VIIME viikolla lehtijutussa kerrottiin leikkaavasta robotista, joka on ihmistä taitavampi. Sellaisia ihmerobotteja ei vielä joka sairaalasta löydy ja tällekin oli pitkät jonot. ”Se on tasavertaisuusongelma”, sanoi jutun kirurgi.

Niin se onkin. Julkisen järjestelmän olennainen piirre on nimittäin tasapuolisuus. Tai kuten nykyisin sanotaan negaation kautta, eriarvoisuuden estäminen. Kaikille on tarjottava oikeudenmukaisesti yhtä hyvää palvelua. Robottia kaikille tai ei kenellekään, jos kärjistetään.

Se on hieno tavoite, koko julkisen palvelun ydin. Se on myös erittäin vaikea ohjenuora, joskus suoranainen pakkopaita ja luovien ratkaisujen este.

EI OLE nimittäin sellaista palvelujen kohderyhmää kuin suomalaiset. Ei edes sellaista kuin eläkeläiset, nuoriso tai opiskelijat. Hekin ovat keskenään kaikki erilaisia. Erilaisia tarpeineen, kykyineen ja toiveineen ja silti pitäisi tarjota yhtäläisiä palveluita kaikille.

Lisätään vielä vaikeusastetta. Nuo ryhmät, mikä tahansa niistä, ovat kuin kärpäsparvi sikin sokin. Ja tuon parven tavoin ovat myös liikkeessä, koko ajan muuttuvaisia.

Jos palvelujen rima ja taso asetetaan kovin korkealle, se käy äkkiä syystä tai toisesta vaikeaksi ja kalliiksi, jopa mahdottomaksi. Esimerkiksi palvelumitoitus. Tai palvellaan ja tuetaan yhteisin varoin monia, jotka eivät sitä tarvitse tai halua, tai voisivat itsekin hoitaa asiansa.

Jos taas rimaa alennetaan, kohta tarjotaan tasapuolisesti yhtä huonoa kaikille. Tämä näkyy nyt monin tavoin juuri terveydenhuollossa.

EPÄVIRALLISESTI toki terveydenhoidon ihmisille tehdyistä kyselyistä käy ilmi, että parempaa tai nopeampaa hoitoa voi saada, kunhan jaksaa sitä vaatia. Itse kutsun tätä ”pain in the ass -menetelmäksi.” Eli kunhan olet kyllin sitkeästi hoivaväen kimpussa, he lykkäävät kiusankappaleen lopulta jonossa eteenpäin. Ihmisiähän sielläkin vain on koneistoa pyörittämässä.

Mutta tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on aina lähtökohtaisesti byrokraattista. Lakien mukaan pitää toimia, vaikka se olisi kuinka kankeata. Jos tästä laajasti lipsahdetaan ns. vapaampaan harkintaan, ollaan pian tiellä kohti mielivaltaa.

Joustavuus ei siis kuulu julkisen palvelun ideaaliin. Onneksi varaventtiilinä järjestöt ja kolmas sektori kurkottavat kohti niitä heikoimpia, joihin julkinen tasa-apu ei ulotu. Yksityiset palvelut taas tarjoavat yllin kyllin vaihtoehtoja niille, jota haluavat käyttää ansaitsemiaan tai saamiaan rahoja johonkin enempään tai parempaan.

EI KÄY kateeksi vastavalittuja kuntien ja alueiden päättäjiä, jotka tätä järjestelmää yrittävät näillä ehdoin oikeudenmukaisesti pyörittää niukoin resurssein. Aina menee jonkun mielestä pieleen, joku julistaa kokevansa vääryyttä. Tällaista se demokratia on. Ei ihan täydellistä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 14.6.2025