Kuukausi: helmikuu 2026

Parempi ehdotus eläkemuutoksista

”ELÄKKEET, eläkkeet, eläkkeet!”

Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen tuskin aavisti, miten raivokkaan tunteiden vyöryn hän vapautti toteamalla vähän siihen suuntaan, että eläkkeetkään eivät ole täysin pyhitetty alue, kun mietitään konsteja Suomen talouden parantamiseksi.

Sukupolvien sota leimahti liekkeihin ja ohitti ainakin hetkeksi politiikan palstoilta työttömyyden, joka on huolettanut meitä kaikkia siitä riippumatta, kohdistuuko uhka suoraan omalle kohdalle. Eikä ihme, että huolettaa. Tilastojen luvut ovat kuukaudesta toiseen synkkiä ja valonpilkahdukset harvassa.

Luottamus on pohjamudissa. Maan hallitus on toki perustellut monia toimiaan työllisyydellä, mutta tulokset antavat odottaa itseään. Tuoreimpia hankkeita ovat määräaikaisuuksien ja irtisanomisten helpottaminen. Molempien vaikutus – hyvässä tai pahassa – lienee lopulta aika rajallinen, vaikka ay-liike onkin pelotellut potkulain kohta vievän työt kaikilta, kun työnantajat pääsevät rakkaimpaan mielipuuhaansa eli potkujen jakamiseen.

Ei liittoja tai opposition puolueita tästä suurentelusta toki voi syyttää. Niiden tehtäviin nyt vain kuuluu maalata kaikki vastustamansa hankkeet mahdollisimman synkillä väreillä. Siitä huolimatta, että tämäkin vain lisää sitä pelon ilmapiiriä, jonka piikkiin moni nyt laskee Suomen tämän hetken talouslaman.

JA SITTEN tuli tämä eläkesota. Voisiko kuitenkin sen yhteydessä esitetyistä elementeistä löytyä myös joku myönteinen konsti, joka toisi vähän valoa yleiseen ankeuteen? Jopa noihin hallituksen tuoreisiin hankkeisiin liittyen, ikään kuin vastapainona?

Nimittäin kun työttömyydestä puhutaan, pari asiaa nousee jatkuvasti esiin. Toisaalta nuorten vaikeus saada ensimmäistä vakituista työpaikkaa. Ja toisaalta myös eläkeikää lähestyvän vaikeus päästä enää töihin kiinni, vaikka intoa miten riittäisi.

Entäpä jos yritys saisi aina ensimmäiseltä vuodelta vapautuksen työnantajan sivukuluista, kun se palkkaa jonkun vakituiseen työsuhteeseen? Siis korostan, vakituiseen. Nuo maksut pitäisi tilittää vasta siinä kohtaa, kun työntekijä poistuu firman leivistä, joko irtisanottuna tai itse eronneena. Eli kyseessä olisi ikään kuin koroton työllistämislaina, joka kestäisi koko työsuhteen ajan. Vuoden tai vaikka vuosikymmeniä.

Säännöstä olisi yksi poikkeus. Jos palkattu työntekijä siirtyy aikanaan yrityksestä vanhuuseläkkeelle, tuota maksua ei tarvitsisi palauttaa lainkaan.

Suomalaisten keskipalkasta laskettuna kyse olisi karkeasti lähes 10 000 euron kannustimesta. Eläkejärjestelmälle tästä syntyisi vähäisiä mittatappioita ja tulojen viivästyksiä, mutta sitä(kin) varten yhtiöillä on satojen miljardien puskurit ja tähtäin vuosikymmenten päässä.

Juuri tässä kohtaa voisi myös turvautua Määttäsen konstiin. Riittäisikö tutkinnosta saatavan eläkekarttuman poistaminen kattamaan koko tämän eläketuottojen menetyksen? Silloin vaihtokauppa olisi nuorten kannalta kerrassaan mainio.

TÄMÄ kannustaisi nimittäin ilman muuta palkkaamaan nuoren vakituiseksi, eikä vain roikottamaan määräaikaisuuksissa. Toimisiko se tehokkaasti myös yt-neuvotteluissa lisähintana potkuille ja kannustaisi vielä miettimään jotain parempaa?

Vanhimmissa ikäluokissa se taas rohkaisisi sekä palkkaamaan töihin että sitten pitämään ihmisestä kiinni aina eläkeikään asti?

”EIKU, eihän tämä nyt mitenkään, varmaan kauhea byrokratiakin..!”

Tiedän. Aivan varmasti ajatuksessa voi olla aukkoja. Niitä voi toki etsiä, mutta samalla miettiä, voisiko tämä myös tarjota mahdollisuuksia?

Jos siellä Petteri Orpon ja Riikka Purran esikunnissa ollaan hereillä, tähän kannattaisi varmaan tarttua ennen kuin Antti Lindtman ehtii kaapata ajatuksen opposition vaalivaltiksi? Ay-pomojenkin olisi vaikea löytää tästä moitteen sijaa?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2026

Tappelupukarit Trump ja Putin

KÄVELET pimeällä, hiljaisella kujalla ja vastaan tallustaa iso korsto, joka alkaa kovalla äänellä ja raakaan sävyyn esittämään uhkauksia. Rahat tänne tai muuten… Mitä teet?

  • Toteat kohteliaasti, että tuollainen ei ole ollenkaan hyvää käytöstä. Vetoat siihen, että uhkailu on laitonta ja jos tyyppi ei kohta lopeta, kerrot poliisille?
  • Ojennat heti lompakkosi ja toivot että se riittää?
  • Kaivat lompakostasi kympin setelin ja toivot että se riittää?
  • Asetut nyrkkeilyasentoon ja ärjäiset takaisin, että painu tiehesi vai otetaanko matsi?
  • Pullistat hauistasi ja toteat naama peruslukemilla, että ei muuten kannata tulla mulle veetuilemaan?
  • Pyrit aloittamaan sivistyneen keskustelun ja vuorovaikutuksen korston elämäntilanteesta ja mikä siihen on johtanut. Onko hänellä kenties ollut vaikea lapsuus?
  • Kaivat povaristasi taskumatin ja toteat, että mehän ollaan kavereita, eiks juu. Otatko paukut? Ruvetaanko kimpassa pelottelemaan muita?
  • Naurahdat ja toteat, että minä jo vähän pelästyin, hyvä vitsi toi sun uhkaus? Kävelet vihellellen ohi etkä vilkuile taaks…?

MIKÄ olisi oikea tapa reagoida tuossa tilanteessa?

Eihän sitä kukaan etukäteen tiedä. Et tunne uhkailijaa etkä hänen todellisia aikomuksiaan. Et tiedä, onko hän pahasti sekaisin ja aikeissa hakata sinut hengiltä vai onko tarkoitus ainoastaan pelästyttää ja saada helpolla napattua viattomalta kulkijalta pienet tienestit.

Jälkeenpäin voit ehkä todeta, että valitsemasi ratkaisu oli viisas tai tyhmä tai siltä väliltä. Siltä pohjalta sitten eteenpäin kohti seuraavia vastoinkäymisiä.

TÄMÄN päivän maailmanpolitiikassa eurooppalaiset päättäjät ovat aika samanlaisessa tilanteessa. Pimeällä lähikujalla vaanii raivohullu, puukkoa ja pyssyä heilutteleva Putin ja vähän etäämpänä sekavia horiseva ja peukkupöhnäiseltä vaikuttava Trump. Kaikki vuosikymmenten mittaan sovitut käytössäännöt ovat yhtäkkiä haihtuneet tuuleen.

Päättäjät joutuvat alati pohtimaan vaihtoehtoja ja tasapainoilemaan niiden välillä; myötäillä, yrittää sopia vai alkaa pullistella? Tilanne tuntuu muuttuvan koko ajan. Mikä olisi viisainta? Vedota sääntöihin, tarjota kymppiä, uhota takaisin, ryhtyä kaveriksi?

Historia vasta aikanaan kertoo, mikä linja lopulta valittiin ja oliko se viisasta.

Kun tiedossa jo on, että nuo arvaamattomat kaverukset tuskin rauhoittuvat, kannattaa vähintään ryhtyä käymään kuntosalilla treenaamassa ja parantamassa lerpahtamaan päässyttä kuntoa. Ja omien ystävien ja tuttujen kanssa kannattaa vakavasti jutella yhteistyöstä ja hakea turvaa toinen toisistaan. Kaikkien kanssa sekään ei ole helppoa, vaikka samoilla kulmilla pyöritään.

Tällaisin miettein käydään nyt alkavaan vuoteen 2026. Toivottavasti vuoden kuluttua on jo mukavampaa ajateltavaa.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 3.1.2026

Kuluttamisen 7 arkista jarrua

MIKSI me ihmiset kulutamme niin vähän? Tätä Suomen talouden murhetta korkeat herrat ovat jahdanneet pitkin syksyä. Selitykseksi maalataan luottamuksen puutetta tai työttömyyden pelkoa. Ja puhujasta riippuen tietysti hallituksen säästöjä.

Nuo kaikki varmasti vaikuttavat. Mutta on paljon muutakin. Tässä alkajaisiksi seitsemän kohdan lista keskiluokkaisesta arkielämästä:

  1. Järkevät nuoret välttävät ihan periaatteesta kertakäyttöä ja turhan tavaran ostamista ja oikein hyvä niin. Toki jos he käyttävät nämä rahansa palveluihin, kulutus ei vähene. Työllisyyden kannalta palvelu voittaakin aina tavaran.
  2. Temuttajat ovatsitten tämän vastakohta. He ostavat kaikkea kamaa, mutta rahat virtaavat Kiinaan eivätkä jätä rippustakaan kiertämään kotoisessa taloudessa. Kun korona-aikana kampanjoitiin lähituottajalta ostamista, siinä kirkastui hetkeksi ajatus, että minun menoni on naapurin tulo. Temuttajaisissa tämä kiertokulku katkeaa heti alkuunsa.
  3. Autokauppa on alamaissa hyvin ymmärrettävistä syistä. Epävarmuus parhaasta vaihtoehdosta jäytää. Odotellaan vielä, että sähköautojen hinnat kunnolla alenevat. Tai että kotipihaan saataisiin latauspaikka. Jos ei tämä nykyinen kottero ole vielä hajoamassa alle, niin malttaahan tässä vielä pari vuotta?
  4. Asuntoja ostettiin nollakorkojen kannustamina sellaista vauhtia, että tavallista useammalla saattaa olla valmiiksi allaan aivan sopiva koti. Ei ole niin suurta tarvetta vaihtaa, lyhennellään mieluummin velkoja. Ja tietysti jossain takaraivossa jäytää, ettei siitä nykyisestä taida vaihdossa saada sellaista hintaa kuin joskus kuvitteli.
  5. Matala syntyvyys myös osaltaan rauhoittaa asuntokauppaa. Mitä vähemmän syntyy lapsia, sitä vähemmän nousee tarvetta sen takia vaihtaa suurempaan asuntoon. Ja kuten tiedämme, asuntokauppa on kiertoa. Kun yksi muuttaa, toiselle voi avautua kiva paikka. Kun jossain on tulppa, se vaikuttaa ketjussa monen päätöksiin.
  6. Etätyö vaikuttaa tietysti sekin, eikä siitä pidä ketään syyllistää tai kenenkään syyllistyä. Mutta onhan se niin, että kotona pieruverkkareissa jöröttäessä kulutustarpeet ja -houkutukset ovat paljon pienempiä kuin kaupungilla kulkiessa. Kokemusta on.
  7. Eläkeikäisiä on suomalaisista koko ajan suurempi osa. Tässä iässä jokseenkin kaikki tarpeellinen on jo tullut hankittua, ja jälkeläisten mielestä paljon liikaakin. Muotien perässä ei tarvitse enää juosta, eikä baareissa jaksa roikkua. Toki päivittäistä kulutusta on, mutta jos terveenä pysyy, harvemmin mitään suurempaa.

EI SIIS ihme, etteivät iloiset kulutusjuhlat heti repeä, vaikka reaalipalkat ovat hyvässä nousussa ja inflaatio kurissa. Omalta kohdaltani osuu listasta hyvin ainakin nelonen ja seiska, osin myös kutonen. Miten sinulla?

Antti Marttinen

julkaistu Aamulehdessä 29.11.2026

Imartelun vaikea taito

KULUNEEN vuoden muotisanoja on ollut imartelu.

Kaikkihan me sitä joskus harrastamme. Siis liioittelemme kehuja ja ylistystä, joskus jopa ihan huomaamatta. Kohteliaisuuden ja imartelun raja on nimittäin kovin liukuva. Kun kehumme puolison uutta mekkoa, olemmeko oikeasti sitä mieltä, olemmeko ystävällisen kohteliaita vai suorastaan imartelemme?

Imartelun kohde voi olla kuka tahansa, vaikka pomo tai rakas, jota yritämme miellyttää ja johon yritämme sanoillamme vaikuttaa. Tai vaihtoehtoisesti, jota joudumme mielistelemään.

Kaikki me olemme myös jossain määrin imartelulle alttiita. Ja mitä itsekeskeisempiä, sitä alttiimpia? Toisaalta suomalaisuuden tyypillinen piirre taitaa olla se, että ainakin ääneen lausutuista kohteliaisuuksista suorastaan kiusaannumme: ”Ei täs ny mitään…” Ehkä useammin kannattaisi vain kiittää ystävällisistä sanoista, oli niillä omasta mielestä pohjaa tai ei.

ÄÄRIMMILLÄÄN imartelu on puhdasta valehtelua ja sarkasmia. Tässä imartelun tyypissä paras onnistuminen lienee se, että kohde itseriittoisuudessaan ottaa sen ihan todesta, mutta kaikki ympärillä ymmärtävät, että tässä nyt tehdään vain pilaa ressukasta ja suorastaan pilkataan.

Vastaavasti täydellinen epäonnistuminen olisi se, että imartelu menee huonosti perille, mutta muille ihmisille syntyy vaikutelma, että imartelija on ihan tosissaan ja kontallaan kehuttavan edessä. Eli imartelija tekeekin itsestään naurunaiheen. Vähän näin taisi käydä viime kesänä Naton pääsihteeri Mark Ruttelle.

KANSAINVÄLISESSÄ politiikassa imartelulla on ollut pitkään hyvin vakiintuneet diplomaattiset kaavat. Niiden sisältö ja muoto ovat olleet sellaisia, että sanoja tietää ikuisen ystävyyden julistuksensa olevan pakkopullaa ja myös viestin vastaanottaja tietää sen, eikä ota sitä sen enempää tosissaan.

Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi imartelun laatu ja määrä ovat kohonneet aivan uusiin sfääreihin, kun on havaittu, että miesparka näyttää ottavan puheet tosissaan ja toisaalta saa raivokohtauksia imartelun puuttuessa.

Tyhmyyden ja itsekeskeisyyden sijasta imartelun vaatiminen voi toki olla myös koulukiusaamisen ja vallankäytön muoto. Siis tapa nöyryyttää ja alistaa. ”Tuon tyypin on pakko ylistää minua, vaikkei haluaisikaan eikä varmasti ole sitä mieltä. Onpa hauska katsella, miten se kiemurtelee.”

Itse taipuisin Trumpin arvioinnissa ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, mutta voi siinä olla vahvasti tuota toistakin seassa. Molempi pahempi, sanoisin.

Kaikkiaan imartelu on hyvin vaikeasti tulkittava juttu. Kuka kulloinkin huijaa ketä, onko mukana pakkoa ja valtasuhteita vai ihan vain muuta. Joskus kai seassa voi olla pikku ripaus ihan vilpitöntä kehuakin, kenties?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 18.10.2025