”Iso kivi putosi sydämeltä”

TÄLLÄ viikolla astui voimaan kokeilu, jossa yli 65-vuotiaat voivat päästä yksityisen yleislääkärin vastaanotolle terveyskeskusmaksun (28,20) hinnalla. Palvelun tarjoajille on asetettu hintakatto ja käynneille ylärajaksi 3 kertaa vuodessa.

Tarkoitus on helpottaa lääkärille pääsyä ja parhaassa tapauksessa ehkä ihan hiukan jopa vähentää terveyskeskusten ruuhkia.

Uudesta mallista on kiireellä yritetty etsiä puutteita ja heikkouksia. Se ei todellakaan ratkaise kaikkia terveydenhoidon ongelmia, vaan ainoastaan täydentää valtavaa järjestelmää yhdestä pienestä kulmasta. Mutta jos riisutaan ideologiset silmälasit, siitä voi löytää paljon hyvää.

Kuka sitten voisi olla esimerkki uuden mallin käyttäjistä?

MIETTIKÄÄPÄ vaikka iäkästä miestä, jonka mieltä on painanut kuukauden tai jopa vuoden verran joku ikävä vaiva. Se on alkanut ensin pienestä ja sitten vähitellen pahentunut, eikä ole kotikonsteilla poistunut.

Kenties pieni päänsärky, vatsavaiva, patti kyljessä, kutina kurkussa. Ehkä joku ihan muu tai useampikin noista.

Onko hän soittanut terveyskeskukseen anoakseen pääsyä vastaanotolle? Tuskin.

”Kyllä tämän kanssa pärjää, eikös siellä ole ihmisillä paljon pahempia sairauksia hoidettavana? Vielä mulla aamulenkillä jalka nousee, mikäs tässä? Vaikka olisihan se varmaan hyvä tietää, mistä on kysymys. Googlailun perusteella taitaa olla joko tappava syöpä tai luulotauti”, tämä Pekka miettii.

Vaimo ja tytär ovat toki painostaneet häntä tarttumaan puhelimeen, kun vaiva on tullut usein mainituksi. Soitto on silti jäänyt. Hän tietää, ettei vaivaa lueta ainakaan akuutiksi, kun on kerran kestänyt jo pidempään ja hän pysyy yhä tolpillaan. Ja osaisiko hän pääsykuulustelussa edes kyllin hyvin kuvailla pulmaansa? Jos osaisi ja vielä vähän liioittelisi, kelpuutettaisiin ehkä korkeintaan sinne kiireettömän hoidon jonon peränpitäjäksi.

”Eikös ne jonot ole ihan kuukausien mittaisia? Mitä järkeä sinne on ilmoittautua? Siihen mennessä olen jo kuollut tai vaiva on parantunut itsestään.”

NYT Pekka varaa ylihuomiselle ajan. Lääkäri kyselee ja tutkii, teettää ehkä pari koettakin. Jos vaiva osoittautuu pahaksi, hyvä, että tuli vihdoin esiin ja alkaa tie hoitoketjussa eteenpäin. Tai ehkä kyseessä on pienempi kiusa ja lääkeresepti riittää. ”Tule sitten tänne minulle uudestaan, jos ei auta.”

 Tai sitten lääkäri toteaakin, ettei ole mitään hätää. Kertoo, että kyse on siitä ja siitä, liittyy ikään, eikä ole lainkaan vaarallista. ”Olipa hyvä, että tuli käytyä. Iso kivi putosi sydämeltä”, Pekka huokaa silloin.

Omalääkäri – totta vai tarua?

HALUAISITKO sinä siirtyä Suomessa omalääkärimalliin? No niin minäkin. Samoin sotesta ja terveydestä puhuvat poliitikot.

Olisihan se tosiaan mahtavaa päästä samalle lääkärille edes kahdesti, kestävästä hoitosuhteesta puhumattakaan. Jos nykyisin onnistut taistelemaan tiesi läpi terkkarin ympärille rakennetusta miinakentästä, sinulle arvotaan yleensä uusi lääkäri, jonka kanssa aloitat taas nollapisteestä. Tehotonta ja turhauttavaa sekä potilaan että lääkärin kannalta.

Valitettavasti politiikassa omalääkärimallista on tullut stiiknafuulia, taikasana, jonka taakse piiloudutaan, kun ollaan neuvottomina kaiken sotesotkun keskellä. Taikasanan lausumalla kansanedustajakin kohoaa arjen sietämättömien ongelmien yläpuolelle. Ei tarvitse puhua rahasta, säästöistä tai muusta ikävästä.

Mutta omalääkäreitä ei polkaista tyhjästä. Uusi malli ei synny toiveikkaasti taikasanaa hokemalla.

ENSIMMÄINEN edellytys on, että rajat yksityisen ja julkisen välillä kaadetaan niin, että omalääkäreitä voi toimia kummalla puolella vain. Nykyiset terkkarien noin 4000 lääkäriä eivät riitä alkuunkaan, kun heistäkin Lääkäriliiton tutkimusten mukaan vain puolet on vakinaisia virkalääkäreitä.

Tämä lääkäripula ei todellakaan ratkea teoriaherrojen mallilla ”siirretään 1000 lääkäriä terveyskeskuksiin”. Miten siirretään, kottikärryilläkö? Vai peräti pakkolaeilla uhkaillen?

OLENNAISTA on myös, että malli alusta alkaen perustuisi potilaan valinnanvapauteen. Tapa, jossa potilaat vain pakotettaisiin heille määrätyn lääkärin potilaiksi, ei paljoa toisi parannusta nykytilaan. Eikä takaisi hoidon jatkuvuuttakaan, kun lääkärit vaihtavat työpaikkoja ja potilaat muuttavat. Moni haluaisi pitää kiinni tutusta hyvästä lääkäristä. Tutun lääkäri kanssa etäyhteyskin toimii paremmin.

Jos potilailla olisi omalääkärin valinnanvapaus, suurin osa varmaankin hakeutuisi ensin aika satunnaisesti jonkun lähellä toimivan omalääkärin hoiviin. Mutta sitten tulisi mahdollisuus vaihtaa tai hakeutua muualle. Vaikka ihan siksi, että henkilökemiat eivät toimi. Silläkin on iso merkitys hoidolle, jos et usko ja luota lääkäriisi.

Valinnanvapaus voisi tuoda monia joustavia mahdollisuuksia. Mikseipä jotkut omalääkärit voisi vaikka erikoistua eläkeikäisiin, toiset lapsiperheisiin? Nais- tai miespotilaisiin? Isommissa kaupungeissa myös kielivähemmistöön?

Niinpä. Julkisen ja yksityisen yhteistyöllä ja potilaan valinnanvapauteen perustuen voimme päästä oikein hyvään omalääkärimalliin. Se ei toki toteudu sormia napsauttamalla niin kuin entisen terveysministerin soteuudistus. Aloittaa voisi vaikka yli 65-vuotiaista, jotka eivät enää pääse nauttimaan laadukkaasta työterveyshuollosta.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.11.24