Tekijä: peaceofcakemedia

Parempi ehdotus eläkemuutoksista

”ELÄKKEET, eläkkeet, eläkkeet!”

Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen tuskin aavisti, miten raivokkaan tunteiden vyöryn hän vapautti toteamalla vähän siihen suuntaan, että eläkkeetkään eivät ole täysin pyhitetty alue, kun mietitään konsteja Suomen talouden parantamiseksi.

Sukupolvien sota leimahti liekkeihin ja ohitti ainakin hetkeksi politiikan palstoilta työttömyyden, joka on huolettanut meitä kaikkia siitä riippumatta, kohdistuuko uhka suoraan omalle kohdalle. Eikä ihme, että huolettaa. Tilastojen luvut ovat kuukaudesta toiseen synkkiä ja valonpilkahdukset harvassa.

Luottamus on pohjamudissa. Maan hallitus on toki perustellut monia toimiaan työllisyydellä, mutta tulokset antavat odottaa itseään. Tuoreimpia hankkeita ovat määräaikaisuuksien ja irtisanomisten helpottaminen. Molempien vaikutus – hyvässä tai pahassa – lienee lopulta aika rajallinen, vaikka ay-liike onkin pelotellut potkulain kohta vievän työt kaikilta, kun työnantajat pääsevät rakkaimpaan mielipuuhaansa eli potkujen jakamiseen.

Ei liittoja tai opposition puolueita tästä suurentelusta toki voi syyttää. Niiden tehtäviin nyt vain kuuluu maalata kaikki vastustamansa hankkeet mahdollisimman synkillä väreillä. Siitä huolimatta, että tämäkin vain lisää sitä pelon ilmapiiriä, jonka piikkiin moni nyt laskee Suomen tämän hetken talouslaman.

JA SITTEN tuli tämä eläkesota. Voisiko kuitenkin sen yhteydessä esitetyistä elementeistä löytyä myös joku myönteinen konsti, joka toisi vähän valoa yleiseen ankeuteen? Jopa noihin hallituksen tuoreisiin hankkeisiin liittyen, ikään kuin vastapainona?

Nimittäin kun työttömyydestä puhutaan, pari asiaa nousee jatkuvasti esiin. Toisaalta nuorten vaikeus saada ensimmäistä vakituista työpaikkaa. Ja toisaalta myös eläkeikää lähestyvän vaikeus päästä enää töihin kiinni, vaikka intoa miten riittäisi.

Entäpä jos yritys saisi aina ensimmäiseltä vuodelta vapautuksen työnantajan sivukuluista, kun se palkkaa jonkun vakituiseen työsuhteeseen? Siis korostan, vakituiseen. Nuo maksut pitäisi tilittää vasta siinä kohtaa, kun työntekijä poistuu firman leivistä, joko irtisanottuna tai itse eronneena. Eli kyseessä olisi ikään kuin koroton työllistämislaina, joka kestäisi koko työsuhteen ajan. Vuoden tai vaikka vuosikymmeniä.

Säännöstä olisi yksi poikkeus. Jos palkattu työntekijä siirtyy aikanaan yrityksestä vanhuuseläkkeelle, tuota maksua ei tarvitsisi palauttaa lainkaan.

Suomalaisten keskipalkasta laskettuna kyse olisi karkeasti lähes 10 000 euron kannustimesta. Eläkejärjestelmälle tästä syntyisi vähäisiä mittatappioita ja tulojen viivästyksiä, mutta sitä(kin) varten yhtiöillä on satojen miljardien puskurit ja tähtäin vuosikymmenten päässä.

Juuri tässä kohtaa voisi myös turvautua Määttäsen konstiin. Riittäisikö tutkinnosta saatavan eläkekarttuman poistaminen kattamaan koko tämän eläketuottojen menetyksen? Silloin vaihtokauppa olisi nuorten kannalta kerrassaan mainio.

TÄMÄ kannustaisi nimittäin ilman muuta palkkaamaan nuoren vakituiseksi, eikä vain roikottamaan määräaikaisuuksissa. Toimisiko se tehokkaasti myös yt-neuvotteluissa lisähintana potkuille ja kannustaisi vielä miettimään jotain parempaa?

Vanhimmissa ikäluokissa se taas rohkaisisi sekä palkkaamaan töihin että sitten pitämään ihmisestä kiinni aina eläkeikään asti?

”EIKU, eihän tämä nyt mitenkään, varmaan kauhea byrokratiakin..!”

Tiedän. Aivan varmasti ajatuksessa voi olla aukkoja. Niitä voi toki etsiä, mutta samalla miettiä, voisiko tämä myös tarjota mahdollisuuksia?

Jos siellä Petteri Orpon ja Riikka Purran esikunnissa ollaan hereillä, tähän kannattaisi varmaan tarttua ennen kuin Antti Lindtman ehtii kaapata ajatuksen opposition vaalivaltiksi? Ay-pomojenkin olisi vaikea löytää tästä moitteen sijaa?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2026

Tappelupukarit Trump ja Putin

KÄVELET pimeällä, hiljaisella kujalla ja vastaan tallustaa iso korsto, joka alkaa kovalla äänellä ja raakaan sävyyn esittämään uhkauksia. Rahat tänne tai muuten… Mitä teet?

  • Toteat kohteliaasti, että tuollainen ei ole ollenkaan hyvää käytöstä. Vetoat siihen, että uhkailu on laitonta ja jos tyyppi ei kohta lopeta, kerrot poliisille?
  • Ojennat heti lompakkosi ja toivot että se riittää?
  • Kaivat lompakostasi kympin setelin ja toivot että se riittää?
  • Asetut nyrkkeilyasentoon ja ärjäiset takaisin, että painu tiehesi vai otetaanko matsi?
  • Pullistat hauistasi ja toteat naama peruslukemilla, että ei muuten kannata tulla mulle veetuilemaan?
  • Pyrit aloittamaan sivistyneen keskustelun ja vuorovaikutuksen korston elämäntilanteesta ja mikä siihen on johtanut. Onko hänellä kenties ollut vaikea lapsuus?
  • Kaivat povaristasi taskumatin ja toteat, että mehän ollaan kavereita, eiks juu. Otatko paukut? Ruvetaanko kimpassa pelottelemaan muita?
  • Naurahdat ja toteat, että minä jo vähän pelästyin, hyvä vitsi toi sun uhkaus? Kävelet vihellellen ohi etkä vilkuile taaks…?

MIKÄ olisi oikea tapa reagoida tuossa tilanteessa?

Eihän sitä kukaan etukäteen tiedä. Et tunne uhkailijaa etkä hänen todellisia aikomuksiaan. Et tiedä, onko hän pahasti sekaisin ja aikeissa hakata sinut hengiltä vai onko tarkoitus ainoastaan pelästyttää ja saada helpolla napattua viattomalta kulkijalta pienet tienestit.

Jälkeenpäin voit ehkä todeta, että valitsemasi ratkaisu oli viisas tai tyhmä tai siltä väliltä. Siltä pohjalta sitten eteenpäin kohti seuraavia vastoinkäymisiä.

TÄMÄN päivän maailmanpolitiikassa eurooppalaiset päättäjät ovat aika samanlaisessa tilanteessa. Pimeällä lähikujalla vaanii raivohullu, puukkoa ja pyssyä heilutteleva Putin ja vähän etäämpänä sekavia horiseva ja peukkupöhnäiseltä vaikuttava Trump. Kaikki vuosikymmenten mittaan sovitut käytössäännöt ovat yhtäkkiä haihtuneet tuuleen.

Päättäjät joutuvat alati pohtimaan vaihtoehtoja ja tasapainoilemaan niiden välillä; myötäillä, yrittää sopia vai alkaa pullistella? Tilanne tuntuu muuttuvan koko ajan. Mikä olisi viisainta? Vedota sääntöihin, tarjota kymppiä, uhota takaisin, ryhtyä kaveriksi?

Historia vasta aikanaan kertoo, mikä linja lopulta valittiin ja oliko se viisasta.

Kun tiedossa jo on, että nuo arvaamattomat kaverukset tuskin rauhoittuvat, kannattaa vähintään ryhtyä käymään kuntosalilla treenaamassa ja parantamassa lerpahtamaan päässyttä kuntoa. Ja omien ystävien ja tuttujen kanssa kannattaa vakavasti jutella yhteistyöstä ja hakea turvaa toinen toisistaan. Kaikkien kanssa sekään ei ole helppoa, vaikka samoilla kulmilla pyöritään.

Tällaisin miettein käydään nyt alkavaan vuoteen 2026. Toivottavasti vuoden kuluttua on jo mukavampaa ajateltavaa.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 3.1.2026

Kuluttamisen 7 arkista jarrua

MIKSI me ihmiset kulutamme niin vähän? Tätä Suomen talouden murhetta korkeat herrat ovat jahdanneet pitkin syksyä. Selitykseksi maalataan luottamuksen puutetta tai työttömyyden pelkoa. Ja puhujasta riippuen tietysti hallituksen säästöjä.

Nuo kaikki varmasti vaikuttavat. Mutta on paljon muutakin. Tässä alkajaisiksi seitsemän kohdan lista keskiluokkaisesta arkielämästä:

  1. Järkevät nuoret välttävät ihan periaatteesta kertakäyttöä ja turhan tavaran ostamista ja oikein hyvä niin. Toki jos he käyttävät nämä rahansa palveluihin, kulutus ei vähene. Työllisyyden kannalta palvelu voittaakin aina tavaran.
  2. Temuttajat ovatsitten tämän vastakohta. He ostavat kaikkea kamaa, mutta rahat virtaavat Kiinaan eivätkä jätä rippustakaan kiertämään kotoisessa taloudessa. Kun korona-aikana kampanjoitiin lähituottajalta ostamista, siinä kirkastui hetkeksi ajatus, että minun menoni on naapurin tulo. Temuttajaisissa tämä kiertokulku katkeaa heti alkuunsa.
  3. Autokauppa on alamaissa hyvin ymmärrettävistä syistä. Epävarmuus parhaasta vaihtoehdosta jäytää. Odotellaan vielä, että sähköautojen hinnat kunnolla alenevat. Tai että kotipihaan saataisiin latauspaikka. Jos ei tämä nykyinen kottero ole vielä hajoamassa alle, niin malttaahan tässä vielä pari vuotta?
  4. Asuntoja ostettiin nollakorkojen kannustamina sellaista vauhtia, että tavallista useammalla saattaa olla valmiiksi allaan aivan sopiva koti. Ei ole niin suurta tarvetta vaihtaa, lyhennellään mieluummin velkoja. Ja tietysti jossain takaraivossa jäytää, ettei siitä nykyisestä taida vaihdossa saada sellaista hintaa kuin joskus kuvitteli.
  5. Matala syntyvyys myös osaltaan rauhoittaa asuntokauppaa. Mitä vähemmän syntyy lapsia, sitä vähemmän nousee tarvetta sen takia vaihtaa suurempaan asuntoon. Ja kuten tiedämme, asuntokauppa on kiertoa. Kun yksi muuttaa, toiselle voi avautua kiva paikka. Kun jossain on tulppa, se vaikuttaa ketjussa monen päätöksiin.
  6. Etätyö vaikuttaa tietysti sekin, eikä siitä pidä ketään syyllistää tai kenenkään syyllistyä. Mutta onhan se niin, että kotona pieruverkkareissa jöröttäessä kulutustarpeet ja -houkutukset ovat paljon pienempiä kuin kaupungilla kulkiessa. Kokemusta on.
  7. Eläkeikäisiä on suomalaisista koko ajan suurempi osa. Tässä iässä jokseenkin kaikki tarpeellinen on jo tullut hankittua, ja jälkeläisten mielestä paljon liikaakin. Muotien perässä ei tarvitse enää juosta, eikä baareissa jaksa roikkua. Toki päivittäistä kulutusta on, mutta jos terveenä pysyy, harvemmin mitään suurempaa.

EI SIIS ihme, etteivät iloiset kulutusjuhlat heti repeä, vaikka reaalipalkat ovat hyvässä nousussa ja inflaatio kurissa. Omalta kohdaltani osuu listasta hyvin ainakin nelonen ja seiska, osin myös kutonen. Miten sinulla?

Antti Marttinen

julkaistu Aamulehdessä 29.11.2026

Imartelun vaikea taito

KULUNEEN vuoden muotisanoja on ollut imartelu.

Kaikkihan me sitä joskus harrastamme. Siis liioittelemme kehuja ja ylistystä, joskus jopa ihan huomaamatta. Kohteliaisuuden ja imartelun raja on nimittäin kovin liukuva. Kun kehumme puolison uutta mekkoa, olemmeko oikeasti sitä mieltä, olemmeko ystävällisen kohteliaita vai suorastaan imartelemme?

Imartelun kohde voi olla kuka tahansa, vaikka pomo tai rakas, jota yritämme miellyttää ja johon yritämme sanoillamme vaikuttaa. Tai vaihtoehtoisesti, jota joudumme mielistelemään.

Kaikki me olemme myös jossain määrin imartelulle alttiita. Ja mitä itsekeskeisempiä, sitä alttiimpia? Toisaalta suomalaisuuden tyypillinen piirre taitaa olla se, että ainakin ääneen lausutuista kohteliaisuuksista suorastaan kiusaannumme: ”Ei täs ny mitään…” Ehkä useammin kannattaisi vain kiittää ystävällisistä sanoista, oli niillä omasta mielestä pohjaa tai ei.

ÄÄRIMMILLÄÄN imartelu on puhdasta valehtelua ja sarkasmia. Tässä imartelun tyypissä paras onnistuminen lienee se, että kohde itseriittoisuudessaan ottaa sen ihan todesta, mutta kaikki ympärillä ymmärtävät, että tässä nyt tehdään vain pilaa ressukasta ja suorastaan pilkataan.

Vastaavasti täydellinen epäonnistuminen olisi se, että imartelu menee huonosti perille, mutta muille ihmisille syntyy vaikutelma, että imartelija on ihan tosissaan ja kontallaan kehuttavan edessä. Eli imartelija tekeekin itsestään naurunaiheen. Vähän näin taisi käydä viime kesänä Naton pääsihteeri Mark Ruttelle.

KANSAINVÄLISESSÄ politiikassa imartelulla on ollut pitkään hyvin vakiintuneet diplomaattiset kaavat. Niiden sisältö ja muoto ovat olleet sellaisia, että sanoja tietää ikuisen ystävyyden julistuksensa olevan pakkopullaa ja myös viestin vastaanottaja tietää sen, eikä ota sitä sen enempää tosissaan.

Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi imartelun laatu ja määrä ovat kohonneet aivan uusiin sfääreihin, kun on havaittu, että miesparka näyttää ottavan puheet tosissaan ja toisaalta saa raivokohtauksia imartelun puuttuessa.

Tyhmyyden ja itsekeskeisyyden sijasta imartelun vaatiminen voi toki olla myös koulukiusaamisen ja vallankäytön muoto. Siis tapa nöyryyttää ja alistaa. ”Tuon tyypin on pakko ylistää minua, vaikkei haluaisikaan eikä varmasti ole sitä mieltä. Onpa hauska katsella, miten se kiemurtelee.”

Itse taipuisin Trumpin arvioinnissa ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, mutta voi siinä olla vahvasti tuota toistakin seassa. Molempi pahempi, sanoisin.

Kaikkiaan imartelu on hyvin vaikeasti tulkittava juttu. Kuka kulloinkin huijaa ketä, onko mukana pakkoa ja valtasuhteita vai ihan vain muuta. Joskus kai seassa voi olla pikku ripaus ihan vilpitöntä kehuakin, kenties?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 18.10.2025

Miksi me tarvitsemme STT:tä ja STT tukea?

Tänään 8.9.25 on huolestuttu STT:n kohtalosta, kun Sanoma ilmoitti aikeestaan luopua siitä. Aivan sama huoli oli talvella 2018 ennen kuin Sanoma osti STT:n enemmistön ja pelasti sen. Kirjoitin silloin aiheesta blogin, jonka arviot ovat voimassa edelleen. Myös lopun toimintaehdotukset, jos sinne asti jaksat lukea.

23.3.2018

PITKIN talvea on soitettu hälytyskelloja: uutistoimisto STT on kuolemassa, ellei sille löydy uutta rahoitusta. Huoleen on vastattu sellaisilla kommenteilla kuin…

  • miksi ihmeessä omistajat itse eivät pelasta yhtiötään?
  • vastustan julkista tukea, joka tekisi STT:stä hallituksen äänenkannattajan
  • vastustan ylipäätään medioiden julkista tukea
  • meillä on jo verovaroin kustannettu Yle,  joka hyvin voisi ottaa hoitaakseen STT:n tehtävät.

NÄMÄ sinänsä fiksut periaatteet eivät valitettavasti toimi käytännössä. Taustoitan hieman. Eli miksi STT:llä on nykyinen rahoitusmalli ja miksi se ei enää toimi?

  1. STT:n pääomistajia, asiakkaita ja rahoittajia ovat olleet suuret maakuntalehdet. Ne olivat ennen hyvin vauraita monopoleja omilla alueillaan. Ennen 2000-luvun mediakriiisejä maakuntalehden omistamista verrattiin setelikoneen pyörittämiseen.
  2. STT:n omistajamediat pitivät tärkeänä periaatteena tarjota levikkialueellaan jonkinlainen kokonaiskuva oman alueensa lisäksi myös koko maan ja maailmankin tärkeimmistä uutistapahtumista. Jos arkistosta kaivaa käteensä minkä tahansa vanhan maakuntalehden, siitä saa kohtuullisen kuvan, mitä edellisenä päivänä on maassa ja maailmalla tapahtunut.
  3. Tähän nuo lehdet tarvitsivat STT:tä, vaikka niillä oli siihen aikaan myös omat ulkomaan- ja urheilutoimittajansa ja yleensä myös tavalla tai toisella edustajansa politiikan ja työmarkkinoiden tapahtumapaikoilla Helsingissä.
  4. Tänä päivänä tuosta ajattelutavasta on merkittäviltä osin luovuttu. Mediat eivät itse enää määrittele agendaansa niinkään aiheiden tärkeyden perusteella, vaan ne pyrkivät heijastelemaan yleisöjensä todellisia tai kuviteltuja toiveita. Perinteinen tärkeysajattelu ja päiväkirjanpito on koko ajan vahvemmin korvautumassa ihmisläheisillä tarinoilla ja keskustelua herättävillä avauksilla.
  5. Tällaiseen ne eivät tarvitse STT:tä, ainakaan niin paljoa, että olisivat tiukkoja talouspäätöksiä kohdatessaan valmiita paljoa maksamaan siitä. Menestyäkseen – kerätäkseen klikkaavia tai maksavia lukijoita isoina massoina – median on oltava ainutlaatuinen, kuohuttava, tunteita herättävä. STT:n lähtökohta on kaiken tämän vastainen; asiallisen viileä, toteava, arkinen ja samanlainen kaikille.

Kun STT:n nykyiset omistajat tarvitsevat liiketoimintansa edistämiseksi yhä vähemmän STT:tä, miksi ne sitä pelkän yleisen hyvän takia rahoittaisivat? Yleistä hyvää rahoitetaan yleensä verovaroin tai sitten juuri tätä tarkoitusta varten muodostetuin rakentein.

Tämä taustoitus ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi nykyiset omistajat eivät enää halua maksaa STT:n ylläpidosta. Vastaavasti on selvää, että STT ei voi jatkaa nykyisellä omistusrakenteella. Myös sen on muututtava, jos STT halutaan pitää hengissä.

MIKSI STT sitten on tärkeä, jos se ei ole sitä nykyisille omistajamedioille?

Muita medioita palvelevana uutistoimistona se ei ole niiden tavoin riippuvainen klikkauksista ja kuohuttavista sisällöistä. Sen on mahdollista määritellä agendansa asioiden tärkeyteen ja merkityksellisyyteen pitäytyen. Se kilpailee vain itsensä kanssa ja ensisijaisesti laadusta.

Jopa valtion Yle toimii aivan toisessa ulottuvuudessa. Yle taistelee verissä päin joka päivä katsojamääristä ja yhä enemmän kaikkien yksityisten medioiden kanssa yleisön huomiosta verkkopalveluissa. Senkin tavoitteena on kuohuttaa tunteita, nostattaa riemun ja raivon kiljahduksia, olla puheenaiheena.

Ei Yle tästä lähtökohdasta pysty kattamaan tarvetta viileään, tylsähköön asiajournalismiin. Ja sitä asiajournalismia kuitenkin tarvitaan. STT:n menestystä ei mitata sillä, montako klikkiä, katsojaa tai lukijaa se saavuttaa, vaan sillä, ovatko se uutiset totta. Ja sillä, ovatko sen loputtomasta tapahtumien virrasta esiin poimimat aiheet tärkeitä ja merkityksellisiä.

***

KANSALLISEN STT:n uutispalvelujen pitäisi jatkossa olla hinnaltaan niin edullisia, että pienimmätkin mediat voisivat niitä hyödyntää. Joko oman tarjontansa osana tai sitten luotettavana tietolähteenä omille sisällöille.

Selviytyäkseen STT tarvitsisi julkista tukea, mutta riippumattomuuden takaamiseksi sillä olisi hyvä olla määritelty yläraja. Sanotaan vaikka korkeintaan sadasosa Ylen rahoituksesta.

Myös STT:n omistus pitäisi hajauttaa. Siinä ei todellakaan ole järkeä, että STT:llä pelkän historian takia jatkossakin olisi vain omistajat, jotka eivät enää ole itse sen palveluista kiinnostuneita. Siksi omistajakuntaan – ja rahoittajiksi – pitäisi saada mukaan ainakin viestintä-, journalisti-, ja kulttuurialan järjestöt ja/tai säätiöt. Se on niiden kansallinen tehtävä suomalaisen demokratian ja kulttuurin puolustamisessa.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on työskennellyt journalistina viidellä vuosikymmenellä ja seurannut 2000-luvun mediamurrosta alan eri järjestöjen hallituksissa.

”Iso kivi putosi sydämeltä”

TÄLLÄ viikolla astui voimaan kokeilu, jossa yli 65-vuotiaat voivat päästä yksityisen yleislääkärin vastaanotolle terveyskeskusmaksun (28,20) hinnalla. Palvelun tarjoajille on asetettu hintakatto ja käynneille ylärajaksi 3 kertaa vuodessa.

Tarkoitus on helpottaa lääkärille pääsyä ja parhaassa tapauksessa ehkä ihan hiukan jopa vähentää terveyskeskusten ruuhkia.

Uudesta mallista on kiireellä yritetty etsiä puutteita ja heikkouksia. Se ei todellakaan ratkaise kaikkia terveydenhoidon ongelmia, vaan ainoastaan täydentää valtavaa järjestelmää yhdestä pienestä kulmasta. Mutta jos riisutaan ideologiset silmälasit, siitä voi löytää paljon hyvää.

Kuka sitten voisi olla esimerkki uuden mallin käyttäjistä?

MIETTIKÄÄPÄ vaikka iäkästä miestä, jonka mieltä on painanut kuukauden tai jopa vuoden verran joku ikävä vaiva. Se on alkanut ensin pienestä ja sitten vähitellen pahentunut, eikä ole kotikonsteilla poistunut.

Kenties pieni päänsärky, vatsavaiva, patti kyljessä, kutina kurkussa. Ehkä joku ihan muu tai useampikin noista.

Onko hän soittanut terveyskeskukseen anoakseen pääsyä vastaanotolle? Tuskin.

”Kyllä tämän kanssa pärjää, eikös siellä ole ihmisillä paljon pahempia sairauksia hoidettavana? Vielä mulla aamulenkillä jalka nousee, mikäs tässä? Vaikka olisihan se varmaan hyvä tietää, mistä on kysymys. Googlailun perusteella taitaa olla joko tappava syöpä tai luulotauti”, tämä Pekka miettii.

Vaimo ja tytär ovat toki painostaneet häntä tarttumaan puhelimeen, kun vaiva on tullut usein mainituksi. Soitto on silti jäänyt. Hän tietää, ettei vaivaa lueta ainakaan akuutiksi, kun on kerran kestänyt jo pidempään ja hän pysyy yhä tolpillaan. Ja osaisiko hän pääsykuulustelussa edes kyllin hyvin kuvailla pulmaansa? Jos osaisi ja vielä vähän liioittelisi, kelpuutettaisiin ehkä korkeintaan sinne kiireettömän hoidon jonon peränpitäjäksi.

”Eikös ne jonot ole ihan kuukausien mittaisia? Mitä järkeä sinne on ilmoittautua? Siihen mennessä olen jo kuollut tai vaiva on parantunut itsestään.”

NYT Pekka varaa ylihuomiselle ajan. Lääkäri kyselee ja tutkii, teettää ehkä pari koettakin. Jos vaiva osoittautuu pahaksi, hyvä, että tuli vihdoin esiin ja alkaa tie hoitoketjussa eteenpäin. Tai ehkä kyseessä on pienempi kiusa ja lääkeresepti riittää. ”Tule sitten tänne minulle uudestaan, jos ei auta.”

 Tai sitten lääkäri toteaakin, ettei ole mitään hätää. Kertoo, että kyse on siitä ja siitä, liittyy ikään, eikä ole lainkaan vaarallista. ”Olipa hyvä, että tuli käytyä. Iso kivi putosi sydämeltä”, Pekka huokaa silloin.

Huonoa kaikille tasapuolisesti?

VIIME viikolla lehtijutussa kerrottiin leikkaavasta robotista, joka on ihmistä taitavampi. Sellaisia ihmerobotteja ei vielä joka sairaalasta löydy ja tällekin oli pitkät jonot. ”Se on tasavertaisuusongelma”, sanoi jutun kirurgi.

Niin se onkin. Julkisen järjestelmän olennainen piirre on nimittäin tasapuolisuus. Tai kuten nykyisin sanotaan negaation kautta, eriarvoisuuden estäminen. Kaikille on tarjottava oikeudenmukaisesti yhtä hyvää palvelua. Robottia kaikille tai ei kenellekään, jos kärjistetään.

Se on hieno tavoite, koko julkisen palvelun ydin. Se on myös erittäin vaikea ohjenuora, joskus suoranainen pakkopaita ja luovien ratkaisujen este.

EI OLE nimittäin sellaista palvelujen kohderyhmää kuin suomalaiset. Ei edes sellaista kuin eläkeläiset, nuoriso tai opiskelijat. Hekin ovat keskenään kaikki erilaisia. Erilaisia tarpeineen, kykyineen ja toiveineen ja silti pitäisi tarjota yhtäläisiä palveluita kaikille.

Lisätään vielä vaikeusastetta. Nuo ryhmät, mikä tahansa niistä, ovat kuin kärpäsparvi sikin sokin. Ja tuon parven tavoin ovat myös liikkeessä, koko ajan muuttuvaisia.

Jos palvelujen rima ja taso asetetaan kovin korkealle, se käy äkkiä syystä tai toisesta vaikeaksi ja kalliiksi, jopa mahdottomaksi. Esimerkiksi palvelumitoitus. Tai palvellaan ja tuetaan yhteisin varoin monia, jotka eivät sitä tarvitse tai halua, tai voisivat itsekin hoitaa asiansa.

Jos taas rimaa alennetaan, kohta tarjotaan tasapuolisesti yhtä huonoa kaikille. Tämä näkyy nyt monin tavoin juuri terveydenhuollossa.

EPÄVIRALLISESTI toki terveydenhoidon ihmisille tehdyistä kyselyistä käy ilmi, että parempaa tai nopeampaa hoitoa voi saada, kunhan jaksaa sitä vaatia. Itse kutsun tätä ”pain in the ass -menetelmäksi.” Eli kunhan olet kyllin sitkeästi hoivaväen kimpussa, he lykkäävät kiusankappaleen lopulta jonossa eteenpäin. Ihmisiähän sielläkin vain on koneistoa pyörittämässä.

Mutta tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on aina lähtökohtaisesti byrokraattista. Lakien mukaan pitää toimia, vaikka se olisi kuinka kankeata. Jos tästä laajasti lipsahdetaan ns. vapaampaan harkintaan, ollaan pian tiellä kohti mielivaltaa.

Joustavuus ei siis kuulu julkisen palvelun ideaaliin. Onneksi varaventtiilinä järjestöt ja kolmas sektori kurkottavat kohti niitä heikoimpia, joihin julkinen tasa-apu ei ulotu. Yksityiset palvelut taas tarjoavat yllin kyllin vaihtoehtoja niille, jota haluavat käyttää ansaitsemiaan tai saamiaan rahoja johonkin enempään tai parempaan.

EI KÄY kateeksi vastavalittuja kuntien ja alueiden päättäjiä, jotka tätä järjestelmää yrittävät näillä ehdoin oikeudenmukaisesti pyörittää niukoin resurssein. Aina menee jonkun mielestä pieleen, joku julistaa kokevansa vääryyttä. Tällaista se demokratia on. Ei ihan täydellistä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 14.6.2025

Tasa-arvoa – tai sitten ei

TÄSSÄ eräänä päivänä mieleen juolahti vanha vitsi tasa-arvosta. Siinä miesten ja naisten sukupuolikiintiöitä tarvitaan kuulemma vain siihen asti, kunnes naisilla on enemmistö tärkeimmissä tehtävissä. Sen jälkeen kiintiöt voidaan enemmistön päätöksellä lakkauttaa tarpeettomina.

Vitsit ovat vitsejä, ei se kummempaa. Naurattavatkin vain toisia, toisia ei ollenkaan.

MISTÄ tuo sattuikaan mieleeni? Taustalla oli kaksi kesäistä uutista. Ensin (HS 9.7) kerrottiin syvästä järkytyksestä, jonka oli aiheuttanut Svenska Handelshögskolanin eli Hankenin stipendien jako. Saajajoukosta käytettiin jutun otsikossa haukkumanimeä ”all male panel”, kun 31 palkitun joukossa oli vain 4 naista.

Stipendiaatit kyllä valitaan ihan kylmien lukujen, arvosanojen ja opintomenestyksen perusteella. Tästä huolimatta ratkaisusta ahdistuneet opiskelijat selvästi epäilivät jutussa, että palkitsemisessa oli tapahtunut huutava vääryys. Eihän tuo muuten olisi mahdollista?

En tiedä, millainen kohu olisi noussut, jos jakauma olisikin ollut päinvastainen? Vai olisiko vain naurahdettu, miten tämäkin taas todistaa, että pojat ne vaan on niin laiskoja opiskelemaan?

VIIKKOA myöhemmin (HS 16.7) kerrottiin ministeri Kaisa Juuson perustamasta työryhmästä, jossa joukko asiantuntijoita etsii 100 miljoonan säästöjä sosiaalihuollosta. Siis mistä voisi karsia ja mitä tehostaa. Ehkä olet jopa jossain huomannut tällaisen uutisen?

Miten tämä sitten mielessäni liittyi tasa-arvoon, kun kyseisessä jutussa siihen ei viitattu millään tavoin? Olisiko ehkä ollut aihetta?

Kun nimittäin selasin STM:n sivujen syövereistä löytyvää työryhmän asettamispäätöstä, havahduin huomaamaan, kuinka moni kaunis etunimi alkaakaan m-kirjaimella. Työryhmässä ja sen sihteeristössä istuu nimittäin ainakin kolme Minnaa, kaksi Marjoa ja vielä Merja, Maria, Marika, Marena, Mirka, Mirja, Minttu ja Meri.

Yhteensä tässä sosiaalipalveluja miettivässä työryhmässä on 17 jäsentä, kaikki naisia. Ryhmässä on 8 asiantuntijasihteeriä, kaikki naisia.  Vain 11 varajäsenen joukkoon näyttää lipsahtaneen vahingossa kaksi miestä, Aki ja Joni.

Työryhmän asettamispäätöksessä todetaan suoraan, että se on selvästi tasa-arvolain vastainen. Mutta kun ”lähes kaikkien ryhmään nimeävien tahojen oli mahdollista nimetä vain naisehdokas… poikkeamiselle oli erityiset syyt.” Hupsista. Erityiset syyt!

TÄRKEÄN työryhmän asettaminen lainvastaisesti ei ole mikään vitsi eikä yhtään naurata. Vähän tuossa haiskahtaa, onko tasa-arvon eteen edes viitsitty ollenkaan ponnistella tällä kertaa, kun jakauma on näin päin vinksallaan? Mahtoiko asia nolottaa ministeriössäkin niin, ettei se näytä laatineen työryhmän asettamisesta edes tiedotetta?

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 19.7.2025

Voisiko kuntosalilla moikata?

KÄVIN EILEN taas tutulla kuntosalilla. Ensin hiet crosstrainerilla ja sitten vähän sarjoja laitteissa. Sen verran, että tulee pidettyä yllä terveyttä ja vähäistä lihaskuntoa.

Olen käynyt samassa paikassa jo useamman vuoden. Se on lähellä ja hinta on kohtuullinen. Käyttäydyn kuten salilla on tapana. Siis vältän muiden salilla liikkuvien huomaamista, katsekontaktista tai sananvaihdosta puhumattakaan.

Tiirailen salin isoista ikkunoista kadulla kulkevia ihmisiä ja autoja. Tai sitten vain kohdistan katseeni lattiaan ja kierryn oman napani ympärille. Jos mukana on kuulokkeet, se vielä helpottaa tätä. Yhtä hiljaisia ovat käytännössä kaikki muutkin, jos ei seurassa ole oma juttukaveri.

GOLFKENTILLÄ olen tottunut toisenlaisiin tapoihin. Siellä normikäytökseen kuuluu tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Niin toisia pelaajia kuin kentällä työskenteleviä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Se on helppo muistisääntö. Kaikkia. Ei tarvitse miettiä sen enempää. Ihan vain morjestaa, ei mitään sen hienostunempaa.

En kaipaa enkä tyrkytä näitä ikivanhoja golfkenttien tapoja kuntosalille. Paikat ovat luonteeltaan erilaisia. Mutta aika sekoitus kaikenlaisia ihmisiä lopulta molemmissa liikkuu, ei niin että toisessa olisi jotenkin kultivoituneita ja toisessa vain ikäviä ja umpimielisiä.

Onko silti siis saleilla aivan pakko jurottaa, vai voisiko sinnekin koettaa kehittää jotain luontevan sosiaalisuuden lisäämiseksi? Tympeä vaikenemisen kulttuuri nimittäin tarjoaa kaikki eväät ihan turhan kielteiseen ajatteluun. ”Tuijottaako tuo tyyppi mua? Se on ainakin kahdesti vilkaissut tänne päin? Onko mussa jotakin vikaa? Luuleeko se olevansa muka parempi, häh!”

VOISIKO vaikka joku tamperelainen sali kokeilla kampanjaa kuntosalietiketin muuttamiseksi? Miten olisi aluksi jollekin viikonpäivälle oma teema, vaikka hienosti ja kansainvälisesti Moi Monday? ”Meidän salilla kaikki saavat maanantaisin moikata tuntemattomillekin ja katsoa silmiin.”

Edes teemapäivänä tervehtiminen ei tietysti olisi pakollista, jos se ujostuttaa tai tuntuu muuten mahdottomalta. Mutta se olisi joka tapauksessa sallittua ja jopa toivottavaa.

Parhaimmillaan tuo voisi alkaa kiertää kävijöiden keskuudessa kuin kulkutauti. Vähitellen yksi jos toinen saattaisi moikata vastaantulijoita myös muina päivinä. Olisiko se liian vaarallista?

Eipä tuo paljoa vaatisi. Sitten voisi kukin taas tuttuun tapaansa keskittyä omiin puuhiin, turhan juttelemisen sijasta puskemaan hikeä ja kylmää rautaa. Mutta silti ilmapiiri voisi muuttua edes pikkuisen ystävällisemmäksi ja rennommaksi. Jos joku vahingossa lipsauttaisi vaikka hymyn, ei tarvitsisi heti epäillä, että tuokin tuossa virnuilee ja yrittää varmaan salaa naureskella minulle.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 3.5.2025

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000011202321.html

Jos oikeus toteutuisi

KUULUISA rauhanneuvottelija, olikohan YK:n pääsihteeri Kofi Annan, totesi joskus muinoin viisaasti, että kun rauhaa hierotaan, neuvotteluja joudutaan väistämättä aina käymään roistojen, pahisten ja rikollisten kanssa. Ajatellaan nyt vaikka Vladimir Putinia ja hänen kätyreitään.

Aidot demokratiat eivät hoida keskinäisiä erimielisyyksiään sotimalla eivätkä tarvitse siihen rauhanvälittäjää. Silti nekin voivat joutua hyökkäyksen tai sen uhan kohteeksi. Aina siellä toisella puolen on joku diktaattori. Hitler, Stalin, Mussolini… ja nyt Putin.

RIKOS IHMISYYTTÄ vastaan on laajamittainen ja järjestelmällinen siviiliväestöön kohdistuva hyökkäys, johon liittyy Suomen lain määritelmän mukaan surmaamista, kidutusta, väestön tuhoamista ja pakkosiirtoa, raiskaamista ja vainoamista kansallisuuden tai kulttuurin perusteella.

Kuten hyvin tiedämme, Venäjän hyökkäys Ukrainaan on pitänyt sisällään kaikkea tätä ja se on ollut suunnitelmallista tuhotyötä. Ukrainalaisilta on haluttu kiistää oikeus elämään itsenäisenä kansakuntana. Tätä on toteutettu diktaattori Putinin päätöksillä ja avokätisesti palkitsemana ja ylistämänä ja kaikki soraäänet raa’asti tukahduttamalla.

Siksi sydäntä särkee ajatella, että rauhan saavuttamiseksi joudutaan neuvottelemaan tuon pikkuhitlerin ja hänen apuriensa kanssa. Jos oikeus tapahtuisi, Putin tuomittaisiin Haagin tuomioistuimessa virumaan loppuikänsä vankilassa. Venäjä menettäisi kaikki valloittamansa alueet ja Ukrainan jälleenrakennus toteutettaisiin Venäjän sotakorvauksilla ja venäläisten oligarkkien kustannuksella. Ja aivan loistavaa olisi, jos kaiken seurauksena edes pieni demokratian ja oikeusvaltion häivähdys pääsisi valaisemaan myös venäläistä kansaa.

IKÄVÄ KYLLÄ realistina on pakko todeta, että läheskään kaikki tuo tuskin toteutuu. Silti tavoitteena pitää olla, että päästäisiin mahdollisimman pitkälle oikeudenmukaisen lopputuloksen suuntaan. Sitä ennen on pakko jonkun suostua noiden roistojenkin kanssaan puhumaan ja pakottamaan jonkinlaiseen ratkaisuun, jos halutaan saada sotiminen ja siihen liittyvä tuho ja kärsimys jotenkin loppumaan. Tai edes taukoamaan.

Kovin paljon tähän ei uskalla odottaa Yhdysvaltojen ja Donald Trumpin suunnalta. Trump ehätti toki jo puhelussa suunnitella sydänystävänsä kanssa yhteisiä kiekko-otteluitakin. Kumppanusten nimeämien rauhanneuvotteluryhmien perusteella voi jo kuvitella, millaiset joukkueet olisivat vastakkain.

Putin tietenkin lähettäisi kaukaloon kokeneimmat NHL- ja KHL-lavrovit. Trumpin luottojoukkue taas koostuisi muskovaisista koulupojista, joilla on kaksi edellytystä. 1) He eivät ole koskaan ennen pelanneet kiekkoa. 2) Isät ovat lahjoittaneet vähintään miljoona taalaa lahjuskassaan. Lopputulosta voi itse kukin arvailla.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 23.3.25