Avainsana: sota

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023

Proopuskalla yli rajan

Julkaistu Verkkouutisissa elokuussa 2022

Heinäkuu oli kaartumassa hiljalleen kohti loppuaan, kun suomalaisten järkytykseksi alkoi koronarajoitusten purkautuessa yhtäkkiä valtava turistiaalto vyöryä Venäjän suunnalta. Ministerit olivat vielä otsansa hiessä ansaituilla lomillaan, kuka kotimaan kamaralla, kuka Italian auringossa tai ties missä. Maan poliittinen johto ja kohtalot olivat pääministerin 17. sijaisen, perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindénin monien taistojen ahavoittamissa käsissä.

Alkoi läpi Some-Suomen tulvinut keskustelu siitä, voidaanko Ukrainaan hyökänneen Venäjän kansalaisten sallia matkustella Suomeen tai Suomen kautta. Luonnollisesti aihe nostatti kiihkeitä kannanottoja, mutta myös asiallista pohdintaa suuntaan ja toiseen.

Mietittiin tavallisten venäläisten syyllisyyttä ja vastuuta sotatoimista. Kuultiin lausuntoja oikeudellisista seikoista. Luettiin juttuja pröystäilevistä ökyturisteista. Puolustettiin ajatusta, että matkaajat saavat sentään lännessä parempaa tietoa kuin Venäjän valtion propaganda. Ja todettiin tuo turhaksi toiveajatteluksi. Korostettiin, että rajan pitää olla avoinna Venäjältä pakeneville toisinajattelijoille. Ja todettiin, että heitä lienee matkaajista häviävän pieni vähemmistö.

Oli miten oli, rajan sulkeminen ja viisumien myöntämisen lopettaminen kokonaan todettiin oikeudellisesti mahdottomaksi. Mutta kansa oli raivoissaan ja hallituksenkin täytyi tehdä edes jotain kiukun laannuttamiseksi. Tai siis ainakin pyrkiä siihen, ettei se kiukku kohdistu hallitukseen itsensä.

Niinpä ministerit puhuivat ja vaativat itseltään, että jotain tarttis tehdä. Lopulta linjattiin, että uusien viisumien myöntämistä vähennetään syyskuussa. Sillä ei kuitenkaan kovin pian ole käytännön merkitystä, koska voimassa on ilmeisesti satoja tuhansia pitkäaikaisia viisumeita. Ja rajan yli pääsee myös minkä tahansa muun Schengen-maan myöntämällä viisumilla.

Joten sitten päätettiin puhua yhä kovemmalla äänellä ja kädet ristissä toivoa, että syntyisi jotain EU:n yhteisiä toimia. Niitä toimia odotellessa Hesarin toimittajat kävivät hiljattain laskemassa, että Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikoilla seisoo 1400 venäläisessä rekisterissä olevaa (loisto)autoa. Taktiikka on kuitenkin siltä osin toiminut, että kansalaisten huomio on odotusaikana siirtynyt muihin, iloisempiin, valoisampiin ja hauskempiin aiheisiin.

***

En usko, että pitkiin aikoihin syntyy sellaisia viisumiratkaisuja, joilla olisi isompaa käytännön merkitystä. Ja niillä on todellakin myös huonot puolensa. Mikä vaikutus sillä on sodankäyntiin, jos venäläiset saavat jatkossa matkustaa vain muihin diktatuurimaihin?

Sen sijaan jo heinäkuussa nousi esiin ajatus maahantulokaavakkeesta, joka pakottaisi rajanylittäjät edes kiitäväksi hetkeksi ajattelemaan Venäjän hyökkäystä ja Ukrainan kansan kärsimyksiä.

Eli viisumihakemuksessa (ja uudestaan rajanylityksen yhteydessä mennen tullen) pitäisi täyttää pakollinen proopuska, jossa kysytään pitkä litania asioita, jotka liittyvät Venäjän hyökkäykseen (siis sotaan, ei erityisoperaatioon) Ukrainaan.

”Oletko tietoinen, että Venäjä on hyökännyt rauhalliseen naapurivaltioonsa Ukrainaan ja käy siellä sotaa? Tiedätkö, että Venäjän sotajoukot ovat tappaneet, kiduttaneet ja raiskanneet siellä tuhansia siviilejä? Tiedätkö, että Venäjä on pommittanut maan tasalle lukemattomia kaupunkeja ja kyliä, muun muassa Mariupolin? Tiedätkö, että viisi miljoonaa ukrainalaista naista ja lasta on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan Venäjän pommitusten alta? Ja niin edelleen.

Ja sitten henkilökohtaisempiin kysymyksiin. Oletko käynyt koskaan Ukrainassa? Missä siellä (esimerkiksi Kiova, Harkova, Lvov, Kherson, Mariupol, Donetsk, Krim…) Oletko käynyt Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen? Missä siellä (luettelo)? Oletko käynyt Ukrainassa 24. helmikuuta 2022 jälkeen? Missä siellä (luettelo)?

Ja vielä syvemmälle. Oletko (tai läheisesi) osallistunut sotatoimiin Ukrainassa? Oletko (tai läheisesi) osallistunut raiskauksiin ja siviilien murhiin Ukrainassa? Entä siihen ja siihen?

Ja niin edelleen, tässä vain esimerkkejä sellaisista kysymyksistä, joita kaavakkeeseen voisi sisältyä. Tällaiset kaavakkeet eivät ole mitenkään poikkeuksellisia maailmalle matkustettaessa, ja varsinkaan Venäjän tapaisissa totalitaarisissa maissa. Viimeksi koronan takia täytyi täytellä erilaisia terveyskaavakkeita. Miksei sitten tällaista.

Itse kukin tietysti täyttäisi kupongin joko rehellisesti tai valehdellen. Joka tapauksessa se pakottaisi miettimään asiaa, pohtimaan mitä kannattaa tai uskaltaa vastata. Kun kaavakkeita täytettäisiin vaikka bussissa rajalla, ajauduttaisiin ehkä joskus jopa keskustelemaan aiheesta.

Kupongin täyttäminen olisi pakollista, mutta ”oikeat” vastaukset eivät olisi maahantulon ehto. Poikkeuksena luonnollisesti myönteiset vastaukset ”oletko osallistunut raiskauksiin…” -kysymyksiin. Kaavakkeen raapustajille kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti, että ne kootaan ensisijaisesti tilastointitarkoituksessa. Tietenkään venäläisen yhteiskunnan kasvatti ei hetkeäkään uskoisi tätä väitettä –  ja hyvä niin.

Tällaiselle maahantulokaavakkeelle ei pitäisi olla mitään oikeudellista estettä. EU:llakaan ei pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Se olisi voitu toteuttaa jo kuukausi sitten, mutta vieläkään ei ole myöhäistä, jos maan hallitus haluaa tehdä jotain konkreettista eikä vain julmistella puheissa ja lakaista kiusallista kysymystä maton alle.

Ei tämä(kään) sotaa ja hyökkäystä lopettaisi. Ei tietenkään. Mutta myös kaikki pienet keinot on syytä ottaa käyttöön. Niistä se isompi vaikutus toivottavasti vähitellen muodostuu. Tämä olisi yksi niistä pienistä. Miksi ei?

Antti Marttinen