Tekijä: peaceofcakemedia

Kotitalousvähennys: pienet yritykset kärsivät muutoksesta

JUTTELIN viime viikolla siivoojamme kanssa. Kysyin, miten vuodenvaihteen iso heikennys kotitalousvähennykseen on vaikuttanut?

”Paljon, paljon asiakkaita on lähtenyt. Monelta meistä työt ovat loppumassa.”

Samaa olen kuullut muualtakin. Siivousta ja hoivakäyntejä harvennetaan tai lopetetaan kokonaan, remontteja lykätään. Tehdään itse eikä osteta palveluja. Tilataan sen sijaan Temusta kiinalainen robotti-imuri tai kutsutaan serkkupojan kaveri tekemään pimeää sähköremppaa.

Suurin osa meistä ei tunne täsmälleen kotitalousvähennyksen suuruutta. Siksi moni ei edes huomaisi pieniä viilauksia vähennykseen.

Mutta nyt maan hallitus otti kirveen käyttöön. Siivous- ja hoivatyön vähennysprosentti putosi 60:stä 35:een ja enimmäismäärä 3500 eurosta 1600:aan. Remonttitöissä vähennys oli jo vanhastaan matalampi. Psykologinen vaikutus on todella suuri.

EMME me hyväosaiset paljoa kärsi tästä muutoksesta. Tästä kärsivät pienet yritykset ja niiden pienituloiset työntekijät, joilta jäävät palkat, sotut ja eläketurva rehellisestä työstä saamatta. Ja ne asiakkaat, joille kynnys palvelujen ostamiseen nousi nyt liian korkeaksi. Vähennyksen käyttäjien keskitulo on lähellä keskipalkkaa. Neljä kymmenestä vähennyksen saajasta on ollut eläkeläisiä.

Valtiontalous ei tällä nouse tippaakaan. Nettohyöty jää vähiin, jos yrityksiltä ja työntekijöiltä kerätyt verot jäävät uupumaan ja vastaavasti työttömyysmenot kasvavat. Jokaisesta palvelun ostamiseen käytetystä satasesta nimittäin maksetaan arvonlisäverot, yrityksen yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut.

Vaikka ei ole syytä sortua ”vähennys maksaa itse itsensä” väittämiin, aika suuri osa näillä kyllä kuittaantuu.

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy hyvin harvoin väärinkäytöksiä. Näin todettiin Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön perusteellisessa tutkimuksessa pari vuotta sitten. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä on ollut tekemisissä vähennyksen kanssa.

Ennen vähennyksen käyttöönottoa keskustelu kotiremppamiehen kanssa meni jokseenkin näin: ”Paljonko maksaa?” ”Tonnin.” ”Siis kuitilla?” ”Ai jaa, sitten kaksi. Mutta muistinkin juuri, etten taida nyt ehtiä, kun tarttee tonne työkkäriin…”

Palataanko taas tähän vanhaan malliin?

Kun hallitus vuosi sitten korotti kelakorvauksia, hyvin pian saatiin tutkittua tietoa, että korotus ei näytä toimivan toivotulla tavalla. Sen perusteella hallitus päätyi nopeasti korjaamaan mallia.

Toivottavasti myös kotitalousvähennyksen heikennyksen vaikutuksia kaivellaan mieluummin heti kuin joskus kadon jo käytyä yritysjoukossa. Vaikkei vähennystä nostettaisi ihan entiselle tasolle, se kannattaisi tehdä kiireesti, vaikka kesken vuoden. Viisas oppii virheistään.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.1.2025

Vuodenvaihde ja varallisuus

VUOSI on taittumassa lopuilleen ja on aika kääntää katseet kohti seuraavaa. Itse en uskalla tehdä suuria lupauksia ja ainoa ennustuksenikin ulottuu vain parin viikon päähän.

Veikkaan nimittäin, että noin tammikuun 2025 puolivälissä brittiläinen hyvätekeväisyysjärjestö Oxfam julkistaa laskelmansa maailman varallisuuden jakautumisesta. Esimerkit ovat taitavasti laadittuja ja päätyvät Suomessakin uutisiin. ”Näin paljon maailman kymmenen superrikasta omistaa verrattuna maailman köyhimpiin.”

Ratkaisuksi ongelmaan järjestö ehdottanee taas superrikkaiden varallisuusveroa. Veikkaan, että Suomessa tästä innostuvat ainakin Finnwatch, Kalevi Sorsa -säätiö, kansanedustaja Matias Mäkynen sekä STTK:n pääekonomisti. Innostus on sikäli turhaa, että tuskin kukaan suomalainen yltäisi Oxfamin tarkoittamaan verotettavien joukkoon.

Kun on seurannut viime aikoina yhtä näistä rikkaimmista, Elon Muskia, huoli superrikkaista on kyllä ymmärrettävä. Musk tuo hahmona hakematta mieleen vanhojen Bond-leffojen juonittelevat pahikset. Mikään kuviteltu vero ei silti tätä ongelmaa ratkaise, eikä toki tavoittaisikaan lännen tai idän oligarkkien varallisuuksia. Kysymys on rahalla ostetusta vallasta, ja sitä vastaan vaikutetaan paremmin edistämällä oikeusvaltiota ja demokratiaa kuin uusilla verounelmilla.

MUTTA palataan Suomeen, kun suuren maailman pulmia tuskin pystymme ratkaisemaan. Varallisuuden veroja ehdotetaan aika ajoin täälläkin.

Jos täällä on yksi suuri varallisuuteen liittyvä ilmiö, se on sen niukkuus ja omistuksen valuminen ulkomaille. Amer, DNA, Kotipizza, Pöyry, Sponda, Technopolis, Tikkurila, Ocmetic, Rovio, Uponor, Caverion, Ramirent… mitä niitä onkaan.

Ja mitä tarkemmin yritämme vahtia, ettei kukaan suomalainen pääse vahingossa vaurastumaan, sitä varmemmin omistaminen valuu jatkossakin ulos maasta. Kun luulemme pelaavamme keskenämme nollasummapeliä, häviämme yhdessä kaikki. Varallisuusvero olisi paras konsti, jos haluamme kiihdyttää tätä vaurauden valumista.

RIKKAITA ei tarvitse ihailla, ylistää tai rakastaa. Yhden vauraus ei välttämättä ole sen paremmin ansaittua kuin toisen köyhyys. Takana voi vaikuttaa perhetausta, onni tai pelkkä sattumien summa. Voidaan vapaasti miettiä, onko Woltin tai Supercellin miljoonat nyhdetty ruokakuskien tai pelihimoisten selkänahasta.  Mutta ihan oman yhteisen etumme vuoksi olisi hyvä, jos jonkinlaista vaurautta löytyisi vähän täältäkin.

Eihän ulkomaisessa pääomassa sinänsä ole vikaa, sitä päinvastoin kaivataan tänne kipeästi. Monet yhtiöt ovat erinomaisia yrityskansalaisia Suomessa; ne investoivat, työllistävät ja maksavat veroja. Silti toivoisin päättäjille viisautta edistää vuonna 2025 myös suomalaisten yritysten kukoistusta. Ettei olla ihan maailman muskien vietävänä.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 29.12.2024

Omalääkäri – totta vai tarua?

HALUAISITKO sinä siirtyä Suomessa omalääkärimalliin? No niin minäkin. Samoin sotesta ja terveydestä puhuvat poliitikot.

Olisihan se tosiaan mahtavaa päästä samalle lääkärille edes kahdesti, kestävästä hoitosuhteesta puhumattakaan. Jos nykyisin onnistut taistelemaan tiesi läpi terkkarin ympärille rakennetusta miinakentästä, sinulle arvotaan yleensä uusi lääkäri, jonka kanssa aloitat taas nollapisteestä. Tehotonta ja turhauttavaa sekä potilaan että lääkärin kannalta.

Valitettavasti politiikassa omalääkärimallista on tullut stiiknafuulia, taikasana, jonka taakse piiloudutaan, kun ollaan neuvottomina kaiken sotesotkun keskellä. Taikasanan lausumalla kansanedustajakin kohoaa arjen sietämättömien ongelmien yläpuolelle. Ei tarvitse puhua rahasta, säästöistä tai muusta ikävästä.

Mutta omalääkäreitä ei polkaista tyhjästä. Uusi malli ei synny toiveikkaasti taikasanaa hokemalla.

ENSIMMÄINEN edellytys on, että rajat yksityisen ja julkisen välillä kaadetaan niin, että omalääkäreitä voi toimia kummalla puolella vain. Nykyiset terkkarien noin 4000 lääkäriä eivät riitä alkuunkaan, kun heistäkin Lääkäriliiton tutkimusten mukaan vain puolet on vakinaisia virkalääkäreitä.

Tämä lääkäripula ei todellakaan ratkea teoriaherrojen mallilla ”siirretään 1000 lääkäriä terveyskeskuksiin”. Miten siirretään, kottikärryilläkö? Vai peräti pakkolaeilla uhkaillen?

OLENNAISTA on myös, että malli alusta alkaen perustuisi potilaan valinnanvapauteen. Tapa, jossa potilaat vain pakotettaisiin heille määrätyn lääkärin potilaiksi, ei paljoa toisi parannusta nykytilaan. Eikä takaisi hoidon jatkuvuuttakaan, kun lääkärit vaihtavat työpaikkoja ja potilaat muuttavat. Moni haluaisi pitää kiinni tutusta hyvästä lääkäristä. Tutun lääkäri kanssa etäyhteyskin toimii paremmin.

Jos potilailla olisi omalääkärin valinnanvapaus, suurin osa varmaankin hakeutuisi ensin aika satunnaisesti jonkun lähellä toimivan omalääkärin hoiviin. Mutta sitten tulisi mahdollisuus vaihtaa tai hakeutua muualle. Vaikka ihan siksi, että henkilökemiat eivät toimi. Silläkin on iso merkitys hoidolle, jos et usko ja luota lääkäriisi.

Valinnanvapaus voisi tuoda monia joustavia mahdollisuuksia. Mikseipä jotkut omalääkärit voisi vaikka erikoistua eläkeikäisiin, toiset lapsiperheisiin? Nais- tai miespotilaisiin? Isommissa kaupungeissa myös kielivähemmistöön?

Niinpä. Julkisen ja yksityisen yhteistyöllä ja potilaan valinnanvapauteen perustuen voimme päästä oikein hyvään omalääkärimalliin. Se ei toki toteudu sormia napsauttamalla niin kuin entisen terveysministerin soteuudistus. Aloittaa voisi vaikka yli 65-vuotiaista, jotka eivät enää pääse nauttimaan laadukkaasta työterveyshuollosta.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.11.24

Kaikkien aikojen huonoin hallitus?

Helmikuussa 2020, vähän ennen koronaa, pohdin sitä, mikä olisi Suomen kaikkien aikojen epäsuosituin hallitus. Veikkasin sitä, joka aloittaa vuoden 2023 vaalien jälkeen, hallituspohjasta riippumatta. Perustelin myös miksi:

MIKÄ on sinun mielestäsi Suomen kaikkien aikojen huonoin hallitus? Edesmennyt Antti Rinteen hallitus kenties? Moni äänestäisi ehkä Juha Sipilää? Mutta onhan niitä vähän vanhempiakin vahvoja ehdokkaita, vaikkapa Stubbin, Kataisen, Kiviniemen tai Vanhasen kokoonpanot? Kullakin omat kannattajansa.

Kovin paljoa kauemmaksi ei poliittinen muisti yllä. Vain jysähtänein setämies heittäisi peliin jonkun kekkosajan Martti Miettusen hätätilahallituksen.

Entä Sanna Marinin hallitus, olisiko siitä vihatuimmaksi? Itse en usko, olen siitä jopa jokseenkin varma. Oma ylivoimainen suosikkini on nimittäin seuraava, vuoden 2023 vaalien jälkeen aloittava hallitus. Sillä on kaikki edellytykset epäonnistua täydellisesti.

Perustelut?

Marinin viisikko kestää

ENSIN pitää perustella se, että Marinin hallitus kestää vielä kolme vuotta vaaleihin asti.

Vahvin syy on se, että jokaisella hallituspuolueella on oma vahva intressinsä pysyä kiinni vallankahvassa.

SDP tietenkin haluaa säilyä pääministeripuolueena. Vasemmistolle tämä koalitio lienee rakkain mahdollinen, vaikka perinteiseen tapaan puolue hypännee taas kyydistä joskus vaaleja edeltävänä syksynä. Se ei vielä hallitusta kaada.

Vihreät taas ovat juuri nyt niin kaukana vasemmalla, etteivät he osaa kuvitellakaan muita kumppaneita kuin nykyiset. Varmuuden vuoksi puolue lakkautti lehtensäkin, jotta soraäänet eivät pääse häiritsemään. Keskusta roikkuu mukana peläten sinistä tulevaisuutta, ja keksii sille vain aina uuden perustelun. Ja RKP? Puolue oppi, että oppositiossa sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Hallitusta pitää koossa myös äärimmäinen viholliskuva; entä jos kokoomus ja ne persut…?

Varsinkin pitkä etäisyys kokoomukseen on tärkeä. Se pitää huolen, että puolue ei nouse hallituspeliin mukaan kovimmassakaan kriisissä.

Etäisyyttä ylläpitää se, että kokoomus on joutunut ja joutuu jatkossakin rakentamaan oman sisäpoliittisen ”nato-optionsa”. Ulkopoliittista nato-optiotahan on perusteltu sillä, että riippumatta haluista tai haluttomuudesta Natoon ei voida liittyä, koska Venäjä silloin syö meidät. Toisaalta nato-ovi täytyy pitää raollaan, jotta vastaavasti Venäjälle voidaan viestiä, että liitymme heti Natoon, jos Venäjä uhkaa syödä meidät.

Sisäpolitiikassa tämä tarkoittaa, että taktisista syistä – toki siellä kokoomuksessa joidenkin rydmanien ja kalevoiden mielestä muutenkin – kokoomuksen täytyy pitää ovi lonksumassa persujen suuntaan. Muuten se olisi tulevissa ratkaisuissa jopa suurimpana puolueena toisten armoilla ilman vaihtoehtoja.

Tämä taas väistämättä kasvattaa etäisyyttä nykyisiin hallituspuolueisiin ja helpottaa edellä mainitun viholliskuvan kirkastamista. Viholliskuvaan riittää hyvin jo se, että kokoomus ei ehdottomasti poissulje yhteistyön mahdollisuutta, vaikka toteaisi pitkän litanian asioita, joissa puolueiden näkemykset eriävät jyrkästi. Alkaen vaikka suhtautumisesta oikeusvaltioon.

Eli ennustukseni on, että Marinin hallitus kestää kolhujenkin kera seuraaviin vaaleihin asti.

Mission impossible – mahdoton tehtävä

MUTTA miksi se seuraava hallitus on niin epäsuosittu, jopa riippumatta sen pääministeristä tai hallituspohjasta? Tämä johtuu vuosi sitten kirjoitetusta hallitusohjelmasta, josta – kuten hyvin muistetaan -ei muutettu pilkkuakaan Marinin hallitusta muodostettaessa.

Ohjelmassa hallitus sitoutui siihen, että se ei tee mitään sellaisia ikäviä talouspäätöksiä, joita Sipilän hallitus harrasti. Sen sijaan se korottaa tulonsiirtoja ja laatii suuria suunnitelmia, jotka toimeenpannaan seuraavalla hallituskaudella. Julkisten palvelujen rapautumisesta se on syvästi järkyttynyt ja huolestunut, mutta ei osoita rahaa niiden korjaamiseen.

Näin seuraavan hallituksen lähtökohdat ovat jo nyt nähtävissä.

1. Julkinen talous on huonommassa tilassa kuin Rinteen/Marinin hallitusten aloittaessa. Toivottavasti ei sentään huonommassa kuin Sipilän aloittaessa.

2. Kunnat ovat vuoteen 2023 mennessä korottaneet verojaan niin paljon, että veronkorotusten liikkumavara julkisten menojen rahoittamisessa on käytännössä olematon.

3. Julkiset palvelut ovat rempallaan, mutta Marinin hallitus on (ehkä) tehnyt monia päätöksiä siitä, miten seuraavan hallituksen pitää korjata ne erittäin suurilla taloudellisilla panostuksilla.

4. Ilmastonmuutosten torjumisesta on laadittu tiekartta ja suunnitelma vuoteen 2035, ja seuraavan hallituksen on vain tehtävä ne ikävät päätökset, joilla homma hoidetaan käytännössä.

ELI seuraavan hallituksen pitäisi korjata rempallaan oleva talo, mihin se ei pysty, koska rahaa ei ole, menot ja velat kasvavat ja verot ovat jokseenkin tapissa. Mitä tahansa se tekee, kaikki kirpaisee ikävästi kansalaisia.

Se joutuu lopulta sekä korottamaan veroja yhä kireämmiksi että karsimaan etuuksia, eikä se silti pysty toteuttamaan kunnolla niitä kunnianhimoisia suunnitelmia hoitajamitoituksista, koulutuksen kunnianpalautuksesta, terkkareiden kunnostuksesta, ilmastonmuutoksen torjumisesta ja kaikesta muusta hyvästä, jotka edeltäjä oli viisaudessaan laatinut ja perinnöksi jättänyt.

Jos olisin Sanna Marin, toivoisin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, etten olisi enää sen – kaikkien aikojen huonoimman – hallituksen pääministeri.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 3.2.2020

Yhdysvaltain vaikeat vaalinäkymät

KAPINAA ja mellakoita vaalien jälkeen? Pitkä sota lopputuloksesta? Tuloksesta riippuen jyrkkä suunnanmuutos?

Olin viime viikolla Washingtonissa tutustumassa Yhdysvaltain vaalinäkymiin. Toimittajaryhmämme ohjelmassa oli erityisen paljon kohtaamisia republikaanivaikuttajien kanssa. Halusimme kuulla heiltä itseltään, mitä on luvassa, jos Donald Trump palaa valtaan.

Tapasimme niin äärimmäistä laitaa edustavia ”Projekti 2025” -suunnitelman tekijöitä kuin lähempänä keskilinjaa majailevia politiikan veteraaneja. Kaikki eivät kuuluneet Trumpin ihailijoihin, mutta toki he häntä vaaleissa äänestävät. Punaisiin MAGA-lippiksiin törmäsimme vain matkamuistomyymälöissä.

EMME saaneet selville marraskuun vaalien voittajaa. Suosittu veikkaus toki oli, että Kamala Harris kerää suuremman äänimäärän kuin Donald Trump. Mutta vaalien voittaja ratkennee lopulta vasta niukoilla eroilla ns. vaa’ankieliosavaltioissa, ja tulos tuskin selviää edes parissa yössä.

Arviot vaalien jälkeisistä tapahtumista olivat huolestuttavia. Luvassa on levottomuuksia ja väkivaltaa. Jos Trump näyttäisi häviävän, tulos kiistetään aivan kuten neljä vuotta sitten. Kuuluuhan Joe Bidenille kärsityn tappion kiistäminen yhä edelleen trumpilaisen MAGA:n uskontunnustukseen. Tuskin Trumpin voittoakaan nieltäisiin kakistelematta.

YHDYSVALTAIN politiikka on erittäin kahtiajakautunutta, polarisoitunutta. Vaali vaalilta on ajauduttu yhä jyrkemmin eri laidoille. Tätä edistää kaksipuoluejärjestelmä ja nykyisin tietysti myös some. Niinpä  poliittisessa keskustassa alkaa olla ammottava tyhjiö ja äärilaidat sankasti kansoitettuja. Ja yli keskilinjan ei kaveerata.

Seuraukset näkyvät. Tamperelaisille tutusta yli puoluerajojen ulottuvasta rakentavasta yhteistyöstä ei ole jäljellä häivääkään. Päätöksiä jyrätään niukoilla blokkienemmistöillä, ja jos enemmistöt eri elimissä (valkoinen talo, senaatti, edustajainhuone) menevät sopivasti ristikkäin, jysähdetään paikoilleen. Tai joudutaan käymään kauppaa äärimmäisten äärilaitojen ärripurrien kanssa, jotta riittävä enemmistö syntyy.

MITÄ muutoksia on edessä? Kamala Harrisin voittaessa iäkkään miehen vaihtuminen parikymmentä vuotta nuorempaan naiseen on jo sinällään valtava murros. Poliittisessa linjassa silti tuskin tapahtuu suurempia linjakeikauksia, piti tätä sitten hyvänä tai huonona. Ulkopolitiikassa tuki Ukrainalle jatkuu, vaikka myös demokraattien keskuudessa katseet kohdistuvat vahvasti Kiinaan.

Republikaanit taas uskovat kiistojen Kiinan kanssa kärjistyvän lähivuosina jopa sodan asteelle. Eurooppa ja Ukraina ovat paljon vähäisempiä kiinnostuksen kohteita. Trumpin voittaessa eurooppalaiset saavat varautua tulemaan toimeen omillaan. Trump saattaisi hyvinkin rientää tekemään diilejä ukrainalaisten kohtalosta hengenheimolaisensa Vladimir Putinin kanssa heidän päidensä yli.

TRUMPIN edellisellä presidenttikaudella muutokset jäivät ehkä pienemmiksi kuin ennalta uhottiin tai pelättiin. Yllätysvoittajat eivät olleet kunnolla valmistautuneet hallinnon kaappaamiseen. Niinpä suuri osa virkakoneistosta pysyi tehtävissään ja pyrki pitämään valtakunnan asiat jotenkuten raiteillaan.

Nyt tästä on opittu ja Projekti 2025 -ryhmä on valmistautunut huolella ja kouluttanut tuhansia uskollisia MAGA-ihmisiä valmiiksi nousemaan hallintotehtäviin ja ottamaan ne haltuun. Tavoitteena on iso ja kattava mullistus kautta linjan.

Mahdolliset seuraukset näkyvät tietysti maan sisällä, mutta niihin on hyvä varautua myös muualla. Ei vähiten ilmastopolitiikassa, joka MAGA-ajattelussa on suoranainen kirosana. Miksi ostaa kiinalaisia aurinkopaneeleita, kun omasta maasta voi porata lisää öljyä ja kaasua?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2024

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000010753696.html

Pyörällä päästään

KUN mummoni kauan sitten kuoli, ostin perintöosallani polkupyörän. Siihen se juuri ja juuri riitti.

Se oli ensimmäinen pyörä sitten lapsuuden ja siitä alkoi uusi harrastus. Poljin lenkkejä ja työmatkoja. Ryhdyin tekemään lomareissuja pyörän selässä. Se oli hieno tapa kokea maita ja maisemia kaukana ruuhkaisista lomakohteista. Mäkiin ja mutkiin syntyi aito perstuntuma, jota ei autossa koe.

Mitä niitä olikaan? Skotlanti, Tsekkoslovakia, Unkari, Kroatia, Italia, Saksa, Ranska, Espanja, Portugali… Jo seuraavan yön majapaikan löytäminen oli aina oma seikkailunsa aikana, jolloin elettiin vielä lankapuhelinten ja paperikarttojen varassa.

MATKASIN väliin yksin, väliin kaverin kanssa. Yksin kiertäminen oli opettavainen survival game, matka kaverin kanssa taas upea tapa syventää ystävyyttä. Näiltä yhteisiltä retkiltä jäi hihaan ajatus sovellettavaksi monilla myöhemmilläkin lomareissuilla. ”Päivän kuninkaalla” on täysi päätösvalta sen suhteen, missä ruokaillaan, mikä reitti valitaan, millainen majapaikka etsitään – ja tämä päiväkunkku myös kustantaa kaiken. Ja sitten vuoro vaihtuu.

Päätöksenteko helpottuu ja päivien mittaan kulut kyllä tasaantuvat. Jää pois se, että kuin huomaamatta toinen osapuoli lopulta päättää kaiken. Tai jahkailu kohteliaiden ihmisten kesken, kun yritetään sopuisasti myötäillä toisen mahdollisia toiveita ja lopulta päädytään ratkaisuihin, jotka eivät ole kivoja kummankaan mielestä.

Olisiko tuossa ainesta kokeiltavaksi myös moniin parisuhteisiin tai perheisiin?

VIIME aikoina pyöräilyni on jäänyt lähinnä kuntopyörän polkemiseen työhuoneen nurkassa. Osaan silti yhä mainiosti samaistua siihen voimantunteeseen, jota kunnon spandexpyöräilijä kokee fillarinsa päällä. Ainakin minulla se kihahti mukavasti päähän jo kun vedin piukat pyöräshortsit jalkaan ja sovittelin kypärää päähän.

Kun kepeä pyörä notkahtaa liikkeelle ja vaihteita kääntäessä vauhti vain kiihtyy, huomaa omien lihasvoimiensa saavan ihmeitä aikaan. Hintelätkin reidet alkavat tuntua teräksisiltä voimanpesiltä. Jos itsetunto on väliin matalalla, pyörän selässä se kohoaa korkeampaan potenssiin, sanan kaikissa merkityksissä.

Pitkät treenilenkit syövät melkoisesti aikaa, mutta työmatkoilla voi yhdistää huvin ja hyödyn. Treeniksi työmatkat tosin ovat usein turhan lyhyitä, joten ne täytyy painaa täysillä veren maku suussa. Siis pois alta mummot ja vaarit, lapset ja liikennevalot, nyt murskataan työmatkan nopeusennätys!

ON HIENOA, että pyöräilyoloja on viime vuosina paljon parannettu. On yhä enemmän baanoja, joissa vauhdinpitoa häiritsevät vain hitaammat muut pyöräilijät. Talvisin taas voi lumisella jalkakäytävällä liukastellessaan ihailla sitä yksinäistä rohkeaa pyöräilijää, joka narskuttelee menemään pitkin juuri puhtaaksi höylättyä baanaansa.

Antti Marttinen

Kirjoitus julkaistu Aamulehdessä 6.10.2024 https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000010739497.html

Veronkevennys ja Julian Alvarez

Joskus kaikkein nerokkaimmat keksinnöt syntyvät kuin huomaamatta, aivan vahingossa. Alfred Nobelin sanotaan tällä tavoin keksineen dynamiitin. Vastaavia esimerkkejä ruudinkeksijöistä löytyy tieteen historiasta monia muitakin.

Myös vuosi sitten työnsä aloittanut Petteri Orpon hallitus teki tällaisen lipsahduksen heti ensi töinään. Se kehitti uusiutuvan taikarahan, ikiliikkujan. Siihen se törmää nyt harva se päivä.

Muistattehan, että hallitus päätti kaikkien säästöjen keskellä alentaa ns. solidaarisuusveroa. Tämän laskettiin keventävän eniten tienaavien verotusta yhteensä noin 70 miljoonalla eurolla.

Summa on sama minkä espanjalainen suosikkijoukkueeni Atletico Madrid juuri maksoi Manchester Citylle, kun argentiinalainen hyökkääjä Julian Alvarez siirtyi tällä viikolla potkimaan palloa heidän joukoissaan. Miljardien rinnalla ehkä pikkusumma, mutta…

Omasta mielestäni kevennys ei todellakaan ollut Suomen taloustilanteessa viisas tai tarpeellinen. Tuloverotus on meillä kyllä korkeaa ja jyrkän progressiivista, ja jossain toisessa tilanteessa keventäminen kautta linjan on ihan paikallaan. Mutta nyt tuon veron maksajat tuskin olisivat nousseet kapinaan, vaikka sitä olisi jatkettu entisellään. He tuskin edes huomasivat saamaansa kevennystä.

Ajoitus oli mahdollisimman huono. Ja poliittisesti suorastaan onneton.

Hallitus nimittäin tarjosi tällä ratkaisulla kaikille kriitikoilleen kiekkotermein syötön suoraan lapaan. ”Rikkaiden veronkevennyksestä” tuli taikaraha, jota käytetään yhä uudelleen ja uudelleen kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Syntyi se ikiliikkuja.

Ihan äsken tällä 70 miljoonalla luvattiin pelastaa tuleva olympiamenestys. ”Jos hallituksen rikkaimmille myöntämä veronkevennys käytettäisiin huippu-urheilun tukeen…” Tuore käyttökohde on myös kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöjen tukeminen. ”Jos hallituksella on varaa leikata rikkaimpien verotusta…”

Samaisella uusiutuvalla taikarahalla oppositiopuolueet ja eri etujärjestöt ovat ehtineet ratkaista myös hyvinvointialueiden miljardiongelmat, eläkeläisten asumistuen, työttömyyden kasvun, nuorten mielenterveyden ja mitä tahansa eteen vain sattuu. Tottakai.

Eli aina kun ikävä toimittaja yrittää haastaa kysymyksellä, mistä rahat, vastaus alkaa sillä, että ”perutaan rikkaiden veronkevennykset, kysymys on arvoista.” Helppo nakki, ei tarvitse miettiä sen enempää.

Entä jos hallitus vielä taipuisi, peruisi kevennyksen ja lupaisi lyhentää tuollakin rahalla velkaa? Kiitosta ei tulisi keltään, mutta kaikki ne, jotka eivät edes huomanneet kevennystään, heräisivät taatusti valittamaan raskasta verotaakkaansa. Sellaisia me olemme. Ja sellaista politiikka on, tyhmyydestä sakotetaan. Nyt jopa päivästä toiseen.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 25.8.2024

Lahjat, kaverit ja vihamiehet

KAVEREITA ei pidä suosia, mutta entäs vihamiehet?

Kun vaasalaisesta Joakim Strandista tuli viime viikolla uusi eurooppa- ja omistajaohjausministeri, hän luopui lähes kaikista kotiseutunsa luottamustehtävistä. Omistajaohjauksesta vastaavan kohdalla tämä erityinen tiukkuus on ymmärrettävää, ettei synny pienintä epäilystä omien ja yhteisten etujen sekoittumisesta.

Mutta myös tullessaan valituksi mihin tahansa kunnan, alueen tai valtion luottamusasemaan henkilön on tehtävä ilmoitus sidonnaisuuksistaan. Hyvä niin. Tämä muistuttaa sekä ilmoituksen jättäjää että saajia mahdollisista ongelmakohdista hänen osallistuessaan päätöksentekoon.

KANSANEDUSTAJIEN täytyy tehdä tiliä myös tuloistaan ja merkittävistä omistuksistaan. Eduskunnan sivuilta voi lisäksi kuka tahansa käydä tarkistamassa, millaisten lahjojen kohteeksi edustajat ovat päätyneet. Esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra kertoo saaneensa viime lokakuussa lipun Tappara-Ilves -peliin.

Pirkanmaalaisista tämän kauden edustajista esimerkiksi Anna Kontula ilmoittaa saaneensa kellon, Lauri Lyly ja Miko Bergbom keittiöveitsen, Pauli Kiuru lipun Akaa-Volleyn peliin, mutta useat eivät mitään mainittavaa. Ehkä tältä kesältä kertyy jokunen konserttilippu?

Tuollaisten kirjaaminen voi tuntua pikkutarkalta, mutta parempi tiukka kuin löysä käytäntö. Eipä tässäkään kohtaa unohdu, että yhteiskunnallisissa tehtävissä ei olla omaa etua ajamassa. Tottakai Suomessakin on piilevää korruptiota, mutta jo se, että pääministerillä on valtion kaivosyhtiön pipo päässä, on riittänyt valtavan kohun aineksiksi. Se kertoo ongelmien mittasuhteista.

Muun muassa kansanedustajat, virkahenkilöt ja toimittajat (julkkiksista ja somevaikuttajista puhumattakaan) osallistuvat erilaisiin tilaisuuksiin, joissa on tarjoilua; joskus kahvia ja pullaa, joskus ruokaa ja juomaa. Kansanedustajan, virkahenkilön ja toimittajan kohdalla olennaista on, onko tarjoilu niin runsasta ja henkilökohtaista, että sillä voidaan kuvitella ostettavan myötämielisyys jollekin asialle. Yleensä näin ei tapahdu, mutta jos on edes aihetta epäillä, se onkin jo isompi juttu.

NIINPÄ Suomesta on vaikea löytää esimerkkejä siitä, että joku olisi politiikan avulla noussut rikkauksiin, jopa miljonääriksi. Tässäkin suhteessa olemme onneksi itäisen naapurimme kanssa vastakkaisia kuin yö ja päivä. Siellä poliittinen korruptio on keskeinen oligarkkien vaurauden lähde.

YKSI näkökulma jää silti aina huomiotta. Ymmärrän sen toki, sillä se olisi kovin vaikea sisällyttää mihinkään jääviysilmoitukseen. Ilmoitus olisi nimittäin paljon kattavampi, jos siinä lueteltaisiin myös pahimmat vihamiehet tai vihahenkilöt. Listasta voisi löytyä exiä, katkeria naapureita, henkilöön menevien ja sopimatta jääneiden poliittisten riitojen osapuolia, vanhoja bisneskumppaneita.

Jos suomalaisessa järjestelmässä poliitikon on perin vaikea ajaa omaa tai kaverinsa etua jäämättä siitä kiinni, vihahenkilön hankkeiden jarruttaminen, vastustaminen ja lyttääminen on paljon helpompaa.

Kavereiden suosijan joku valpas toimittaja ennemmin tai myöhemmin käräyttää ja hyvä niin. Mutta ikävien tarinoiden – todellisten tai perättömien – levittelystä ja muusta kiusanteosta harvemmin jää kiinni.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 14.7.2024

Ylen mahdoton tehtävä?

ENSI sunnuntaina äänestämme EU-vaaleissa. Ennakkoäänestys on jo täydessä vauhdissa. Sanotaan, että nämä vaalit ovat kaikkien aikojen tärkeimmät.

Mutta mistä oikein äänestetään? Yleensä mainitaan jotain ylätason käsitteitä: velanotto tai se, kenen kanssa ei ainakaan tehdä yhtään mitään yhteistyötä. Tämä siitä huolimatta, että asiantuntijoiden mukaan 60-80 prosenttia Suomen lainsäädännöstä pohjautuu siihen, mitä on EU:n puitteissa yhdessä sovittu ja miten sitä sovelletaan Suomessa.

Missä ovat tavalliset käytännön asiat? Missä keskustelu niistä arkielämässä tuntuvista asioista, joita tulevalla kaudella EU-parlamentissa käsitellään? Missä ovat ensi kauden muovipullonkorkit?

Vastaus on, että emme tiedä.

EIVÄTKÄ tiedä edes päättäjät. ”Suomessa keskustelua EU-asioista käydään usein vasta sitten, kun jokin keskeinen EU-asetus tai -direktiivi on jo edennyt unionin toimielimistä Suomen eduskuntaan. Tällöin asia on jo varsin pitkällä päätöksenteossa”, kirjoittivat Sitran asiantuntijat tällä viikolla HS:ssa. Näinhän se on.

Mistä yleensä saamme tietoa eri asioista? Tietenkin medioista. Niistä saavat tietonsa niin kansalaiset kuin nykyiset ja tulevat päättäjätkin.

Ja tässä onkin pulma. Jos joku media lähettää toimittajansa Brysseliin, hänen aikansa kuluu niissä samoissa ylätason pintaliidoissa, joista jo nyt voimme nähdä tylsiä uutispätkiä. Jutuissa käsitellään juuri niitä jo pitkälle vietyjä hankkeita, joissa ollaan taas jälkijunassa.

Ei tuo toimittaja ehdi porautua kaikkeen siihen, mikä on vasta muhimassa. Ihan sama, vaikka kymmenen mediaa lähettäisi sinne toimittajansa. Tämä tiedetään medioissa, joissa ihan järkevästi verrataan kustannuksia ja lukijoiden kiinnostusta ja keskitytään ihan muuhun.

JOTTA päästään syvemmälle, paikalla pitäisi olla kokonainen toimitus, vähintään puolen tusinaa ihmistä. Millä ihmeen medialla sellaiseen olisi varaa… paitsi tietenkin Ylellä! Eihän tuo puoli tusinaa Ylen mitoissa todellakaan ole paljon. Esimerkiksi Ylen Kokkolan aluetoimituksen nimilistasta löytyy 38 nimeä ja pienemmistäkin vähintään parikymmentä.

Sopii kysyä, kummassa päätetään enemmän Suomen asioista, Kokkolassa vai Brysselissä?

On selvää, että tiheämmin tarjotuilla Brysselin uutisilla tuskin ainakaan aluksi olisi massiivista yleisöä. Ei se ole tarpeenkaan. Yle saa tuottonsa verovaroista, joten sen kansallinen tehtävä on tarjota myös sitä, mikä on suomalaisen demokratian kannalta tärkeää. Ei vain viihdettä miljoonayleisöille, vaikka sekin on ihan kivaa.

Kun siellä Brysselissä päästään kunnolla asioihin kiinni, löytyvät kyllä ne tulevat pullonkorkit tai jätedirektiivit, joihin tarttuu isompikin yleisö ja aiheesta viriää keskustelu. Sitä odotellessa, Yle!

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.6.2024

Nauloja arkkuun

Yritin toukokuussa 2010 (7.5.2010) pohtia työmarkkinoiden tulevaa kehitystä. Toisin kuin tarinan lopussa aavistelin, maahan löytyi lopulta sittenkin niin kovapäinen hallitus, että uskaltautui oman tulevaisuutensakin kustannuksella kovaan painiin liittojen kanssa.

Siinä osuin oikeaan, että tuossa vaiheessa tapailtiin jo zorbaksen säveliä.

KUN Elinkeinoelämän Keskusliitto joku vuosi sitten ryhtyi nuijimaan nauloja Tupo-Suomen arkkuun, se tiesi, mihin pyrki.

Keskitetty työehdoista sopiminen piti saada loppumaan. Palkoista piti päättää alakohtaisesti ja mieluiten suoraan työpaikoilla. Rivien väliin oli kirjoitettu, että tässä asetelmassa työnantaja olisi vahvemmilla.

Eihän hankkeeseen tietenkään muuten olisi ryhdytty.

***

NYT on nähty, että EK todella onnistui sammuttamaan intomielisimpienkin tuporomantikkojen haaveilut keskusjärjestöjen rakentamista tuloratkaisujen raameista.

Mitä muuta se sai aikaan?

Ensinnäkin se kuohitsi luotettavimmat neuvottelukumppaninsa, työntekijöiden keskusjärjestöjen johtajat.

Kun se vei Lauri Lylyltä, Mikko Mäenpäältä, Matti Viljaselta ja heidän seuraajiltaan mahdollisuuden vaikuttaa palkoista ja työehdoista sopimiseen, se käytännössä vie muunkin vallan heiltä ja ojentaa sen kultalautasella Antti Rinteelle, Timo Rädylle ja muille kapinakenraaleille.

Eihän valta mihinkään katoa. Se vain vaihtaa asuinsijaa.

Vallan makuun päässeet liittojohtajat näyttävät kolmikolle kaapin paikan, kuten on jo nähty. Kolmikannan leikkimisestä on tullut pelkkää näytelmää, kun keskustelijoilla ei enää taida olevan valtuuksia sopia oikeastaan mistään.

Liittojohtajat lyövät taustalla lukkoon niin ehdottomia kantoja, että väheksytyn Jukka Ahtelan työelämäryhmän tuotokset voivat nousta tulevien saavutusten määrittämällä asteikolla vielä hämmästyttäviin korkeuksiin.  

***

KYSYMYS ei ole henkilöistä. Se vain on niin, että kuka tahansa suuren keskusjärjestön vetäjä joutuu päivät pitkät yhdistelemään ristiriitaisten porukoiden etuja ja hänen valtansa ensisijainen lähde on kyky sopia ja sovitella. Tekemällä oppii.

Vastaavasti liittojohtajan roolissa on ajettava härkäpäisesti oman väen etua. Muuten on kohta entinen liittojohtaja.

Vanhoina vallantäyteisinä aikoinaan keskusjärjestöpomot saattoivat hakea tukea maltillisimmista liittojohtajista. Nyt kovapäisimmät kohta määrittävät suunnan ja tahdin. Ei se ehkä merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan, mutta vähän sen suuntaista.

***

MITÄ vielä on saatu?

Koko kevät on ollut jatkuvaa rähinää ja samanlaista on luvassa jatkossakin. Tästä eteenpäin on aina joku taistelu päällä. Ja kuten on huomattu, pienikin kina pystyy pysäyttämään puoli Suomea. Nyt niitä on luvassa toinen toisensa jälkeen.

Asemia haetaan laillisten ja laittomien yhteenottojen kautta. Työpaikkojenkin erimielisyydet puidaan raastuvassa. Periksi ei anneta kummallakaan puolella.

En tiedä, halusiko EK kaikkea tätä? Ehkä se sai mitä tilasi, mutta kuormassa taisi tulla kylkiäisiksi kaikenlaista muutakin.

PS. SEURAAKO kolmikannan alamäestä parlamentaarisen demokratian uusi kukoistus?

Enpä usko. Kolmikannan kautta heikompikin hallitus on pystynyt ujuttamaan läpi myös kipeitä ja epäsuosittuja ratkaisuja. Niitä on lähivuosina edessä monia.

Mutta mikä hallitus pystyy ajamaan keljulta tuntuvia ratkaisuja omin voimin läpi, kun se saa jatkossa vastaansa järkähtämättömän ay-liikkeen, kulloisenkin opposition ja sankkenevan sosiaalisen median populistilauman, jota ei kannata väheksyä?

Kansansuosiostaan huolestuneen hallituksen tahdon lamauttava ei-rintama syntyy kevyesti mistä tahansa aiheesta, ja kohta täälläkin tapaillaan kreikkalaisen zorbaksen askelia. 

Antti Marttinen

Julkaistu Taloustaidossa 7.05.2010