Kategoria: Blogit

Kuluttamisen 7 arkista jarrua

MIKSI me ihmiset kulutamme niin vähän? Tätä Suomen talouden murhetta korkeat herrat ovat jahdanneet pitkin syksyä. Selitykseksi maalataan luottamuksen puutetta tai työttömyyden pelkoa. Ja puhujasta riippuen tietysti hallituksen säästöjä.

Nuo kaikki varmasti vaikuttavat. Mutta on paljon muutakin. Tässä alkajaisiksi seitsemän kohdan lista keskiluokkaisesta arkielämästä:

  1. Järkevät nuoret välttävät ihan periaatteesta kertakäyttöä ja turhan tavaran ostamista ja oikein hyvä niin. Toki jos he käyttävät nämä rahansa palveluihin, kulutus ei vähene. Työllisyyden kannalta palvelu voittaakin aina tavaran.
  2. Temuttajat ovatsitten tämän vastakohta. He ostavat kaikkea kamaa, mutta rahat virtaavat Kiinaan eivätkä jätä rippustakaan kiertämään kotoisessa taloudessa. Kun korona-aikana kampanjoitiin lähituottajalta ostamista, siinä kirkastui hetkeksi ajatus, että minun menoni on naapurin tulo. Temuttajaisissa tämä kiertokulku katkeaa heti alkuunsa.
  3. Autokauppa on alamaissa hyvin ymmärrettävistä syistä. Epävarmuus parhaasta vaihtoehdosta jäytää. Odotellaan vielä, että sähköautojen hinnat kunnolla alenevat. Tai että kotipihaan saataisiin latauspaikka. Jos ei tämä nykyinen kottero ole vielä hajoamassa alle, niin malttaahan tässä vielä pari vuotta?
  4. Asuntoja ostettiin nollakorkojen kannustamina sellaista vauhtia, että tavallista useammalla saattaa olla valmiiksi allaan aivan sopiva koti. Ei ole niin suurta tarvetta vaihtaa, lyhennellään mieluummin velkoja. Ja tietysti jossain takaraivossa jäytää, ettei siitä nykyisestä taida vaihdossa saada sellaista hintaa kuin joskus kuvitteli.
  5. Matala syntyvyys myös osaltaan rauhoittaa asuntokauppaa. Mitä vähemmän syntyy lapsia, sitä vähemmän nousee tarvetta sen takia vaihtaa suurempaan asuntoon. Ja kuten tiedämme, asuntokauppa on kiertoa. Kun yksi muuttaa, toiselle voi avautua kiva paikka. Kun jossain on tulppa, se vaikuttaa ketjussa monen päätöksiin.
  6. Etätyö vaikuttaa tietysti sekin, eikä siitä pidä ketään syyllistää tai kenenkään syyllistyä. Mutta onhan se niin, että kotona pieruverkkareissa jöröttäessä kulutustarpeet ja -houkutukset ovat paljon pienempiä kuin kaupungilla kulkiessa. Kokemusta on.
  7. Eläkeikäisiä on suomalaisista koko ajan suurempi osa. Tässä iässä jokseenkin kaikki tarpeellinen on jo tullut hankittua, ja jälkeläisten mielestä paljon liikaakin. Muotien perässä ei tarvitse enää juosta, eikä baareissa jaksa roikkua. Toki päivittäistä kulutusta on, mutta jos terveenä pysyy, harvemmin mitään suurempaa.

EI SIIS ihme, etteivät iloiset kulutusjuhlat heti repeä, vaikka reaalipalkat ovat hyvässä nousussa ja inflaatio kurissa. Omalta kohdaltani osuu listasta hyvin ainakin nelonen ja seiska, osin myös kutonen. Miten sinulla?

Antti Marttinen

julkaistu Aamulehdessä 29.11.2026

Imartelun vaikea taito

KULUNEEN vuoden muotisanoja on ollut imartelu.

Kaikkihan me sitä joskus harrastamme. Siis liioittelemme kehuja ja ylistystä, joskus jopa ihan huomaamatta. Kohteliaisuuden ja imartelun raja on nimittäin kovin liukuva. Kun kehumme puolison uutta mekkoa, olemmeko oikeasti sitä mieltä, olemmeko ystävällisen kohteliaita vai suorastaan imartelemme?

Imartelun kohde voi olla kuka tahansa, vaikka pomo tai rakas, jota yritämme miellyttää ja johon yritämme sanoillamme vaikuttaa. Tai vaihtoehtoisesti, jota joudumme mielistelemään.

Kaikki me olemme myös jossain määrin imartelulle alttiita. Ja mitä itsekeskeisempiä, sitä alttiimpia? Toisaalta suomalaisuuden tyypillinen piirre taitaa olla se, että ainakin ääneen lausutuista kohteliaisuuksista suorastaan kiusaannumme: ”Ei täs ny mitään…” Ehkä useammin kannattaisi vain kiittää ystävällisistä sanoista, oli niillä omasta mielestä pohjaa tai ei.

ÄÄRIMMILLÄÄN imartelu on puhdasta valehtelua ja sarkasmia. Tässä imartelun tyypissä paras onnistuminen lienee se, että kohde itseriittoisuudessaan ottaa sen ihan todesta, mutta kaikki ympärillä ymmärtävät, että tässä nyt tehdään vain pilaa ressukasta ja suorastaan pilkataan.

Vastaavasti täydellinen epäonnistuminen olisi se, että imartelu menee huonosti perille, mutta muille ihmisille syntyy vaikutelma, että imartelija on ihan tosissaan ja kontallaan kehuttavan edessä. Eli imartelija tekeekin itsestään naurunaiheen. Vähän näin taisi käydä viime kesänä Naton pääsihteeri Mark Ruttelle.

KANSAINVÄLISESSÄ politiikassa imartelulla on ollut pitkään hyvin vakiintuneet diplomaattiset kaavat. Niiden sisältö ja muoto ovat olleet sellaisia, että sanoja tietää ikuisen ystävyyden julistuksensa olevan pakkopullaa ja myös viestin vastaanottaja tietää sen, eikä ota sitä sen enempää tosissaan.

Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi imartelun laatu ja määrä ovat kohonneet aivan uusiin sfääreihin, kun on havaittu, että miesparka näyttää ottavan puheet tosissaan ja toisaalta saa raivokohtauksia imartelun puuttuessa.

Tyhmyyden ja itsekeskeisyyden sijasta imartelun vaatiminen voi toki olla myös koulukiusaamisen ja vallankäytön muoto. Siis tapa nöyryyttää ja alistaa. ”Tuon tyypin on pakko ylistää minua, vaikkei haluaisikaan eikä varmasti ole sitä mieltä. Onpa hauska katsella, miten se kiemurtelee.”

Itse taipuisin Trumpin arvioinnissa ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, mutta voi siinä olla vahvasti tuota toistakin seassa. Molempi pahempi, sanoisin.

Kaikkiaan imartelu on hyvin vaikeasti tulkittava juttu. Kuka kulloinkin huijaa ketä, onko mukana pakkoa ja valtasuhteita vai ihan vain muuta. Joskus kai seassa voi olla pikku ripaus ihan vilpitöntä kehuakin, kenties?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 18.10.2025

”Iso kivi putosi sydämeltä”

TÄLLÄ viikolla astui voimaan kokeilu, jossa yli 65-vuotiaat voivat päästä yksityisen yleislääkärin vastaanotolle terveyskeskusmaksun (28,20) hinnalla. Palvelun tarjoajille on asetettu hintakatto ja käynneille ylärajaksi 3 kertaa vuodessa.

Tarkoitus on helpottaa lääkärille pääsyä ja parhaassa tapauksessa ehkä ihan hiukan jopa vähentää terveyskeskusten ruuhkia.

Uudesta mallista on kiireellä yritetty etsiä puutteita ja heikkouksia. Se ei todellakaan ratkaise kaikkia terveydenhoidon ongelmia, vaan ainoastaan täydentää valtavaa järjestelmää yhdestä pienestä kulmasta. Mutta jos riisutaan ideologiset silmälasit, siitä voi löytää paljon hyvää.

Kuka sitten voisi olla esimerkki uuden mallin käyttäjistä?

MIETTIKÄÄPÄ vaikka iäkästä miestä, jonka mieltä on painanut kuukauden tai jopa vuoden verran joku ikävä vaiva. Se on alkanut ensin pienestä ja sitten vähitellen pahentunut, eikä ole kotikonsteilla poistunut.

Kenties pieni päänsärky, vatsavaiva, patti kyljessä, kutina kurkussa. Ehkä joku ihan muu tai useampikin noista.

Onko hän soittanut terveyskeskukseen anoakseen pääsyä vastaanotolle? Tuskin.

”Kyllä tämän kanssa pärjää, eikös siellä ole ihmisillä paljon pahempia sairauksia hoidettavana? Vielä mulla aamulenkillä jalka nousee, mikäs tässä? Vaikka olisihan se varmaan hyvä tietää, mistä on kysymys. Googlailun perusteella taitaa olla joko tappava syöpä tai luulotauti”, tämä Pekka miettii.

Vaimo ja tytär ovat toki painostaneet häntä tarttumaan puhelimeen, kun vaiva on tullut usein mainituksi. Soitto on silti jäänyt. Hän tietää, ettei vaivaa lueta ainakaan akuutiksi, kun on kerran kestänyt jo pidempään ja hän pysyy yhä tolpillaan. Ja osaisiko hän pääsykuulustelussa edes kyllin hyvin kuvailla pulmaansa? Jos osaisi ja vielä vähän liioittelisi, kelpuutettaisiin ehkä korkeintaan sinne kiireettömän hoidon jonon peränpitäjäksi.

”Eikös ne jonot ole ihan kuukausien mittaisia? Mitä järkeä sinne on ilmoittautua? Siihen mennessä olen jo kuollut tai vaiva on parantunut itsestään.”

NYT Pekka varaa ylihuomiselle ajan. Lääkäri kyselee ja tutkii, teettää ehkä pari koettakin. Jos vaiva osoittautuu pahaksi, hyvä, että tuli vihdoin esiin ja alkaa tie hoitoketjussa eteenpäin. Tai ehkä kyseessä on pienempi kiusa ja lääkeresepti riittää. ”Tule sitten tänne minulle uudestaan, jos ei auta.”

 Tai sitten lääkäri toteaakin, ettei ole mitään hätää. Kertoo, että kyse on siitä ja siitä, liittyy ikään, eikä ole lainkaan vaarallista. ”Olipa hyvä, että tuli käytyä. Iso kivi putosi sydämeltä”, Pekka huokaa silloin.

Huonoa kaikille tasapuolisesti?

VIIME viikolla lehtijutussa kerrottiin leikkaavasta robotista, joka on ihmistä taitavampi. Sellaisia ihmerobotteja ei vielä joka sairaalasta löydy ja tällekin oli pitkät jonot. ”Se on tasavertaisuusongelma”, sanoi jutun kirurgi.

Niin se onkin. Julkisen järjestelmän olennainen piirre on nimittäin tasapuolisuus. Tai kuten nykyisin sanotaan negaation kautta, eriarvoisuuden estäminen. Kaikille on tarjottava oikeudenmukaisesti yhtä hyvää palvelua. Robottia kaikille tai ei kenellekään, jos kärjistetään.

Se on hieno tavoite, koko julkisen palvelun ydin. Se on myös erittäin vaikea ohjenuora, joskus suoranainen pakkopaita ja luovien ratkaisujen este.

EI OLE nimittäin sellaista palvelujen kohderyhmää kuin suomalaiset. Ei edes sellaista kuin eläkeläiset, nuoriso tai opiskelijat. Hekin ovat keskenään kaikki erilaisia. Erilaisia tarpeineen, kykyineen ja toiveineen ja silti pitäisi tarjota yhtäläisiä palveluita kaikille.

Lisätään vielä vaikeusastetta. Nuo ryhmät, mikä tahansa niistä, ovat kuin kärpäsparvi sikin sokin. Ja tuon parven tavoin ovat myös liikkeessä, koko ajan muuttuvaisia.

Jos palvelujen rima ja taso asetetaan kovin korkealle, se käy äkkiä syystä tai toisesta vaikeaksi ja kalliiksi, jopa mahdottomaksi. Esimerkiksi palvelumitoitus. Tai palvellaan ja tuetaan yhteisin varoin monia, jotka eivät sitä tarvitse tai halua, tai voisivat itsekin hoitaa asiansa.

Jos taas rimaa alennetaan, kohta tarjotaan tasapuolisesti yhtä huonoa kaikille. Tämä näkyy nyt monin tavoin juuri terveydenhuollossa.

EPÄVIRALLISESTI toki terveydenhoidon ihmisille tehdyistä kyselyistä käy ilmi, että parempaa tai nopeampaa hoitoa voi saada, kunhan jaksaa sitä vaatia. Itse kutsun tätä ”pain in the ass -menetelmäksi.” Eli kunhan olet kyllin sitkeästi hoivaväen kimpussa, he lykkäävät kiusankappaleen lopulta jonossa eteenpäin. Ihmisiähän sielläkin vain on koneistoa pyörittämässä.

Mutta tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on aina lähtökohtaisesti byrokraattista. Lakien mukaan pitää toimia, vaikka se olisi kuinka kankeata. Jos tästä laajasti lipsahdetaan ns. vapaampaan harkintaan, ollaan pian tiellä kohti mielivaltaa.

Joustavuus ei siis kuulu julkisen palvelun ideaaliin. Onneksi varaventtiilinä järjestöt ja kolmas sektori kurkottavat kohti niitä heikoimpia, joihin julkinen tasa-apu ei ulotu. Yksityiset palvelut taas tarjoavat yllin kyllin vaihtoehtoja niille, jota haluavat käyttää ansaitsemiaan tai saamiaan rahoja johonkin enempään tai parempaan.

EI KÄY kateeksi vastavalittuja kuntien ja alueiden päättäjiä, jotka tätä järjestelmää yrittävät näillä ehdoin oikeudenmukaisesti pyörittää niukoin resurssein. Aina menee jonkun mielestä pieleen, joku julistaa kokevansa vääryyttä. Tällaista se demokratia on. Ei ihan täydellistä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 14.6.2025

Tasa-arvoa – tai sitten ei

TÄSSÄ eräänä päivänä mieleen juolahti vanha vitsi tasa-arvosta. Siinä miesten ja naisten sukupuolikiintiöitä tarvitaan kuulemma vain siihen asti, kunnes naisilla on enemmistö tärkeimmissä tehtävissä. Sen jälkeen kiintiöt voidaan enemmistön päätöksellä lakkauttaa tarpeettomina.

Vitsit ovat vitsejä, ei se kummempaa. Naurattavatkin vain toisia, toisia ei ollenkaan.

MISTÄ tuo sattuikaan mieleeni? Taustalla oli kaksi kesäistä uutista. Ensin (HS 9.7) kerrottiin syvästä järkytyksestä, jonka oli aiheuttanut Svenska Handelshögskolanin eli Hankenin stipendien jako. Saajajoukosta käytettiin jutun otsikossa haukkumanimeä ”all male panel”, kun 31 palkitun joukossa oli vain 4 naista.

Stipendiaatit kyllä valitaan ihan kylmien lukujen, arvosanojen ja opintomenestyksen perusteella. Tästä huolimatta ratkaisusta ahdistuneet opiskelijat selvästi epäilivät jutussa, että palkitsemisessa oli tapahtunut huutava vääryys. Eihän tuo muuten olisi mahdollista?

En tiedä, millainen kohu olisi noussut, jos jakauma olisikin ollut päinvastainen? Vai olisiko vain naurahdettu, miten tämäkin taas todistaa, että pojat ne vaan on niin laiskoja opiskelemaan?

VIIKKOA myöhemmin (HS 16.7) kerrottiin ministeri Kaisa Juuson perustamasta työryhmästä, jossa joukko asiantuntijoita etsii 100 miljoonan säästöjä sosiaalihuollosta. Siis mistä voisi karsia ja mitä tehostaa. Ehkä olet jopa jossain huomannut tällaisen uutisen?

Miten tämä sitten mielessäni liittyi tasa-arvoon, kun kyseisessä jutussa siihen ei viitattu millään tavoin? Olisiko ehkä ollut aihetta?

Kun nimittäin selasin STM:n sivujen syövereistä löytyvää työryhmän asettamispäätöstä, havahduin huomaamaan, kuinka moni kaunis etunimi alkaakaan m-kirjaimella. Työryhmässä ja sen sihteeristössä istuu nimittäin ainakin kolme Minnaa, kaksi Marjoa ja vielä Merja, Maria, Marika, Marena, Mirka, Mirja, Minttu ja Meri.

Yhteensä tässä sosiaalipalveluja miettivässä työryhmässä on 17 jäsentä, kaikki naisia. Ryhmässä on 8 asiantuntijasihteeriä, kaikki naisia.  Vain 11 varajäsenen joukkoon näyttää lipsahtaneen vahingossa kaksi miestä, Aki ja Joni.

Työryhmän asettamispäätöksessä todetaan suoraan, että se on selvästi tasa-arvolain vastainen. Mutta kun ”lähes kaikkien ryhmään nimeävien tahojen oli mahdollista nimetä vain naisehdokas… poikkeamiselle oli erityiset syyt.” Hupsista. Erityiset syyt!

TÄRKEÄN työryhmän asettaminen lainvastaisesti ei ole mikään vitsi eikä yhtään naurata. Vähän tuossa haiskahtaa, onko tasa-arvon eteen edes viitsitty ollenkaan ponnistella tällä kertaa, kun jakauma on näin päin vinksallaan? Mahtoiko asia nolottaa ministeriössäkin niin, ettei se näytä laatineen työryhmän asettamisesta edes tiedotetta?

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 19.7.2025

Voisiko kuntosalilla moikata?

KÄVIN EILEN taas tutulla kuntosalilla. Ensin hiet crosstrainerilla ja sitten vähän sarjoja laitteissa. Sen verran, että tulee pidettyä yllä terveyttä ja vähäistä lihaskuntoa.

Olen käynyt samassa paikassa jo useamman vuoden. Se on lähellä ja hinta on kohtuullinen. Käyttäydyn kuten salilla on tapana. Siis vältän muiden salilla liikkuvien huomaamista, katsekontaktista tai sananvaihdosta puhumattakaan.

Tiirailen salin isoista ikkunoista kadulla kulkevia ihmisiä ja autoja. Tai sitten vain kohdistan katseeni lattiaan ja kierryn oman napani ympärille. Jos mukana on kuulokkeet, se vielä helpottaa tätä. Yhtä hiljaisia ovat käytännössä kaikki muutkin, jos ei seurassa ole oma juttukaveri.

GOLFKENTILLÄ olen tottunut toisenlaisiin tapoihin. Siellä normikäytökseen kuuluu tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Niin toisia pelaajia kuin kentällä työskenteleviä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Se on helppo muistisääntö. Kaikkia. Ei tarvitse miettiä sen enempää. Ihan vain morjestaa, ei mitään sen hienostunempaa.

En kaipaa enkä tyrkytä näitä ikivanhoja golfkenttien tapoja kuntosalille. Paikat ovat luonteeltaan erilaisia. Mutta aika sekoitus kaikenlaisia ihmisiä lopulta molemmissa liikkuu, ei niin että toisessa olisi jotenkin kultivoituneita ja toisessa vain ikäviä ja umpimielisiä.

Onko silti siis saleilla aivan pakko jurottaa, vai voisiko sinnekin koettaa kehittää jotain luontevan sosiaalisuuden lisäämiseksi? Tympeä vaikenemisen kulttuuri nimittäin tarjoaa kaikki eväät ihan turhan kielteiseen ajatteluun. ”Tuijottaako tuo tyyppi mua? Se on ainakin kahdesti vilkaissut tänne päin? Onko mussa jotakin vikaa? Luuleeko se olevansa muka parempi, häh!”

VOISIKO vaikka joku tamperelainen sali kokeilla kampanjaa kuntosalietiketin muuttamiseksi? Miten olisi aluksi jollekin viikonpäivälle oma teema, vaikka hienosti ja kansainvälisesti Moi Monday? ”Meidän salilla kaikki saavat maanantaisin moikata tuntemattomillekin ja katsoa silmiin.”

Edes teemapäivänä tervehtiminen ei tietysti olisi pakollista, jos se ujostuttaa tai tuntuu muuten mahdottomalta. Mutta se olisi joka tapauksessa sallittua ja jopa toivottavaa.

Parhaimmillaan tuo voisi alkaa kiertää kävijöiden keskuudessa kuin kulkutauti. Vähitellen yksi jos toinen saattaisi moikata vastaantulijoita myös muina päivinä. Olisiko se liian vaarallista?

Eipä tuo paljoa vaatisi. Sitten voisi kukin taas tuttuun tapaansa keskittyä omiin puuhiin, turhan juttelemisen sijasta puskemaan hikeä ja kylmää rautaa. Mutta silti ilmapiiri voisi muuttua edes pikkuisen ystävällisemmäksi ja rennommaksi. Jos joku vahingossa lipsauttaisi vaikka hymyn, ei tarvitsisi heti epäillä, että tuokin tuossa virnuilee ja yrittää varmaan salaa naureskella minulle.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 3.5.2025

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000011202321.html

Jos oikeus toteutuisi

KUULUISA rauhanneuvottelija, olikohan YK:n pääsihteeri Kofi Annan, totesi joskus muinoin viisaasti, että kun rauhaa hierotaan, neuvotteluja joudutaan väistämättä aina käymään roistojen, pahisten ja rikollisten kanssa. Ajatellaan nyt vaikka Vladimir Putinia ja hänen kätyreitään.

Aidot demokratiat eivät hoida keskinäisiä erimielisyyksiään sotimalla eivätkä tarvitse siihen rauhanvälittäjää. Silti nekin voivat joutua hyökkäyksen tai sen uhan kohteeksi. Aina siellä toisella puolen on joku diktaattori. Hitler, Stalin, Mussolini… ja nyt Putin.

RIKOS IHMISYYTTÄ vastaan on laajamittainen ja järjestelmällinen siviiliväestöön kohdistuva hyökkäys, johon liittyy Suomen lain määritelmän mukaan surmaamista, kidutusta, väestön tuhoamista ja pakkosiirtoa, raiskaamista ja vainoamista kansallisuuden tai kulttuurin perusteella.

Kuten hyvin tiedämme, Venäjän hyökkäys Ukrainaan on pitänyt sisällään kaikkea tätä ja se on ollut suunnitelmallista tuhotyötä. Ukrainalaisilta on haluttu kiistää oikeus elämään itsenäisenä kansakuntana. Tätä on toteutettu diktaattori Putinin päätöksillä ja avokätisesti palkitsemana ja ylistämänä ja kaikki soraäänet raa’asti tukahduttamalla.

Siksi sydäntä särkee ajatella, että rauhan saavuttamiseksi joudutaan neuvottelemaan tuon pikkuhitlerin ja hänen apuriensa kanssa. Jos oikeus tapahtuisi, Putin tuomittaisiin Haagin tuomioistuimessa virumaan loppuikänsä vankilassa. Venäjä menettäisi kaikki valloittamansa alueet ja Ukrainan jälleenrakennus toteutettaisiin Venäjän sotakorvauksilla ja venäläisten oligarkkien kustannuksella. Ja aivan loistavaa olisi, jos kaiken seurauksena edes pieni demokratian ja oikeusvaltion häivähdys pääsisi valaisemaan myös venäläistä kansaa.

IKÄVÄ KYLLÄ realistina on pakko todeta, että läheskään kaikki tuo tuskin toteutuu. Silti tavoitteena pitää olla, että päästäisiin mahdollisimman pitkälle oikeudenmukaisen lopputuloksen suuntaan. Sitä ennen on pakko jonkun suostua noiden roistojenkin kanssaan puhumaan ja pakottamaan jonkinlaiseen ratkaisuun, jos halutaan saada sotiminen ja siihen liittyvä tuho ja kärsimys jotenkin loppumaan. Tai edes taukoamaan.

Kovin paljon tähän ei uskalla odottaa Yhdysvaltojen ja Donald Trumpin suunnalta. Trump ehätti toki jo puhelussa suunnitella sydänystävänsä kanssa yhteisiä kiekko-otteluitakin. Kumppanusten nimeämien rauhanneuvotteluryhmien perusteella voi jo kuvitella, millaiset joukkueet olisivat vastakkain.

Putin tietenkin lähettäisi kaukaloon kokeneimmat NHL- ja KHL-lavrovit. Trumpin luottojoukkue taas koostuisi muskovaisista koulupojista, joilla on kaksi edellytystä. 1) He eivät ole koskaan ennen pelanneet kiekkoa. 2) Isät ovat lahjoittaneet vähintään miljoona taalaa lahjuskassaan. Lopputulosta voi itse kukin arvailla.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 23.3.25

Kotitalousvähennys: pienet yritykset kärsivät muutoksesta

JUTTELIN viime viikolla siivoojamme kanssa. Kysyin, miten vuodenvaihteen iso heikennys kotitalousvähennykseen on vaikuttanut?

”Paljon, paljon asiakkaita on lähtenyt. Monelta meistä työt ovat loppumassa.”

Samaa olen kuullut muualtakin. Siivousta ja hoivakäyntejä harvennetaan tai lopetetaan kokonaan, remontteja lykätään. Tehdään itse eikä osteta palveluja. Tilataan sen sijaan Temusta kiinalainen robotti-imuri tai kutsutaan serkkupojan kaveri tekemään pimeää sähköremppaa.

Suurin osa meistä ei tunne täsmälleen kotitalousvähennyksen suuruutta. Siksi moni ei edes huomaisi pieniä viilauksia vähennykseen.

Mutta nyt maan hallitus otti kirveen käyttöön. Siivous- ja hoivatyön vähennysprosentti putosi 60:stä 35:een ja enimmäismäärä 3500 eurosta 1600:aan. Remonttitöissä vähennys oli jo vanhastaan matalampi. Psykologinen vaikutus on todella suuri.

EMME me hyväosaiset paljoa kärsi tästä muutoksesta. Tästä kärsivät pienet yritykset ja niiden pienituloiset työntekijät, joilta jäävät palkat, sotut ja eläketurva rehellisestä työstä saamatta. Ja ne asiakkaat, joille kynnys palvelujen ostamiseen nousi nyt liian korkeaksi. Vähennyksen käyttäjien keskitulo on lähellä keskipalkkaa. Neljä kymmenestä vähennyksen saajasta on ollut eläkeläisiä.

Valtiontalous ei tällä nouse tippaakaan. Nettohyöty jää vähiin, jos yrityksiltä ja työntekijöiltä kerätyt verot jäävät uupumaan ja vastaavasti työttömyysmenot kasvavat. Jokaisesta palvelun ostamiseen käytetystä satasesta nimittäin maksetaan arvonlisäverot, yrityksen yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut.

Vaikka ei ole syytä sortua ”vähennys maksaa itse itsensä” väittämiin, aika suuri osa näillä kyllä kuittaantuu.

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy hyvin harvoin väärinkäytöksiä. Näin todettiin Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön perusteellisessa tutkimuksessa pari vuotta sitten. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä on ollut tekemisissä vähennyksen kanssa.

Ennen vähennyksen käyttöönottoa keskustelu kotiremppamiehen kanssa meni jokseenkin näin: ”Paljonko maksaa?” ”Tonnin.” ”Siis kuitilla?” ”Ai jaa, sitten kaksi. Mutta muistinkin juuri, etten taida nyt ehtiä, kun tarttee tonne työkkäriin…”

Palataanko taas tähän vanhaan malliin?

Kun hallitus vuosi sitten korotti kelakorvauksia, hyvin pian saatiin tutkittua tietoa, että korotus ei näytä toimivan toivotulla tavalla. Sen perusteella hallitus päätyi nopeasti korjaamaan mallia.

Toivottavasti myös kotitalousvähennyksen heikennyksen vaikutuksia kaivellaan mieluummin heti kuin joskus kadon jo käytyä yritysjoukossa. Vaikkei vähennystä nostettaisi ihan entiselle tasolle, se kannattaisi tehdä kiireesti, vaikka kesken vuoden. Viisas oppii virheistään.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.1.2025

Vuodenvaihde ja varallisuus

VUOSI on taittumassa lopuilleen ja on aika kääntää katseet kohti seuraavaa. Itse en uskalla tehdä suuria lupauksia ja ainoa ennustuksenikin ulottuu vain parin viikon päähän.

Veikkaan nimittäin, että noin tammikuun 2025 puolivälissä brittiläinen hyvätekeväisyysjärjestö Oxfam julkistaa laskelmansa maailman varallisuuden jakautumisesta. Esimerkit ovat taitavasti laadittuja ja päätyvät Suomessakin uutisiin. ”Näin paljon maailman kymmenen superrikasta omistaa verrattuna maailman köyhimpiin.”

Ratkaisuksi ongelmaan järjestö ehdottanee taas superrikkaiden varallisuusveroa. Veikkaan, että Suomessa tästä innostuvat ainakin Finnwatch, Kalevi Sorsa -säätiö, kansanedustaja Matias Mäkynen sekä STTK:n pääekonomisti. Innostus on sikäli turhaa, että tuskin kukaan suomalainen yltäisi Oxfamin tarkoittamaan verotettavien joukkoon.

Kun on seurannut viime aikoina yhtä näistä rikkaimmista, Elon Muskia, huoli superrikkaista on kyllä ymmärrettävä. Musk tuo hahmona hakematta mieleen vanhojen Bond-leffojen juonittelevat pahikset. Mikään kuviteltu vero ei silti tätä ongelmaa ratkaise, eikä toki tavoittaisikaan lännen tai idän oligarkkien varallisuuksia. Kysymys on rahalla ostetusta vallasta, ja sitä vastaan vaikutetaan paremmin edistämällä oikeusvaltiota ja demokratiaa kuin uusilla verounelmilla.

MUTTA palataan Suomeen, kun suuren maailman pulmia tuskin pystymme ratkaisemaan. Varallisuuden veroja ehdotetaan aika ajoin täälläkin.

Jos täällä on yksi suuri varallisuuteen liittyvä ilmiö, se on sen niukkuus ja omistuksen valuminen ulkomaille. Amer, DNA, Kotipizza, Pöyry, Sponda, Technopolis, Tikkurila, Ocmetic, Rovio, Uponor, Caverion, Ramirent… mitä niitä onkaan.

Ja mitä tarkemmin yritämme vahtia, ettei kukaan suomalainen pääse vahingossa vaurastumaan, sitä varmemmin omistaminen valuu jatkossakin ulos maasta. Kun luulemme pelaavamme keskenämme nollasummapeliä, häviämme yhdessä kaikki. Varallisuusvero olisi paras konsti, jos haluamme kiihdyttää tätä vaurauden valumista.

RIKKAITA ei tarvitse ihailla, ylistää tai rakastaa. Yhden vauraus ei välttämättä ole sen paremmin ansaittua kuin toisen köyhyys. Takana voi vaikuttaa perhetausta, onni tai pelkkä sattumien summa. Voidaan vapaasti miettiä, onko Woltin tai Supercellin miljoonat nyhdetty ruokakuskien tai pelihimoisten selkänahasta.  Mutta ihan oman yhteisen etumme vuoksi olisi hyvä, jos jonkinlaista vaurautta löytyisi vähän täältäkin.

Eihän ulkomaisessa pääomassa sinänsä ole vikaa, sitä päinvastoin kaivataan tänne kipeästi. Monet yhtiöt ovat erinomaisia yrityskansalaisia Suomessa; ne investoivat, työllistävät ja maksavat veroja. Silti toivoisin päättäjille viisautta edistää vuonna 2025 myös suomalaisten yritysten kukoistusta. Ettei olla ihan maailman muskien vietävänä.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 29.12.2024

Omalääkäri – totta vai tarua?

HALUAISITKO sinä siirtyä Suomessa omalääkärimalliin? No niin minäkin. Samoin sotesta ja terveydestä puhuvat poliitikot.

Olisihan se tosiaan mahtavaa päästä samalle lääkärille edes kahdesti, kestävästä hoitosuhteesta puhumattakaan. Jos nykyisin onnistut taistelemaan tiesi läpi terkkarin ympärille rakennetusta miinakentästä, sinulle arvotaan yleensä uusi lääkäri, jonka kanssa aloitat taas nollapisteestä. Tehotonta ja turhauttavaa sekä potilaan että lääkärin kannalta.

Valitettavasti politiikassa omalääkärimallista on tullut stiiknafuulia, taikasana, jonka taakse piiloudutaan, kun ollaan neuvottomina kaiken sotesotkun keskellä. Taikasanan lausumalla kansanedustajakin kohoaa arjen sietämättömien ongelmien yläpuolelle. Ei tarvitse puhua rahasta, säästöistä tai muusta ikävästä.

Mutta omalääkäreitä ei polkaista tyhjästä. Uusi malli ei synny toiveikkaasti taikasanaa hokemalla.

ENSIMMÄINEN edellytys on, että rajat yksityisen ja julkisen välillä kaadetaan niin, että omalääkäreitä voi toimia kummalla puolella vain. Nykyiset terkkarien noin 4000 lääkäriä eivät riitä alkuunkaan, kun heistäkin Lääkäriliiton tutkimusten mukaan vain puolet on vakinaisia virkalääkäreitä.

Tämä lääkäripula ei todellakaan ratkea teoriaherrojen mallilla ”siirretään 1000 lääkäriä terveyskeskuksiin”. Miten siirretään, kottikärryilläkö? Vai peräti pakkolaeilla uhkaillen?

OLENNAISTA on myös, että malli alusta alkaen perustuisi potilaan valinnanvapauteen. Tapa, jossa potilaat vain pakotettaisiin heille määrätyn lääkärin potilaiksi, ei paljoa toisi parannusta nykytilaan. Eikä takaisi hoidon jatkuvuuttakaan, kun lääkärit vaihtavat työpaikkoja ja potilaat muuttavat. Moni haluaisi pitää kiinni tutusta hyvästä lääkäristä. Tutun lääkäri kanssa etäyhteyskin toimii paremmin.

Jos potilailla olisi omalääkärin valinnanvapaus, suurin osa varmaankin hakeutuisi ensin aika satunnaisesti jonkun lähellä toimivan omalääkärin hoiviin. Mutta sitten tulisi mahdollisuus vaihtaa tai hakeutua muualle. Vaikka ihan siksi, että henkilökemiat eivät toimi. Silläkin on iso merkitys hoidolle, jos et usko ja luota lääkäriisi.

Valinnanvapaus voisi tuoda monia joustavia mahdollisuuksia. Mikseipä jotkut omalääkärit voisi vaikka erikoistua eläkeikäisiin, toiset lapsiperheisiin? Nais- tai miespotilaisiin? Isommissa kaupungeissa myös kielivähemmistöön?

Niinpä. Julkisen ja yksityisen yhteistyöllä ja potilaan valinnanvapauteen perustuen voimme päästä oikein hyvään omalääkärimalliin. Se ei toki toteudu sormia napsauttamalla niin kuin entisen terveysministerin soteuudistus. Aloittaa voisi vaikka yli 65-vuotiaista, jotka eivät enää pääse nauttimaan laadukkaasta työterveyshuollosta.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.11.24