Sanotaan, että Suomi ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu konsensuksella. Mitä se tarkoittaa?
Ainakin se tarkoittaa poliittista yhteistyötä yli erilaisten blokkirajojen; oikeiston ja vasemmiston, porvarien ja sosialistien, liberaalien ja konservatiivien. Siinä rinnalla työmarkkinoilla harjoitettua laajaa sopimista ja vielä näiden kahden, politiikan ja työmarkkinoiden, moninaista ristiinkytkentää.
Konsensus on tylsää, harmaata ja ikävää. Sitä ei ole rakennettu värikkäästi twittereissä ja mielipidepalstoilla vaan pikemminkin suljetuissa kabineteissa. Konsensus on usein ollut myös vanhakantaista ja jäykistävää, vanhoja rakenteita säilyttävää. Joskus lehmänkauppoja ja ilman muuta eri vaiheissaan perin patriarkaalista.
Toisaalta konsensuksella on myös pystytty murtamaan vaikeita ja suorastaan ylitsekäymättömiä esteitä. Tästä esimerkkinä vaikkapa eläkeuudistukset (vrt. Ranska) ja kaikkein tuoreimpana Nato-jäsenyys. Jos Nato-jäsenyyttä olisi ajettu niukoilla enemmistöillä ratsastaen ja irtiottoja tavoitellen eikä laajaa yhteisymmärrystä vaalien, se tuskin olisi koskaan toteutunut. Jos olisikin, haavat olisivat syviä ja verisiä.
Konsensus ei todellakaan tarkoita samanmielisyyttä, ei missään nimessä. Pikemminkin erimielisyyden tunnistamista ja tunnustamista ja sitä, että siitä huolimatta voidaan yrittää neuvotella ja sopia asioista. Joskus tämä ristiriitojen sääntely on onnistunut, toisinaan sitten taas ei.
Oleellista on, että toista mieltä olevista ei määrätietoisesti rakenneta viholliskuvaa tai haeta ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan” -asetelmaa. Osataan ajatella, että joissakin asioissa olemme ehkä samaa mieltä, joissakin eri mieltä. Voidaan jopa hyväksyä ja ymmärtää myös välimaaston mielipiteitä. Joskus harvoin peräti arvostaa niitä.
Toki vaalien tai työmarkkinaneuvottelujen alla aina on uhottu. Perinteinen stereotypia kai on, että siinä vaiheessa vasemmistolaisten ja työntekijöiden puheissa porvarit ja työnantajat ovat pahoja ja ilkeitä ja vastaavasti näiden julistuksissa toisella puolella ollaan tyhmiä ja vastuuttomia.
Vallattomat keskusjärjestöt
Työmarkkinoilla konsensus on merkinnyt ennen kaikkea keskusjärjestöjen välistä sopimista ja yhteistyötä ja yhteyttä poliittiseen päätöksentekoon. Kun on voitu vaikuttaa laajaan joukkoon asioita, sopiminen on ollut helpompaa. ”Me voimme antaa periksi tässä kohtaa, kun te osaltanne suostutte hyväksymään tämän jutun.” Mutta jos sopijoita on vain kaksi ja sovittavana vain yksi asia, siinä yleensä toinen voittaa ja toinen häviää.
Työmarkkinoiden konsensusajattelun rapautuminen lähti liikkeelle Elinkeinoelämän keskusliiton päätöksestä kerta kaikkiaan kieltäytyä kaikesta palkkoihin liittyvästä sopimisesta keskusjärjestöjen välillä.
Se käytännössä siirsi työmarkkinoiden päätösvallan keskusjärjestöiltä liittojohtajille. Näillä taas ei ole minkäänlaisia kannusteita ajatella ja tarkastella asioita kokonaisuuden, koko yhteiskunnan edun kannalta, vaan ennen kaikkea kilpailla muiden liittojen kanssa. Työntekijöiden liitoille tärkeintä on yrittää saada enemmän ja parempaa kuin muut ja työnantajien liitoilla ponnistella tämän estämiseksi. Tämä noin karrikoituna.
Kun keskusjärjestöt eivät voi puhua työmarkkina-asioista, niiden vaikutusvalta myös muihin esim. sosiaali- ja eläkekysymyksiin on kutistunut. Tämä valta ei ole siirtynyt liitoille. Tätä moni toki pitää hyvänäkin.
Nyt järjestöt ovat sitten konsensuksen sijasta siirtyneet tukemaan polarisaatiota. Hallitusten vaihtuessa työnantajien ja työntekijöiden järjestöt ovat vuorotellen pyrkineet maksimoimaan itselleen myönteisen hallituksen linjanvedot omaan suuntaansa. Vastaavasti epämieluisan kohdalla käydään neliraajajarrutukseen.
Perinteinen ajattelu työmarkkinoilla oli, että ei kannata pyrkiä selkävoittoihin, koska samojen naamojen kanssa joudutaan neuvottelemaan seuraavallakin kierroksella. Se tasoitti ylivoimapyrkimyksiä.
Nyt vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon ollaan päinvastaisella linjalla. Kun itselle myötämielinen hallitus sattuu kohdalle, täytyy pyrkiä niin rajuun tyrmäykseen, ettei vastapuoli kunnolla tokene kanveesista, vaikka seuraavalla kierroksella hallitus sattuisikin olemaan taas sille myönteinen.
Polarisaation politiikkaa
Politiikan puolella 2010-luvun alun Katainen/Urpilainen ja Stubb/Rinne -hallitukset olivat toistaiseksi viimeinen pyrkimys rajalinjoja ylittävään yhteistyöhön. Ainakin tulosten perusteella tuo riitaisa yhteistyö epäonnistui surkeasti: sekä kansantalous että valtion talous laskettelivat onnetonta alamäkeä ja verotus kiristyi rajusti.
Olosuhteet toki olivat vaikeat, mutta omat isotkin vaikeutensa on ollut myös edeltäjillä ja seuraajilla. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimusta tämän hallituskauden perusteellisen epäonnistumisen syistä. Sen virheistä voisi saada arvokasta oppia, jos joskus tulevaisuudessa sittenkin kokeiltaisiin jotain vastaavaa.
Joka tapauksessa siitä lähtien hallitukset ovat kääntäneet konsensusajattelulle tiukasti selkänsä. Niin Sipilän, Rinne-Marinin kuin nyt alkuaskeliaan vetävän Orpon hallitukset ovat yrittäneet kiireen vilkkaa saada aikaan mahdollisimman jyrkkiä muutoksia omaan suuntaansa. Mieluiten niin, että muutosten peruminen seuraavan hallituksen toimesta olisi mahdollisimman vaikeaa.
Sipilän hallitus ehkä kokemattomuuttaan vielä osin epäonnistui tässä, kun Rinteen joukkue ensi töikseen veti vessasta alas ison joukon edeltäjänsä hankkeita.
Rinne-Marinin hallitukset olivat tässä suhteessa selvästi taitavampia, eikä esimerkiksi tulipalokiireellä kokoon kyhättyä huteraa sotemallia päästä käytännössä kunnolla korjaamaan, vaikka rakennevirheet ja ongelmat ovat osoittautuneet todella suuriksi ja terveydenhuollon kriisi vain syvenee.
Tämän hallituksen pikku ongelma oli lähinnä siinä, että enemmistön saamiseksi se joutui ottamaan vielä blokin ulkopuolelta Keskustan mukaan hallitukseensa, mikä joissakin kohdin jarrutti hallituksen etenemistä niin rajusti vasemmalle kuin pääministeri Marin ja hänen tukijansa olisivat halunneet.
Orpon hallitus on nyt Sipilän ajoista oppineena yrittänyt ottaa edeltäjänsä linjan ja valaa neljässä vuodessa betoniin sellaisia hankkeita, ettei seuraaja pääse niitä enää helposti murentamaan. Saa sitten nähdä, miten se onnistuu, jos hallitus ylipäätään kaiken ryöpytyksen keskellä säilyy hengissä.
Tarvitaanko konsensusta?
Jos siis konsensus ei Suomessa ole vielä ihan täydellisesti kuollut, niin se on joka tapauksessa henkitoreissaan. Entä tulevaisuus? Tarvitaanko konsensusta ylipäätään? Itse ainakin pidän tätä nykyistä konsensuksen vastakohtaa, blokkiutumista ja polarisaatiota, yhteisen hyvän kannalta kovin vahingollisena. Sillä tavalla ei tehokkaimmin kehitetä hyvinvointiyhteiskuntaa, torjuta ilmastonmuutosta tai varauduta tuleviin kriiseihin, joita väistämättä on edessämme. Ei edes puolusteta demokratiaa.
Vanhaan tuskin voidaan palata. Uuden ajan poliitikkojen on löydettävä uudenlaiset yhteistyön ja sopimisen muodot, jotka kestävät myös raakalaismaisella someaikakaudella, jossa kuulemma ”mitään keskitietä ei ole olemassa”. Tottakai myös ihmissuhteet ja johtavien poliitikkojen toimintatavat vaikuttavat siihen, rakennetaanko eri näkemysten välille sotaa vai rauhaa. Siksi myös puolueiden johtajien vaihtumisella voi aina olla oma merkityksensä kehitykseen.
Työmarkkinoilla on sitten oman harkintansa paikka. Hankkiudutaanko mukaan uuden konsensuksen rakentamiseen vai tyydytäänkö ajautumaan yhteiskunnan rakentamisen syrjäpoluille?
Mutta ehkä mikään tämän suuntainenkaan ei onnistu. Silloin jatketaan jyrkästi ristiriitaisten blokkihallitusten eestaas-vaihtelua vaaleista toiseen, kunnes yksi kokoonpano kyllästyy tähän ja päättää ryhtyä enemmistönsä turvin muutoksiin, jotka turvaisivat sille pysyvän valta-aseman. Silloin ollaankin jo vahvasti Unkarin tiellä, riippumatta siitä, mikä porukka tuo sattuu olemaan.
Antti Marttinen
Julkaistu Verkkouutisissa 2.8.2023