Avainsana: toimittaja

Lahjat, kaverit ja vihamiehet

KAVEREITA ei pidä suosia, mutta entäs vihamiehet?

Kun vaasalaisesta Joakim Strandista tuli viime viikolla uusi eurooppa- ja omistajaohjausministeri, hän luopui lähes kaikista kotiseutunsa luottamustehtävistä. Omistajaohjauksesta vastaavan kohdalla tämä erityinen tiukkuus on ymmärrettävää, ettei synny pienintä epäilystä omien ja yhteisten etujen sekoittumisesta.

Mutta myös tullessaan valituksi mihin tahansa kunnan, alueen tai valtion luottamusasemaan henkilön on tehtävä ilmoitus sidonnaisuuksistaan. Hyvä niin. Tämä muistuttaa sekä ilmoituksen jättäjää että saajia mahdollisista ongelmakohdista hänen osallistuessaan päätöksentekoon.

KANSANEDUSTAJIEN täytyy tehdä tiliä myös tuloistaan ja merkittävistä omistuksistaan. Eduskunnan sivuilta voi lisäksi kuka tahansa käydä tarkistamassa, millaisten lahjojen kohteeksi edustajat ovat päätyneet. Esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra kertoo saaneensa viime lokakuussa lipun Tappara-Ilves -peliin.

Pirkanmaalaisista tämän kauden edustajista esimerkiksi Anna Kontula ilmoittaa saaneensa kellon, Lauri Lyly ja Miko Bergbom keittiöveitsen, Pauli Kiuru lipun Akaa-Volleyn peliin, mutta useat eivät mitään mainittavaa. Ehkä tältä kesältä kertyy jokunen konserttilippu?

Tuollaisten kirjaaminen voi tuntua pikkutarkalta, mutta parempi tiukka kuin löysä käytäntö. Eipä tässäkään kohtaa unohdu, että yhteiskunnallisissa tehtävissä ei olla omaa etua ajamassa. Tottakai Suomessakin on piilevää korruptiota, mutta jo se, että pääministerillä on valtion kaivosyhtiön pipo päässä, on riittänyt valtavan kohun aineksiksi. Se kertoo ongelmien mittasuhteista.

Muun muassa kansanedustajat, virkahenkilöt ja toimittajat (julkkiksista ja somevaikuttajista puhumattakaan) osallistuvat erilaisiin tilaisuuksiin, joissa on tarjoilua; joskus kahvia ja pullaa, joskus ruokaa ja juomaa. Kansanedustajan, virkahenkilön ja toimittajan kohdalla olennaista on, onko tarjoilu niin runsasta ja henkilökohtaista, että sillä voidaan kuvitella ostettavan myötämielisyys jollekin asialle. Yleensä näin ei tapahdu, mutta jos on edes aihetta epäillä, se onkin jo isompi juttu.

NIINPÄ Suomesta on vaikea löytää esimerkkejä siitä, että joku olisi politiikan avulla noussut rikkauksiin, jopa miljonääriksi. Tässäkin suhteessa olemme onneksi itäisen naapurimme kanssa vastakkaisia kuin yö ja päivä. Siellä poliittinen korruptio on keskeinen oligarkkien vaurauden lähde.

YKSI näkökulma jää silti aina huomiotta. Ymmärrän sen toki, sillä se olisi kovin vaikea sisällyttää mihinkään jääviysilmoitukseen. Ilmoitus olisi nimittäin paljon kattavampi, jos siinä lueteltaisiin myös pahimmat vihamiehet tai vihahenkilöt. Listasta voisi löytyä exiä, katkeria naapureita, henkilöön menevien ja sopimatta jääneiden poliittisten riitojen osapuolia, vanhoja bisneskumppaneita.

Jos suomalaisessa järjestelmässä poliitikon on perin vaikea ajaa omaa tai kaverinsa etua jäämättä siitä kiinni, vihahenkilön hankkeiden jarruttaminen, vastustaminen ja lyttääminen on paljon helpompaa.

Kavereiden suosijan joku valpas toimittaja ennemmin tai myöhemmin käräyttää ja hyvä niin. Mutta ikävien tarinoiden – todellisten tai perättömien – levittelystä ja muusta kiusanteosta harvemmin jää kiinni.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 14.7.2024

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023