihän tuo puoli tusinaa Ylen mitoissa todellakaan ole paljon. Esimerkiksi Ylen Kokkolan aluetoimituksen nimilistasta löytyy 38 nimeä ja pienemmistäkin vähintään parikymmentä.

Sopii kysyä, kummassa päätetään enemmän Suomen asioista, Kokkolassa vai Brysselissä?

On selvää, että tiheämmin tarjotuilla Brysselin uutisilla tuskin ainakaan aluksi olisi massiivista yleisöä. Ei se ole tarpeenkaan. Yle saa tuottonsa verovaroista, joten sen kansallinen tehtävä on tarjota myös sitä, mikä on suomalaisen demokratian kannalta tärkeää. Ei vain viihdettä miljoonayleisöille, vaikka sekin on ihan kivaa.

Kun siellä Brysselissä päästään kunnolla asioihin kiinni, löytyvät kyllä ne tulevat pullonkorkit tai jätedirektiivit, joihin tarttuu isompikin yleisö ja aiheesta viriää keskustelu. Sitä odotellessa, Yle!

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.6.2024

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023