Tekijä: peaceofcakemedia

Tamperelainen sukupolvenvaihdos

OLEN OLLUT onnekas. Olen päässyt lähes 70 vuoden ikään asti ilman suurempia turmia tai ruumiin vaivoja. Mielikin on omasta mielestäni pysynyt kohtuullisen kirkkaana. Ehkä Karjalan evakoilta perityn iloisen mielenlaadun tuloksena?

Yksi ikiaikainen vaiva, varsinainen akilleen kantapää, on kuitenkin ollut. Polvet. Osaltaan sekin perittyä. Kun meidän suvussa puhutaan sukupolvista, sillä on ihan selkeä konkreettinen merkitys.

Kypsemmällä iällä sain useamman kertaa loistavan avun polvikierukoiden tähystyksistä, kunnes tieteellisesti todistettiin, ettei niistä ole mitään apua. Onneksi polveni eivät kuunnelleet, vaan tähystysten siivittämänä pystyin vielä pitkään juoksentelemaan maratoninkin mittaisia matkoja.

Huikean urheilu-urani suurin ylpeydenaihe taitaa olla, että kuusikymppisenä vielä juoksin maratonin puolikkaan alle sadan minuutin. Tiedän, tosi moni on juossut paljon kovempaa.

Sitten juoksut piti jättää. Viime kesään asti pystyin kiertämään golfkenttiä. Naureskelin, että mikäs tässä, kun alla on pehmeä ruoho, tukena golfkärry kuin rollaattori ja ajatukset polven sijasta jossain sadan metrin päässä. Mikäs tässä on kävellessä. Sitten piti siitäkin luopua ja nöyrtyä nuorten miesten tavoin kiertämään kenttiä auton kyydissä.

Pystyin vielä kipulääkkeiden tuella kävelemään, mutta kävelylle en enää lähtenyt. Liikkuminen typistyi.

TEKONIVELLEIKKAUKSET ovat hieno kirurgian edistysaskel. Suomessa ne aloitettiin 70-luvulla, ensin lonkat, sitten polvet. Sen jälkeen tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat saaneet uuden alun elämälleen, kun kivut ovat poistuneet ja liikkumisen taidot elpyneet. Palautuneen liikunnan tuomat välilliset terveysvaikutukset ovat valtavat.

Nivelet kuluvat hiljalleen. Vaivojen lisääntyessä ihmiset sinnittelevät ikään kuin loivassa alamäessä. Niiden takia ei kiidätetä ambulanssilla kiireiseen tekonivelleikkaukseen. Nivelrikkoon ei kuole. Se vain syö elämisen laatua aste asteelta.

Kun leikkaukset ovat kehittyneet ja tieto hyvistä tuloksista on levinnyt, kysyntä on kasvanut nopeammin kuin tarjonta. Sotesotkut ovat vain pahentaneet tilannetta. Oikeastaan ainoa keino tähän epäsuhtaan on ollut yhä pitempi jono. Siellä Suomen lonkka- ja polvivaivaiset nyt odottavat pääsyä leikkauspöydälle.

TAMPEREEN tekonivelsairaala Coxa on erittäin korkeassa maineessa kautta maan. Itselläni on toiveissa päästä sinne tamperelaiseen sukupolvenvaihdokseen vielä tänä keväänä. Aina, kun Coxa tulee puheeksi, joku tietää kertoa tyytyväisestä siskostaan tai isästään, joka jätti vaivat Tampereelle ja aloitti uuden elämän. Tai sitten kysellään, miten ihmeessä sinne Coxaan oikein pääsisi.

Tamperelaisten on syytä olla todella ylpeitä hienosta nivelsairaalastaan.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 28.1.2024

Arvojemme mukainen pärstäkerroin

ARVOT JA TAVAT ovat vähän kuin musiikkimaku. Nuorena opittu kestää koko elämän. Matkan varrella tulee uusia kerrostumia, mutta juuret säilyvät.

Arvot ovat tärkeät. Mutta mitä ovat sellaiset yhteiset arvot, joiden alle tänä päivänä kokoonnumme? Onko niitä? Kesät talvet kouluun hiihtäneiden boomereiden arvot vai aakkosten loppupään y- ja z-sukupolvien mieltymykset? Hankala kysymys.

On vaikea kuvitella, että tärkeitä ratkaisuja tehtäisiin 50 vuoden takaisten ajatusmallien pohjalta. Yhtä väärältä tuntuisi tuomita muinaisia tekemisiä tämän päivän arvomittareiden pohjalta, suhteuttamatta niitä sen aikakauden tapoihin ja tilanteeseen. Näinkin silti tapahtuu.

MAAN HALLITUS ja ay-liike vääntävät ankarasti kättä muun muassa siitä, pitääkö työntekijän irtisanomiselle olla nykylain mukaisesti sekä asiallinen että painava syy vai riittäisikö pelkkä asiallinen? Sivusta katsoen on vaikea sanoa, onko noilla sitten niin ratkaisevaa eroa.

Varsinkin, kun samaan aikaan juuri arvojen mukaisuudesta on tullut uusi potkujen pikakaista. Kun esimerkiksi vuosien mittaan on kehittynyt käytäntö suhtautumisessa juopotteluun varoituksineen ja hoitoonohjauksineen, arvojen vastaisesti toikkaroinut saa nyt kertalaakista lentää kuin leppäkeihäs, jos tällainen vanhanaikainen sanonta sallitaan.

Mitä ne ovat ne yritysten arvot, joihin nyt vedotaan? Googlaamalla eri firmojen sivuja löytyy yleviä julistuksia, jotka pölyttyvät jossain strategioiden ja visioiden seassa. Siellä on rohkeutta ja yhteistyötä ja luovuutta ja ties mitä.

OIKEASTI ARJESSA yrityksen arvot keksitään yleensä silloin, kun somemyrsky jo nousee ja kansantuomioistuin alkaa langettaa siellä tuomioitaan. Silloin toimitusjohtaja pelästyneen brändiosaston ohjeistamana lausuu, että tämä ei ihan tosi ole arvojemme mukaista, meillä on nollatoleranssi. Sama käytäntö leviää yhä pienempiin yhteisöihin.

Arvoihin vetoaminen haiskahtaa joskus vanhanaikaiselta pärstäkertoimen käytöltä. Jos et ole pomon tai valmentajan suosikki, liipasin on paljon herkemmässä. Päätöksen tekijälle kyseessä voi olla pikainen hätäratkaisu, mutta kohteelle sen vaikutukset voivat kestää koko elämän.

Arvot ovat tärkeä elämän selkäranka. On pahoja juttuja, joissa arvoista muistuttaminen on paikallaan. Mutta mitä köykäisemmin perustein arvoilla ratsastetaan, sitä helpommin koko arvo-sana kokee inflaation ja menettää arvonsa.

Pahimmillaan löysä arvopuhe kääntyy armottomuuden kostonkierteeksi. ”Kun sejase sai niin vähästä elinkautisen arvotuomion, miksi nyt tämä toinen pääsee pelkällä varoituksella.”

Kaikki me tarvitsemme arvomme, joihin nojata. Mutta useimmat meistä ansaitsevat myös armonsa. Se välillä unohtuu.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.12.2023

Verovähennyksellä avoimuutta järjestörahoihin

Jos järjestöjen tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Kirjoitin tästä Aamulehteen (5.11.2023):

”LIIKUNTAVÄKI on tänä syksynä pitänyt esillä ajatusta järjestöille annettujen lahjoitusten verovähennysoikeudesta. Taustalla on huoli suorien valtionapujen vähenemisestä. Sama murhe on kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöillä.

Toive tuskin äkkiä toteutuu, kun sitä ei mainita hallitusohjelmassa. Valitettavasti, koska vähennyksellä voisi olla paljon myönteisiä vaikutuksia.

VALTIO on ollut valtakunnallisten järjestöjen keskeinen rahoittaja. Se on kovin kiusallista, kun kyse pitäisi kuitenkin olla vapaasta kansalaistoiminnasta. Tätä kierrettiin pitkään sillä, että rahat olivat tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta eikä suoraan budjetista. Tämä muuttuu nyt.

Hyvä perustelu julkiselle tuelle on, että järjestöt hoitavat monia yleishyödyllisiä tehtäviä. Ne paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja tekevät sen usein paljon joustavammin ja tehokkaammin kuin julkinen itse pystyisi.

Silti riippuvuutta tuesta pitäisi vähentää. Tiedän, että jotkut lakkauttaisivat tuet kokonaan, mitä itse en kannata. Järjestöt tekevät eri sektoreilla kullanarvoista työtä.

Mitä se sitten tarkoittaisi, jos lahjoituksista järjestöille voisi saada pienen vähennyksen? Verovähennys on kannustin, jolla tunnetusti voi olla iso vipuvaikutus.

Otetaan esimerkki:

Lahjoittaja saisi 30 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Eli kun lahjoitat 100 euroa, käytännössä maksat lopulta itse 70 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 30 euroa.

Todennäköisesti saataisiin kokoon kymmeniä miljoonia, joista tällä mallilla vain alle kolmannes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista. Tämän rahan saajista päättäisivät kansalaiset, eivät poliitikot.

Prosentteja ja summia voi pyöritellä miten vain. Kohtuullinen enimmäismäärä on tärkeä, koska kyse on tavallisen kansan lahjoituksista, ei rikkaiden hyväntekeväisyydestä.

MITÄ HYÖTYÄ tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?”

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 5.11.2023

Kenelle sotesotku oli yllätys?

SOTEPALVELUT ovat sotkussa. Palvelut eivät toimi ja eivätkä jonot lyhene, menot kasvavat hurjaa vauhtia ja uusien hyvinvointialueiden rahat ja työntekijät eivät riitä mihinkään. Hädässä ne palkkaavat vuokralääkäreitä ja maksavat siitä järkyttävän kalliin hinnan. Niinpä kahden edellisen hallituksen tärkeä sotepuolue Keskusta tekee asiasta välikysymyksen.

Hetkinen… tuliko tämä kaikki yllätyksenä vai miksi ongelmiin ei osattu varautua?

Kun vanhojen kirjoitusten kaivelu on tänä vuonna ollut muodissa, aloin muistella itsekin pohtineeni tätä aihetta Verkkouutisissa. Ryhdyin tutkivaksi toimittajaksi ja kaivoin vanhan tekstin esiin. Ehkä siitä paljastuisi, kuinka suuri yllätys tämän uuden sotemallin alkuvaikeudet ovatkaan olleet?

Kolumni oli kirjoitettu heinäkuussa 2021 eli heti sen jälkeen, kun eduskunta oli ministeri Krista Kiurun paimentamana hyväksynyt hyvinvointialueiden perustamisen.

Kun eduskunta oli silloin äänestänyt soteuudistuksesta, huokaistiin siellä täällä, että sote saatiin vihdoin maaliin. Kirjoitin, että näin ei tietenkään käynyt, vaan soteratkaisu sai vasta alkupisteensä, ja seuraavaksi käydään miettimään, mitä tapahtuu oikeasti käytännössä.

Esitin pari veikkausta ilmiöistä, jotka tulisimme lähivuosina näkemään.

1. Alkuvaikeuksien kautta…

”PÄÄMINISTERI Sanna Marinin hallitus ajoi oman näkemyksensä mukaista sotemallia kovalla kiireellä kuin käärmettä pyssyyn. Kiire oli ymmärrettävä. Rakenteet piti saada naulattua ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja niin tiukasti, ettei seuraava hallitus pystyisi enää muuttamaan niitä.

Soten osalta kiire valitettavasti pahentaa entisestään siirtymävaiheen ongelmia. Näin valtava muutos olisi käytännön toteutukseltaan muutenkin erittäin vaikea. Mutta kun muutos tulee nyt tulenpalavalla kiireellä, vaikeudet kasvavat potenssiin.

Pääkaupunkiseudulla on toteutettu rajatulla alueella pelkkä tietojärjestelmän uudistus, Apotti, ja sekin varovaisesti asteittain. Sopeutumisvaikeudet ovat silti isoja ja kritiikki kovaa. Siihen voi suhteuttaa, kun nyt luvassa on koko maan sosiaali- ja terveydenhoidon täysi mullistus, kovalla kiireelle ja yhdellä rysäyksellä.

Iso muutos ei todellakaan pelitä käden käänteessä. Huolestuttavampaa kuitenkin on, millaisia valuvikoja ja pysyviä rakenneongelmia tullaan lakaisemaan piiloon ja kuittaamaan pelkkinä alkuvaikeuksina. Uskotellaan, että kyllä se tästä ihan kohta paranee, kunhan vaan… ja sitten perään selitysten vyöry.

Alan ammattilaiset, lääkärit ja hoitajat, tulevat joka tapauksessa kaikissa oloissa tekemään parhaansa, että toiminta rullaisi mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti. Sen ansiosta tulemme saamaan sieltä täältä hyvinvointi/mukavuusalueilta hyviä esimerkkejä onnistumisistakin. Ja sinne, missä ei onnistuta, on sotemalliin jo leivottu valmis ratkaisu: lähetetään lisää rahaa. Jos ei suju vieläkään, lähetetään taas lisää.”

Tämä oli ensimmäinen veikkaus. Entä toinen?

2. Entä sitten yksityiset?

”ERÄS kiinnostavimmista ilmiöistä lopun ajan sotekeskustelussa oli yksityisten toimijoiden lähes täydellinen hiljaisuus. Aikaisemmin varsin vahvasti esiintyneet hoiva-alan yritykset ja niiden edunvalvojat olivat soten loppusuoralla lähes näkymättömissä.

Todennäköisesti tämä kertoo siitä, että isot terveys- ja hoiva-alan toimijat arvioivat lopulta hyötyvänsä juuri sellaisesta sotesta, jonka hallitus nyt ajoi ratkaisuun saakka. Ne ovat havainneet, että korkea palomuuri julkisten ja yksityisten palvelujen välillä takaa niille paremmat tuotot kuin sellainen julkisen ja yksityisen tiivis yhteistyö, jota vielä edellinen hallitus ajoi.

Syntymässä on kahden kerroksen malli, jossa toisella puolella on työterveys ja vauraampien kansalaisten yksityiset terveys- ja hyvinvointipalvelut, toisella puolen julkiset palvelut sen tasoisina millaisiksi ne sotessa muodostuvat. Mallissa yksityisten palvelujen kuluttajat maksavat sekä omat palvelunsa että veroina myös hyvän osan niistä julkisista palveluista, joita eivät käytä. Julkinen erikoissairaanhoito on oma lukunsa, sen asiakaskuntaan kuulunevat jatkossakin lähes kaikki siitä riippumatta, ostavatko peruspalvelunsa yksityiseltä…

…(Yksityisten) palvelujen käyttäjät tarjoavat yrityksille… vakaata tulovirtaa työterveyspalvelujen rinnalle. Tämän lisäksi tietysti yritykset myyvät jossain muodossa palvelujaan myös julkiselle puolelle kuten ennenkin.

Tässäkin suhteessa tilanne voi muuttua niiden kannalta lopulta selvästi edullisemmaksi… Mitä korkeampi on palomuuri julkisen ja yksityisen välissä, sitä suuremmassa hädässä yksityisen apuun turvaudutaan ja sitä helpompi on hinnoitella apu vähän reippaammin.”

Valuvika näkyvissä

EN MUISTELLUT vanhaa tekstiä kehuakseni kristallipalloani. Halusin vain osoittaa, että tämän päivän ongelmat olivat selvästi nähtävillä ja sisään leivottuna nykyiseen sotemalliin. Jos saatoin tavallisena sivustakatsojana nähdä tämän, kyllähän varsinaisten asiantuntijoiden ja asiaan perehtyneiden poliitikkojen oli pakko nähdä tämä vielä paljon selvemmin?

Elleivät he sitten olleet ideologioiden sokaisemia tai vain päättäneet runnoa hankkeen läpi seurauksista piittaamatta. Sekin valitettavasti voi olla mahdollista.

Vetoaminen koronaan on kehno selitys. Kesällä 2021 oli jo eletty yli vuosi korona-aikaa ja sen seuraukset olivat jo siinä vaiheessa ainakin jossain määrin huomioon otettavissa. Myös palkkaharmonisoinnin tuoma kustannusnousu oli jo hyvissä ajoin laskettavissa. Hallituksella oli vielä pari vuotta aikaa huomioida nämä esimerkiksi muuttamalla hankkeen aikataulua. Sitä se ei tehnyt.

Sipilän hallituksen sotemallissa yksityiset palveluntuottajat; Mehiläiset, Terveystalot, Aavat, Attendot ja Pihlajalinnat olisi sidottu tiiviisti yhteistyöhön tuottamaan palveluita julkisen palvelutuottajan rinnalla. Hinnoittelu olisi ollut samalla pohjalla, kilpailu olisi ollut kilpailua asiakkaista laadulla ja tehokkuudella. Se ei kelvannut.

KUN KIURUN mallissa julkinen ja yksityinen jyrkästi erotettiin, tasapainoista yhteistyötä ei synny. Sen sijaan yksityinen puoli käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lypsää parhaan mahdollisen hinnan aina, kun julkinen hätätilanteessa huutaa apua. Tietenkin. Sitä voi syyttää korkeintaan hädänalaisen tilan hyväksikäytöstä. Moraalista painettakaan ei pahemmin ole, kun poliittiset päättäjät niin näyttävästi antoivat ”pörriäisille” pakit. Sitä saa mitä tilaa.

Jos nyt jostain kilpaillaan, niin lähinnä hoitajista ja lääkäreistä, mikä toki nostaa heidän palkkatasoaan. Asiakkaat saavat rimpuilla jonoissa sen minkä pystyvät. Hyvinvointialueilla ammattilaiset yrittävät pelastaa sen, mikä näillä säännöillä toimittaessa ylipäätään on mahdollista ja hyvä että yrittävät. Säästöohjelmia rakennetaan hiki hatussa ja laastarilappuja liimaillaan sinne ja tänne. Valitettavasti se ei ratkaise kehnon sotemallin aiheuttamaa perusongelmaa.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 2.10.2023

Kotihoidon tuki ja palkkaerot

Vanhat kolumnit Taloustaito maaliskuu 2014

SUOMESSA nuoret naiset ovat paremmin koulutettuja kuin miehet. Perheen perustamisvaiheessa he kuitenkin putoavat palkkauksessa miesten kelkasta. Miehet tekevät uraa sillä aikaa kun monet naiset hoitavat lapsia kotona. Kun nainen palaa vuosien jälkeen töihin, hän lähtee ymmärrettävästi palkkauksessa takamatkalta, jota ei tilastojen mukaan enää työuran aikana kurota umpeen.

Tämä on tänä päivänä ehkä suurin tekijä sukupuolten palkkaeroissa. Ainakin niistä, joihin voidaan politiikalla vaikuttaa.

Siksi on hyvä, että osana hallituksen rakennepakettia puidaan kotihoidontuen jakamista isien ja äitien kesken. Perheet tehköön vapaasti kuten haluavat, mutta yhteiskunnan ei ole pakko tukea kaikkea verorahoin.

***

ITSE TOIVON, että hallitus rohkenisi toteuttaa (edes) tämän kohdan rakennepaketistaan. Siitä huolimatta, että tällaisille rakennemuutoksille on vaikea asettaa hintalappua, että näin ja näin paljon heti säästetään.

Hyvin lyhyellä tähtäyksellä käydä jopa päinvastoin. Jos asenteet eivät muutu ja isät edes rahalla kannustaen eivät suostu jakamaan lasten hoitoa, se kasvattaa päivähoidon kuluja.

Mistä sitten niitä vaikeasti mitattavia taloudellisia hyötyjä?

Ensinnäkin saadaan nuorten naisten lahjakkuusreservi täysipainoisemmin käyttöön työelämässä.

Toiseksi, jos miehetkin olisivat jonkin aikaa kotona lapsia hoitamassa, heillä riittäisi virtaa ja vauhtia töissä paljon pitempään. Tiiviimpi suhde lapsiin ja pieni katko uraputkeen tekee oikein hyvää miehen jaksamiselle joka suhteessa.

***

SUURIN taloudellinen merkitys lasten kotihoidon tasaisemmalla jaolla on kuitenkin, kun se suhteutetaan sukupuolten palkkatasa-arvon tavoitteeseen.

Kun tätä takamatkaa yritetään ajaa kiinni keinotekoisesti työmarkkinaratkaisuilla, ajaudutaan umpikujaan. Useimmiten ”ei vain ole se oikea hetki”. Ja sitten kun se vihdoin koittaa, käy vielä hullummin. Nostetaan rankasti naisalojen palkkoja – ja kas, kohta miesten palkat kiipeävät perässä.

Kun vuonna 2007 näin tehtiin, se näkyy nyt piikkinä kaikissa käppyröissä, joissa esitellään Suomen palkkakustannusten jyrkkää nousua ja kilpailukyvyn laskua. Kun Sari Sairaanhoitajalle haettiin oikeutta, hurahtivat kaikki kuntien ja valtion palkat saman tien sellaiseen kiitoon, että sitä krapulaa on nyt nikoteltu taantumassa vuosikaudet.

Se ei ole Sari Sairaanhoitajan tai hänen jämäkän ammattiliittonsa vika. Vika oli siinä, että yritettiin palkkaratkaisulla korjata ongelma, joka juontaa ihan muualta.

On selvää että 20 euron palkankorotuksilla ei jatkossakaan ratkota sukupuolten palkkaeroja.  Täytyy puuttua syihin, ja tämä pienten lasten kotihoidon epätasainen jakauma on yksi tärkeimmistä.

 ANTTI MARTTINEN

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023

Ihaillaan ja vihaillaan

KUN MUINOIN opiskelin Tampereella yliopistossa, osallistuin aktiivisesti nuorisopolitiikkaan. Olinpa jossain vaiheessa yhden pikkuruisen järjestön, liberaalinuorten, puheenjohtajakin.

Kampanjoimme innokkaasti ympäristöasioista teemalla ”maksetaan luonnosta, tulevaisuus tuleville”. Toimisi varmaan tänäkin päivänä? Yritimme ajaa naisten tasa-arvoa ja puolustaa sorrettujen vähemmistöjen oikeuksia siihen aikaan, kun ns. rauhanvoimat yliopistolla keskittyivät palvomaan Neuvostoliittoa ja vaanimaan, ettei kukaan vain syyllisty rauhanvastaisiin (Neuvostoliittoa arvosteleviin) puheisiin.

Olimme pieni vähemmistöryhmä itsekin, joten tuskin moni huomasi edes olemassaoloamme.

Vuosikymmeniä myöhemmin eräs ystäväni kiteytti tuosta ajasta jotain hyvin oleellista:

”Hienointa oli se, että vaikka kuinka vänkäsimme keskenämme suurista periaatteista, kukaan ei ikinä vedonnut, että asia on näin ja näin, koska joku tärkeä idoli (Marx, Lenin, Kekkonen, Alkio, Mannerheim tai kuka tahansa) on niin sanonut.

Tunsimme toki heidän ajatuksensa, eihän niiltä siihen aikaan olisi voinut välttyäkään. Itse arvostin suuresti esimerkiksi John Stuart Milliä, mutta ei olisi tullut mieleenkään perustella jotain ajatusta sillä, että kun kerran Millkin 180 vuotta sitten…

URHEILUKATSOMOSSA fanitan varauksetta ja innostuneesti. Mitä olisi kunnon futis- tai lätkämatsi ilman vahvaa tunnetta, että seisoo vannoutuneesti oman joukkueen puolella? Ihailen laulajia ja soittajia ja annan tunteideni velloa heitä katsellessa tai kuunnellessa.

Silti vanha varovaisuuteni poliittista idolisointia kohtaan on säilynyt. Heittäytymistä jonkun poliitikon puhdasoppiseksi palvojaksi pidän suorastaan vaarallisena. Maailmanhistorian verisimmillä diktaattoreillakin on yleensä ollut sankat ihailusta sokeutuneet kannattajansa, jotka vielä kiihottavat ja yllyttävät toisiaan. Some on tehnyt tästä yhä helpompaa.

Tämä ei tarkoita, etten arvostaisi sitä työtä, mitä sannariikkapetterit tekevät. Päinvastoin, se on kovaa ja tärkeää työtä kovissa paineissa. Loppujen lopuksi useimmat tekevät sitä vilpittömästi parhaansa yrittäen, keinot ja tavoitteet vain vaihtelevat. Poliitikkojen yleinen dissaaminen tuntuu halpamaiselta.

Jos ei langeta yleiseen halveksuntaan, pudotaan valitettavan helposti yleistyksiin. Vasemmistolaisen mielestä porvaripoliitikot ovat pahoja (tekevät päätöksiä pelkkää ilkeyttään, koska haluavat pahaa ihmisille, kyykyttää köyhiä…) ja porvarin mielestä taas vasemmistolaiset ovat tyhmiä (tekevät päätöksiä, joiden kamalia seurauksia eivät ymmärrä, ovat ideologisesti sokeita…).

EIHÄN SE NÄIN mene oikeasti. Mutta kiihkeän poliittisen ihailijan nahoista löytyy yleensä kiihkeä vihailija.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.8.2023

Vieläkö konsensus joskus virkoaa?

Sanotaan, että Suomi ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu konsensuksella. Mitä se tarkoittaa?

Ainakin se tarkoittaa poliittista yhteistyötä yli erilaisten blokkirajojen; oikeiston ja vasemmiston, porvarien ja sosialistien, liberaalien ja konservatiivien. Siinä rinnalla työmarkkinoilla harjoitettua laajaa sopimista ja vielä näiden kahden, politiikan ja työmarkkinoiden, moninaista ristiinkytkentää.

Konsensus on tylsää, harmaata ja ikävää. Sitä ei ole rakennettu värikkäästi twittereissä ja mielipidepalstoilla vaan pikemminkin suljetuissa kabineteissa. Konsensus on usein ollut myös vanhakantaista ja jäykistävää, vanhoja rakenteita säilyttävää. Joskus lehmänkauppoja ja ilman muuta eri vaiheissaan perin patriarkaalista.

Toisaalta konsensuksella on myös pystytty murtamaan vaikeita ja suorastaan ylitsekäymättömiä esteitä. Tästä esimerkkinä vaikkapa eläkeuudistukset (vrt. Ranska) ja kaikkein tuoreimpana Nato-jäsenyys. Jos Nato-jäsenyyttä olisi ajettu niukoilla enemmistöillä ratsastaen ja irtiottoja tavoitellen eikä laajaa yhteisymmärrystä vaalien, se tuskin olisi koskaan toteutunut. Jos olisikin, haavat olisivat syviä ja verisiä.

Konsensus ei todellakaan tarkoita samanmielisyyttä, ei missään nimessä. Pikemminkin erimielisyyden tunnistamista ja tunnustamista ja sitä, että siitä huolimatta voidaan yrittää neuvotella ja sopia asioista. Joskus tämä ristiriitojen sääntely on onnistunut, toisinaan sitten taas ei.

Oleellista on, että toista mieltä olevista ei määrätietoisesti rakenneta viholliskuvaa tai haeta ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan” -asetelmaa. Osataan ajatella, että joissakin asioissa olemme ehkä samaa mieltä, joissakin eri mieltä. Voidaan jopa hyväksyä ja ymmärtää myös välimaaston mielipiteitä. Joskus harvoin peräti arvostaa niitä.

Toki vaalien tai työmarkkinaneuvottelujen alla aina on uhottu. Perinteinen stereotypia kai on, että siinä vaiheessa vasemmistolaisten ja työntekijöiden puheissa porvarit ja työnantajat ovat pahoja ja ilkeitä ja vastaavasti näiden julistuksissa toisella puolella ollaan tyhmiä ja vastuuttomia.

Vallattomat keskusjärjestöt

Työmarkkinoilla konsensus on merkinnyt ennen kaikkea keskusjärjestöjen välistä sopimista ja yhteistyötä ja yhteyttä poliittiseen päätöksentekoon. Kun on voitu vaikuttaa laajaan joukkoon asioita, sopiminen on ollut helpompaa. ”Me voimme antaa periksi tässä kohtaa, kun te osaltanne suostutte hyväksymään tämän jutun.” Mutta jos sopijoita on vain kaksi ja sovittavana vain yksi asia, siinä yleensä toinen voittaa ja toinen häviää.

Työmarkkinoiden konsensusajattelun rapautuminen lähti liikkeelle Elinkeinoelämän keskusliiton päätöksestä kerta kaikkiaan kieltäytyä kaikesta palkkoihin liittyvästä sopimisesta keskusjärjestöjen välillä.

Se käytännössä siirsi työmarkkinoiden päätösvallan keskusjärjestöiltä liittojohtajille. Näillä taas ei ole minkäänlaisia kannusteita ajatella ja tarkastella asioita kokonaisuuden, koko yhteiskunnan edun kannalta, vaan ennen kaikkea kilpailla muiden liittojen kanssa. Työntekijöiden liitoille tärkeintä on yrittää saada enemmän ja parempaa kuin muut ja työnantajien liitoilla ponnistella tämän estämiseksi. Tämä noin karrikoituna.

Kun keskusjärjestöt eivät voi puhua työmarkkina-asioista, niiden vaikutusvalta myös muihin esim. sosiaali- ja eläkekysymyksiin on kutistunut. Tämä valta ei ole siirtynyt liitoille. Tätä moni toki pitää hyvänäkin.

Nyt järjestöt ovat sitten konsensuksen sijasta siirtyneet tukemaan polarisaatiota. Hallitusten vaihtuessa työnantajien ja työntekijöiden järjestöt ovat vuorotellen pyrkineet maksimoimaan itselleen myönteisen hallituksen linjanvedot omaan suuntaansa. Vastaavasti epämieluisan kohdalla käydään neliraajajarrutukseen.

Perinteinen ajattelu työmarkkinoilla oli, että ei kannata pyrkiä selkävoittoihin, koska samojen naamojen kanssa joudutaan neuvottelemaan seuraavallakin kierroksella. Se tasoitti ylivoimapyrkimyksiä.

Nyt vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon ollaan päinvastaisella linjalla. Kun itselle myötämielinen hallitus sattuu kohdalle, täytyy pyrkiä niin rajuun tyrmäykseen, ettei vastapuoli kunnolla tokene kanveesista, vaikka seuraavalla kierroksella hallitus sattuisikin olemaan taas sille myönteinen.

Polarisaation politiikkaa

Politiikan puolella 2010-luvun alun Katainen/Urpilainen ja Stubb/Rinne -hallitukset olivat toistaiseksi viimeinen pyrkimys rajalinjoja ylittävään yhteistyöhön. Ainakin tulosten perusteella tuo riitaisa yhteistyö epäonnistui surkeasti: sekä kansantalous että valtion talous laskettelivat onnetonta alamäkeä ja verotus kiristyi rajusti.

Olosuhteet toki olivat vaikeat, mutta omat isotkin vaikeutensa on ollut myös edeltäjillä ja seuraajilla. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimusta tämän hallituskauden perusteellisen epäonnistumisen syistä. Sen virheistä voisi saada arvokasta oppia, jos joskus tulevaisuudessa sittenkin kokeiltaisiin jotain vastaavaa.

Joka tapauksessa siitä lähtien hallitukset ovat kääntäneet konsensusajattelulle tiukasti selkänsä. Niin Sipilän, Rinne-Marinin kuin nyt alkuaskeliaan vetävän Orpon hallitukset ovat yrittäneet kiireen vilkkaa saada aikaan mahdollisimman jyrkkiä muutoksia omaan suuntaansa. Mieluiten niin, että muutosten peruminen seuraavan hallituksen toimesta olisi mahdollisimman vaikeaa.

Sipilän hallitus ehkä kokemattomuuttaan vielä osin epäonnistui tässä, kun Rinteen joukkue ensi töikseen veti vessasta alas ison joukon edeltäjänsä hankkeita.

Rinne-Marinin hallitukset olivat tässä suhteessa selvästi taitavampia, eikä esimerkiksi tulipalokiireellä kokoon kyhättyä huteraa sotemallia päästä käytännössä kunnolla korjaamaan, vaikka rakennevirheet ja ongelmat ovat osoittautuneet todella suuriksi ja terveydenhuollon kriisi vain syvenee.

Tämän hallituksen pikku ongelma oli lähinnä siinä, että enemmistön saamiseksi se joutui ottamaan vielä blokin ulkopuolelta Keskustan mukaan hallitukseensa, mikä joissakin kohdin jarrutti hallituksen etenemistä niin rajusti vasemmalle kuin pääministeri Marin ja hänen tukijansa olisivat halunneet.

Orpon hallitus on nyt Sipilän ajoista oppineena yrittänyt ottaa edeltäjänsä linjan ja valaa neljässä vuodessa betoniin sellaisia hankkeita, ettei seuraaja pääse niitä enää helposti murentamaan. Saa sitten nähdä, miten se onnistuu, jos hallitus ylipäätään kaiken ryöpytyksen keskellä säilyy hengissä.

Tarvitaanko konsensusta?

Jos siis konsensus ei Suomessa ole vielä ihan täydellisesti kuollut, niin se on joka tapauksessa henkitoreissaan. Entä tulevaisuus? Tarvitaanko konsensusta ylipäätään? Itse ainakin pidän tätä nykyistä konsensuksen vastakohtaa, blokkiutumista ja polarisaatiota, yhteisen hyvän kannalta kovin vahingollisena. Sillä tavalla ei tehokkaimmin kehitetä hyvinvointiyhteiskuntaa, torjuta ilmastonmuutosta tai varauduta tuleviin kriiseihin, joita väistämättä on edessämme. Ei edes puolusteta demokratiaa.

Vanhaan tuskin voidaan palata. Uuden ajan poliitikkojen on löydettävä uudenlaiset yhteistyön ja sopimisen muodot, jotka kestävät myös raakalaismaisella someaikakaudella, jossa kuulemma ”mitään keskitietä ei ole olemassa”. Tottakai myös ihmissuhteet ja johtavien poliitikkojen toimintatavat vaikuttavat siihen, rakennetaanko eri näkemysten välille sotaa vai rauhaa. Siksi myös puolueiden johtajien vaihtumisella voi aina olla oma merkityksensä kehitykseen.

Työmarkkinoilla on sitten oman harkintansa paikka. Hankkiudutaanko mukaan uuden konsensuksen rakentamiseen vai tyydytäänkö ajautumaan yhteiskunnan rakentamisen syrjäpoluille?

Mutta ehkä mikään tämän suuntainenkaan ei onnistu. Silloin jatketaan jyrkästi ristiriitaisten blokkihallitusten eestaas-vaihtelua vaaleista toiseen, kunnes yksi kokoonpano kyllästyy tähän ja päättää ryhtyä enemmistönsä turvin muutoksiin, jotka turvaisivat sille pysyvän valta-aseman. Silloin ollaankin jo vahvasti Unkarin tiellä, riippumatta siitä, mikä porukka tuo sattuu olemaan.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 2.8.2023

Taas tehdään aivan väärää politiikkaa

Petteri Orpon hallituksen alku palautti mieleeni presidentti Mauno Koiviston toteamuksen, että kaikki politiikka on aina väärää politiikkaa – joltakin kantilta katsottuna. 

Alkuperäistä sitaattia googlatessani törmäsin sattumalta Vasemmistoliiton silloisen kansanedustajan Erkki Virtasen kirjoitukseen kesältä 2011. Jyrki Kataisen hallitus oli juuri ankaran väännön jälkeen saatu kokoon ja Virtasen puolueestakin oli ihan yllättäen tullut hallituspuolue. 

Virtasen puolustuskirjoitus istuisi loistavasti myös tähän päivään. Lainataan vähän:

”Oppositio on oppositio ja hallitus on hallitus. Hallituspuolueille harjoitettava politiikka on tietenkin oikeaa ja oppositiolle se on väärää. Näin se on ollut ja tulee aina olemaankin. Sopeutumisvaikeuksia syntyy siirtymävaiheessa oppositiosta hallitukseen tai päinvastoin.

Äänestäjät eivät välttämättä suostu ymmärtämään näitä siirtymiä ja niihin liittyviä selityksiä yhtä helposti kuin aiemmin. Äänestäjä voi vaikka kysyä ehdokkaaltaan ikävästi, että miksi sinä nyt oppositiossa vaadit sosiaaliturvan parantamista, kun et sitä hallituksessa ollessasi hoitanut?

Vastaus on helppo, mutta äänestäjien miellyttämisen kannalta vaikea: politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Hallituksen on kannettava vastuu siitä, että politiikka ja ennen kaikkea talous pysyvät kunnossa. Se on hallitusten ikiaikainen tehtävä. Niiden on tarvittaessa tehtävä myös ikävät päätökset. On tehtävä ”väärää” politiikkaa.” 

Hyvin sanottu.

ON MONIA uuden hallituksen linjauksia, joita en kannata. Samoin oli edellisellä ja sitä edellisellä. On mielestäni tyhmiä linjauksia, joiden uskon kaatuvan, ja vielä tyhmempiä, joiden toivon kaatuvan.

Ymmärrän hyvin, että jokaisella säästöllä on omat nimikkojärjestönsä niitä vastustamassa, ja useimmat niistä saavat siihen tarkoitukseen vielä valtionapua. Sekin kuuluu demokratiaan. 

Samoin ymmärrän, että työmarkkinajärjestöjen mielestä hallitus ei saisi ehdottaa yhtään mitään, vaan vain nöyrästi anella niitä sopimaan mitä sopivatkaan, jos sopivat. Sekin kuuluu kuvioon.

Vähän vaikeampi on ymmärtää, miten voisi tehdä miljardisäästöjä koskematta mihinkään ikävään? Tai millä logiikalla talouteen saataisiin vauhtia kiristämällä yritysten ja töissä ahkeroivien verotusta, kuten myös on ehdotettu. Mutta se on toki opposition oikeus ja ikiaikainen tehtävä.  

JOS OLISIN oppositiojohtaja, toivoisin silti salaa mielessäni, että hallitus onnistuisi säästöhankkeissaan. Ihan vain siltä varalta, että protestoiva kansa äänestäisi minut vastuuseen seuraavissa vaaleissa. Olisi nimittäin paljon helpompi alkaa toteuttaa taas niitä mukavampia unelmajuttuja, kun likainen ja raskas työ olisi tehty ja talous sen ansiosta olisi vähän paremmalla tolalla.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.7.2023

Verottajakin tutki: kotitalousvähennys karsii harmaata taloutta

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy kovin niukasti väärinkäytöksiä. Tämä käy ilmi Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön erittäin perusteellisesta selvityksestä, joka julkistettiin viime viikolla, mutta jäi valitettavan vähälle huomiolle.

Tutkijoiden Lasse Winter, Antti Tokola ja Tatta Garselius laatima työ perustuu asiantuntijahaastatteluihin sekä vuosien 2018-21 verotustietoja käsittelevään laajaan ja monipuoliseen tilastolliseen analyysiin. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä yli 600 toimialalla on ollut jotenkin tekemisissä vähennyksen kanssa. Eli valtava määrä yrityksiä ja työtä, josta on maksettu palkat ja palkkaverot, alvit, sotu- ja eläkemaksut.

Selvityksessä todetaan verottajakielellä kotitalousvähennyksen pyrkivän torjumaan harmaata taloutta ”kohdentamalla kuluttajien kysyntää ennakkoperintärekisterissä oleviin yrityksiin ja tuottamalla vertailutietoa verovalvontaa varten.”

Tässä onkin selvityksen mukaan onnistuttu:

”Verotarkastuskertomusten ja asiantuntijahaastattelujen perusteella kotitalousvähennysilmoituksista saatavat tiedot ovatkin toimineet hyödyllisenä vertailutietona ja riski-indikaattorina verovalvonnassa. Järjestelmä muodostaa yritykselle myös lisäkannustimen hoitaa verovelvoitteensa asianmukaisesti pysyäkseen ennakkoperintärekisterissä.”

Selvityksessä korostetaan, että harmaan talouden riski on alhainen erityisesti silloin, jos yritys saa pääosan liikevaihdostaan kotitalousvähennykseen oikeuttavista töistä. Jos yrityksen vähennykseen kytkeytyvä toiminta on satunnaista tai pienimuotoista, tätä myönteistä vaikutusta ei enää näy.

Vain 5-7 prosentissa virheitä

NIINPÄ KUN tutkijat laskevat yhteen kaikki mahdolliset ”tahattomat tai tietoisesti verohyödyn saamiseksi tehdyt virheelliset ilmoitukset”, päädytään vain noin 5-7 prosenttiin vähennyksistä. Ja tässä luvussa on todellakin kasattu kokoon kaikki mahdollinen. Esimerkiksi koko laskun summan ilmoittaminen erehdyksessä pelkkien työkulujen sijasta, vähennyskelvoton työ, itse tehdyn tai perheenjäsenen työn ilmoittaminen tai remonttikulujen jakaminen kahdelle vuodelle, vaikka työ oikeasti olisi tehty vain yhtenä.

Eli kaikenlaista hyvin pientä yritystä ja erehdystä, ja todellakin kovin harvinaista sekin. Isommat vedätykset vaatisivat jo työn tekijän ja teettäjän yhteistä huijauspyrkimystä, ja siinä taas juuri vähennysjärjestelmän tuottama vertailutieto selkeästi kasvattaa kärähtämisen riskiä. Ei kannata.

Joka tapauksessa selvityksen mukaan ”kaikki arviot viittaavat siihen, että merkittävä kytkös kotitalousvähennysjärjestelmään tekee yrityksestä harmaan talouden toiminnan näkökulmasta vähemmän riskialttiin.”

Verotuksen tuntijat asialla

SELVITYKSESTÄ huomaa, että tekijät tuntevat aiheensa perin pohjin, toisin kuin esimerkiksi pari vuotta sitten julkistetun surullisen kuuluisan VATT:n paperin laatijat, jotka erittäin köykäisin perustein väittivät, ettei kotitalousvähennyksellä muka olisi mitään työllistävää tai harmaata taloutta vähentävää vaikutusta. Tuo väite saikin asiantuntijoilta tyrmäävän kritiikin ja sen ongelmia eritellään myös tämän selvityksen tutkimuskatsauksessa.

Tässä nyt tehdyssä selvityksessä johtopäätöksiä on punnittu monelta kantilta ja sen tuloksena ne ovatkin varsin varovaisia. Niissä korostetaan asiantuntevasti sitä, että täsmällisten vaikutusarvioiden tekeminen ja väittämien esittäminen vähennyksestä on erittäin vaikeaa.

Kotitalousvähennyksen ohella nimittäin moni muukin tekijä vaikuttaa kuluttajien ja yritysten käyttäytymiseen. Talouden suhdanteet vaikuttavat siihen, miten kuluttajat toimivat remonttien suhteen verrattuna vaikkapa jokapäiväisiin välttämättömyyksiin. Kotitalousvähennyksen muutokset taas tuntuvat tilastoissa hitaasti, sillä ihmisillä on muutakin mietittävää kuin se, mihin poliitikot tällä kertaa rajat ja prosentit säätivät.

Eräs kotitalousvähennyksen rinnalla samansuuntaisesti harmaata taloutta torjuva vaikutus tuli asunto-osakeyhtiölain muutoksessa, kun asukkaat velvoitettiin laajalti ilmoittamaan remonteistaan ja käyttämään monissa tehtävissä sertifioituja ammattilaisia. Mikä on näiden yhteistä vaikutusta, mikä erillistä, paha sanoa.

Selvitys nostaa kiinnostavasti esiin myös eräitä vähennyksen harvemmin keskusteluun nousseita myönteisiä vaikutuksia. Tällaisia saattaa olla vaikkapa kannustin huolehtia paremmin asuntokannasta. Tai sitten se, että kun töitä ulkoistetaan ammattilaisille, se voi edistää uusien innovaatioiden ja entistä parempien työmenetelmien kehittämistä, puhutaan sitten remonteista, hoivasta tai siivouksesta.

Valvontaa vaikea enää lisätä

KUN KYSEESSÄ on harmaan talouden selvitysyksikkö, tutkijat ovat perusteellisesti pohtineet myös keinoja, joilla harmaan talouden mahdollisuus saataisiin puristettua vieläkin alhaisemmaksi kuin tuo alussa mainittu 5-7 prosenttia. Tätä varten on käyty läpi laaja katsaus vastaavista järjestelmistä muissa maissa.

Joitakin toimivia keinoja tuodaankin esiin, mutta ne pääasiassa edellyttäisivät entistä tiukempaa valvontaa, byrokratiaa ja vaivannäköä paitsi verottajalta, myös työn tekijöiltä ja teettäjiltä. Niinpä kustannus/hyöty -suhde jäisi näistä toimista varsin vähäiseksi, ellei jopa miinusmerkkiseksi. Pientä silakkaa ei kannata jahdata kovin massiivisilla kalastusvälineillä.

Jos laajasta selvityksestä hakee kritisoitavaa, se kohdistuu ehkä yhteen selvityksen perushypoteeseista. Siinä nimittäin oletettiin, että vähennyksen ansiosta kotien palveluihin kohdistuisi vielä pienempi harmaan talouden riski kuin muilla aloilla. Tähän perustuen selvityksessä ollaan ikään kuin pettyneitä, että kotipalveluiden riski harmaaseen talouteen ei selvityksen perusteella havaittavasti eroa muista aloista.

Itse arvioisin tilannetta sen vaihtoehdon pohjalta, että meillä ei olisi ollenkaan kotitalousvähennystä. Tilanne ehkä ei olisi yhtä vaikea kuin ennen vähennyksen käyttöönottoa 1990-luvulla, jolloin kuluttajilla ei ollut kerrassaan minkäänlaista intoa tai intressiä maksaa palveluistaan kuitilla, eikä työn suorittajilla tarjota sitä. Mutta silti olettaisin, että ilman verovähennystä kotipalveluissa joka tapauksessa liikuttaisiin huomattavasti enemmän harmaalla alueella kuin yritysten välisissä b2b-yhteyksissä, joissa molemmat osapuolet ovat kirjanpitovelvollisia tekemisistään ja ovat monien ristikkäisten verotusta koskevien säädösten ja valvonnan alaisia.

Eli kun selvityksessä nyt todetaan, että harmaan talouden suhteen on kotipalveluissa noustu jokseenkin samalle tasolle kuin muillakin vertailualoilla, pitäisin sitä erinomaisena saavutuksena ja suurelta osin kotitalousvähennyksen ansiona.

Joko omavastuu poistetaan turhana?

MITEN TÄSTÄ eteenpäin? Hallitusohjelmaneuvottelujen veroryhmissä myös kotitalousvähennys lienee käsittelyssä. Itse en veivaisi vähennystä erityisemmin suuntaan eikä toiseen, vaikka poliitikkojen intohimona tuntuu olevan muutella sitä lähes joka vuosi suuntaan tai toiseen.

Ilman muutoksiakin vähennyksen hyvät puolet säilyvät. Rehellistä työtä ja siihen liittyvää sosiaaliturvaa monille pienituloisille, kuluttajansuojaa asiakkaille, kannustinta kansalaisten kannalta merkittäville palvelualojen yrityksille ja ennen kaikkea rehdin veronmaksukulttuurin voimistamista.

Jos jotain muuttaisin, niin heittäisin vihdoin romukoppaan aivan turhan 100 euron omavastuuosuuden. Jos tiukan talouden oloissa halutaan tasapainotella, niin alennetaan sitten vähennyksen ylärajaa vastaavasti.

Omavastuuosuutta käsitellään myös tässä esitellyssä selvityksessä ja todetaan, ettei sen poistolla olisi merkitystä harmaan talouden torjunnassa. Ei varmasti olisikaan, mutta se yksinkertaistaisi järjestelmää, ja se on aina kaikissa muutoksissa hyvä tavoite.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 30.5.2023