Kategoria: Blogit

Veronkevennys ja Julian Alvarez

Joskus kaikkein nerokkaimmat keksinnöt syntyvät kuin huomaamatta, aivan vahingossa. Alfred Nobelin sanotaan tällä tavoin keksineen dynamiitin. Vastaavia esimerkkejä ruudinkeksijöistä löytyy tieteen historiasta monia muitakin.

Myös vuosi sitten työnsä aloittanut Petteri Orpon hallitus teki tällaisen lipsahduksen heti ensi töinään. Se kehitti uusiutuvan taikarahan, ikiliikkujan. Siihen se törmää nyt harva se päivä.

Muistattehan, että hallitus päätti kaikkien säästöjen keskellä alentaa ns. solidaarisuusveroa. Tämän laskettiin keventävän eniten tienaavien verotusta yhteensä noin 70 miljoonalla eurolla.

Summa on sama minkä espanjalainen suosikkijoukkueeni Atletico Madrid juuri maksoi Manchester Citylle, kun argentiinalainen hyökkääjä Julian Alvarez siirtyi tällä viikolla potkimaan palloa heidän joukoissaan. Miljardien rinnalla ehkä pikkusumma, mutta…

Omasta mielestäni kevennys ei todellakaan ollut Suomen taloustilanteessa viisas tai tarpeellinen. Tuloverotus on meillä kyllä korkeaa ja jyrkän progressiivista, ja jossain toisessa tilanteessa keventäminen kautta linjan on ihan paikallaan. Mutta nyt tuon veron maksajat tuskin olisivat nousseet kapinaan, vaikka sitä olisi jatkettu entisellään. He tuskin edes huomasivat saamaansa kevennystä.

Ajoitus oli mahdollisimman huono. Ja poliittisesti suorastaan onneton.

Hallitus nimittäin tarjosi tällä ratkaisulla kaikille kriitikoilleen kiekkotermein syötön suoraan lapaan. ”Rikkaiden veronkevennyksestä” tuli taikaraha, jota käytetään yhä uudelleen ja uudelleen kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Syntyi se ikiliikkuja.

Ihan äsken tällä 70 miljoonalla luvattiin pelastaa tuleva olympiamenestys. ”Jos hallituksen rikkaimmille myöntämä veronkevennys käytettäisiin huippu-urheilun tukeen…” Tuore käyttökohde on myös kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöjen tukeminen. ”Jos hallituksella on varaa leikata rikkaimpien verotusta…”

Samaisella uusiutuvalla taikarahalla oppositiopuolueet ja eri etujärjestöt ovat ehtineet ratkaista myös hyvinvointialueiden miljardiongelmat, eläkeläisten asumistuen, työttömyyden kasvun, nuorten mielenterveyden ja mitä tahansa eteen vain sattuu. Tottakai.

Eli aina kun ikävä toimittaja yrittää haastaa kysymyksellä, mistä rahat, vastaus alkaa sillä, että ”perutaan rikkaiden veronkevennykset, kysymys on arvoista.” Helppo nakki, ei tarvitse miettiä sen enempää.

Entä jos hallitus vielä taipuisi, peruisi kevennyksen ja lupaisi lyhentää tuollakin rahalla velkaa? Kiitosta ei tulisi keltään, mutta kaikki ne, jotka eivät edes huomanneet kevennystään, heräisivät taatusti valittamaan raskasta verotaakkaansa. Sellaisia me olemme. Ja sellaista politiikka on, tyhmyydestä sakotetaan. Nyt jopa päivästä toiseen.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 25.8.2024

Lahjat, kaverit ja vihamiehet

KAVEREITA ei pidä suosia, mutta entäs vihamiehet?

Kun vaasalaisesta Joakim Strandista tuli viime viikolla uusi eurooppa- ja omistajaohjausministeri, hän luopui lähes kaikista kotiseutunsa luottamustehtävistä. Omistajaohjauksesta vastaavan kohdalla tämä erityinen tiukkuus on ymmärrettävää, ettei synny pienintä epäilystä omien ja yhteisten etujen sekoittumisesta.

Mutta myös tullessaan valituksi mihin tahansa kunnan, alueen tai valtion luottamusasemaan henkilön on tehtävä ilmoitus sidonnaisuuksistaan. Hyvä niin. Tämä muistuttaa sekä ilmoituksen jättäjää että saajia mahdollisista ongelmakohdista hänen osallistuessaan päätöksentekoon.

KANSANEDUSTAJIEN täytyy tehdä tiliä myös tuloistaan ja merkittävistä omistuksistaan. Eduskunnan sivuilta voi lisäksi kuka tahansa käydä tarkistamassa, millaisten lahjojen kohteeksi edustajat ovat päätyneet. Esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra kertoo saaneensa viime lokakuussa lipun Tappara-Ilves -peliin.

Pirkanmaalaisista tämän kauden edustajista esimerkiksi Anna Kontula ilmoittaa saaneensa kellon, Lauri Lyly ja Miko Bergbom keittiöveitsen, Pauli Kiuru lipun Akaa-Volleyn peliin, mutta useat eivät mitään mainittavaa. Ehkä tältä kesältä kertyy jokunen konserttilippu?

Tuollaisten kirjaaminen voi tuntua pikkutarkalta, mutta parempi tiukka kuin löysä käytäntö. Eipä tässäkään kohtaa unohdu, että yhteiskunnallisissa tehtävissä ei olla omaa etua ajamassa. Tottakai Suomessakin on piilevää korruptiota, mutta jo se, että pääministerillä on valtion kaivosyhtiön pipo päässä, on riittänyt valtavan kohun aineksiksi. Se kertoo ongelmien mittasuhteista.

Muun muassa kansanedustajat, virkahenkilöt ja toimittajat (julkkiksista ja somevaikuttajista puhumattakaan) osallistuvat erilaisiin tilaisuuksiin, joissa on tarjoilua; joskus kahvia ja pullaa, joskus ruokaa ja juomaa. Kansanedustajan, virkahenkilön ja toimittajan kohdalla olennaista on, onko tarjoilu niin runsasta ja henkilökohtaista, että sillä voidaan kuvitella ostettavan myötämielisyys jollekin asialle. Yleensä näin ei tapahdu, mutta jos on edes aihetta epäillä, se onkin jo isompi juttu.

NIINPÄ Suomesta on vaikea löytää esimerkkejä siitä, että joku olisi politiikan avulla noussut rikkauksiin, jopa miljonääriksi. Tässäkin suhteessa olemme onneksi itäisen naapurimme kanssa vastakkaisia kuin yö ja päivä. Siellä poliittinen korruptio on keskeinen oligarkkien vaurauden lähde.

YKSI näkökulma jää silti aina huomiotta. Ymmärrän sen toki, sillä se olisi kovin vaikea sisällyttää mihinkään jääviysilmoitukseen. Ilmoitus olisi nimittäin paljon kattavampi, jos siinä lueteltaisiin myös pahimmat vihamiehet tai vihahenkilöt. Listasta voisi löytyä exiä, katkeria naapureita, henkilöön menevien ja sopimatta jääneiden poliittisten riitojen osapuolia, vanhoja bisneskumppaneita.

Jos suomalaisessa järjestelmässä poliitikon on perin vaikea ajaa omaa tai kaverinsa etua jäämättä siitä kiinni, vihahenkilön hankkeiden jarruttaminen, vastustaminen ja lyttääminen on paljon helpompaa.

Kavereiden suosijan joku valpas toimittaja ennemmin tai myöhemmin käräyttää ja hyvä niin. Mutta ikävien tarinoiden – todellisten tai perättömien – levittelystä ja muusta kiusanteosta harvemmin jää kiinni.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 14.7.2024

Ylen mahdoton tehtävä?

ENSI sunnuntaina äänestämme EU-vaaleissa. Ennakkoäänestys on jo täydessä vauhdissa. Sanotaan, että nämä vaalit ovat kaikkien aikojen tärkeimmät.

Mutta mistä oikein äänestetään? Yleensä mainitaan jotain ylätason käsitteitä: velanotto tai se, kenen kanssa ei ainakaan tehdä yhtään mitään yhteistyötä. Tämä siitä huolimatta, että asiantuntijoiden mukaan 60-80 prosenttia Suomen lainsäädännöstä pohjautuu siihen, mitä on EU:n puitteissa yhdessä sovittu ja miten sitä sovelletaan Suomessa.

Missä ovat tavalliset käytännön asiat? Missä keskustelu niistä arkielämässä tuntuvista asioista, joita tulevalla kaudella EU-parlamentissa käsitellään? Missä ovat ensi kauden muovipullonkorkit?

Vastaus on, että emme tiedä.

EIVÄTKÄ tiedä edes päättäjät. ”Suomessa keskustelua EU-asioista käydään usein vasta sitten, kun jokin keskeinen EU-asetus tai -direktiivi on jo edennyt unionin toimielimistä Suomen eduskuntaan. Tällöin asia on jo varsin pitkällä päätöksenteossa”, kirjoittivat Sitran asiantuntijat tällä viikolla HS:ssa. Näinhän se on.

Mistä yleensä saamme tietoa eri asioista? Tietenkin medioista. Niistä saavat tietonsa niin kansalaiset kuin nykyiset ja tulevat päättäjätkin.

Ja tässä onkin pulma. Jos joku media lähettää toimittajansa Brysseliin, hänen aikansa kuluu niissä samoissa ylätason pintaliidoissa, joista jo nyt voimme nähdä tylsiä uutispätkiä. Jutuissa käsitellään juuri niitä jo pitkälle vietyjä hankkeita, joissa ollaan taas jälkijunassa.

Ei tuo toimittaja ehdi porautua kaikkeen siihen, mikä on vasta muhimassa. Ihan sama, vaikka kymmenen mediaa lähettäisi sinne toimittajansa. Tämä tiedetään medioissa, joissa ihan järkevästi verrataan kustannuksia ja lukijoiden kiinnostusta ja keskitytään ihan muuhun.

JOTTA päästään syvemmälle, paikalla pitäisi olla kokonainen toimitus, vähintään puolen tusinaa ihmistä. Millä ihmeen medialla sellaiseen olisi varaa… paitsi tietenkin Ylellä! Eihän tuo puoli tusinaa Ylen mitoissa todellakaan ole paljon. Esimerkiksi Ylen Kokkolan aluetoimituksen nimilistasta löytyy 38 nimeä ja pienemmistäkin vähintään parikymmentä.

Sopii kysyä, kummassa päätetään enemmän Suomen asioista, Kokkolassa vai Brysselissä?

On selvää, että tiheämmin tarjotuilla Brysselin uutisilla tuskin ainakaan aluksi olisi massiivista yleisöä. Ei se ole tarpeenkaan. Yle saa tuottonsa verovaroista, joten sen kansallinen tehtävä on tarjota myös sitä, mikä on suomalaisen demokratian kannalta tärkeää. Ei vain viihdettä miljoonayleisöille, vaikka sekin on ihan kivaa.

Kun siellä Brysselissä päästään kunnolla asioihin kiinni, löytyvät kyllä ne tulevat pullonkorkit tai jätedirektiivit, joihin tarttuu isompikin yleisö ja aiheesta viriää keskustelu. Sitä odotellessa, Yle!

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.6.2024

Järjestöt lankesivat poliittiseen riskiin – lahjoitusvähennys tie ulos

Poliittinen riski on sijoittamisesta tuttu käsite. Se nousee esiin, kun yrityksen tai vaikka sijoitusrahaston toiminta suuntautuu tai peräti painottuu yhteiskunnallisesti epävakaaseen maahan.

Riskinottoon houkuttelee odotus suurista tai helpoista tuotoista. Riski realisoituu sitten, kun maan poliittisiin oloihin tulee jyrkkä muutos tai se päätyy peräti sotimaan. Se mitä on tapahtunut läntisille sijoituksille Venäjällä on mitä konkreettisin esimerkki poliittisesta riskinotosta, hetken kestäneestä menestyksekkäästä hyödyntämisestä ja lopulta riskin realisoitumisesta brutaalilla tavalla.

Poliittinen riski voi realisoitua myös pienemmässä mittakaavassa, jos yritys tai yhteisö on vain heittäytynyt liian riippuvaiseksi poliittisista linjauksista tai tukiratkaisuista ja sitten syystä tai toisesta tuuli yllättäen kääntyykin.

Valtioriippuvuuden riski

Suomalainen järjestöelämä on kasvattanut omaa poliittista riskiään ajautumalla yhä riippuvaisemmaksi suorasta julkisesta tuesta.

Valtioriippuvuutta on edistänyt vähittäinen vieraantuminen vapaaehtoistoiminnasta, joka aikaisemmin oli kaiken järjestötoiminnan vankka tukipylväs. Ei se toki kokonaan ole kadonnut, mutta vähenemään päin. Myös perinteinen pyyteetön sponsorointi on hiipunut ja sen tilalle on tullut markkinointiyhteistyö. Jos se toimii hyvin ja luontevasti, se on oikein hyvä win-win -keino rahoittaa toimintaa. Jos ei, rahahanat yritysten suunnalta järjestöihin päin ovat tiukassa.

Valtioriippuvuutta on myös kasvattanut suomalainen asenne, jossa viranomainen on lähin omainen. Vannotaan, että ”me ei haluta tänne mitään amerikkalaista mesenaattijärjestelmää, prkl!” Syvän valtioriippuvuuden on kuviteltu olevan olennainen osa hyvinvointivaltiota, vaikka oikeasti kyse pitäisi olla vapaasta kansalaistoiminnasta ja riippuvuussuhteiden pitäisi mennä mieluummin päinvastoin.

Vihamielistä retoriikkaa

Järjestöjen poliittinen riski alkoi hiljalleen kypsyä, kun veikkaus- ja raha-automaattirahoiksi naamioidusta julkisesta tuesta poistettiin naamarit. Rahoituksen määrät kääntyivät alamäkeen. Lopullinen jyrkkyys on vielä avoinna, mutta pahalta näyttää.

Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa. Varsinaisesti poliittinen riski alkoi realisoitua, kun maan hallitukseen merkittävään asemaan nousi puolue, joka haistattaa pitkät koko järjestökentälle. Persujen vihamielisessä retoriikassa järjestöt ovat pelkkiä hyödyttömiä ja tarpeettomia valtion elättejä, joiden tuet voitaisiin paremmin käyttää vaikkapa bensaverojen alennuksiin.

Mahdollisimman jähmeä jakojärjestelmä oli ollut yksi perinteinen tapa koettaa väistää poliittista riskiä. Kun samat järjestöt saivat samanlaisia tukia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vältyttiin siltä, että poliittisten voimasuhteiden muutokset olisivat pahemmin heilauttaneet järjestöjen jako-osuuksia. Tämä jarrutti järjestöelämän uudistumista ja piti myös järjestöt nöyrinä valtion suuntaan. Seisovaa vettä ei sopinut käydä sotkemaan.

Miten järjestömaailma on nyt reagoinut tukihanojen tiukkenemiseen? Tietenkin keskittymällä siihen, mitä ne olivat kuluneina vuosikymmeninä oppineet. Siis lobbaamaan. Lobbaamaan sen puolesta, että maailma säilyisi mahdollisimman paljon ennallaan ja että tutuista tukihanoista tavalla tai toisella tihkuisi edelleen rahaa tuttuun tyyliin. Jos ei edes ihan entisissä määrin, niin vain hiukan vähentyneenä.

Kehyspäätöksissä lahjoitusvähennys

Tässä tilanteessa paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Jos pitäydytään entiseen, tyydytään vain jyrkkenevään alamäkeen, jolta tuskin enää pelastaa aikanaan hallituspohjan vaihtuminenkaan. Jos tuista nyt karsitaan kolmannes tai enemmänkin, seuraava hallitus voi ehkä silmänlumeeksi antaa pari prosenttia lisää. Sen enempää on turha toivoa.

Tarvitaan jotain uutta. Nyt pitäisi lähteä aktiivisesti ponnistelemaan siihen suuntaan, jolle pienen portin saattaa avata tämän kevään kehysriihen kirjaus: ”Lahjoitusvähennys laajennetaan lahjoituksiin nuoriso-, kulttuuri-, liikunta-, urheilu- ja tietyt ehdot täyttäville lapsijärjestöille vuodesta 2026 alkaen.”

Tuo kirjaus ei auta lainkaan järjestöjen akuutteihin rahoitusongelmiin, jotka niiden on pystyttävä kohtaamaan muilla tavoin toimintaansa ja yhteistoimintaansa kehittämällä. Eikä tuo tietenkään auta sosiaali- ja terveysalan järjestöjä, joita ei tuossa mainita lainkaan. Mutta se voi avata pitemmällä tähtäyksellä tien, jossa järjestöjen liika valtioriippuvuus vähenee, yhteys tavallisiin kansalaisiin tiivistyy ja koko rahoituksen ja toiminnan avoimuus lisääntyy. Tämä on mahdollista, jos uudistus tehdään oikealla tavalla.

Tieteen ja taiteen edistämiseen

 Millainen se lahjoitusvähennys on, jota nyt on tarkoitus laajentaa?

Tuloverolain 98a §:ssä on säädetty, että ”luonnollinen henkilö ja kuolinpesä voivat vähentää puhtaasta ansiotulostaan vähintään 850 euroa ja enintään 500 000 euron suuruisen rahalahjoituksen, joka on tehty tiedettä tai taidetta edistävään tarkoitukseen.”

Tyypillisiä vähennyskelpoisia lahjoituksia ovat olleet yliopistoille tehdyt lahjoitukset. Alarajan ylittämiseksi on tehtävä vuoden aikana vähintään 850 euron lahjoitukset yhteen kohteeseen. Tukea ei siis voi jakaa useammalle taholle esim 500 euroa yhdelle ja 500 euroa toiselle. Lahjoituksen saaja laittaa tiedot lahjasta verottajalle vuosi-ilmoituksella ja näin lahja tulee huomioiduksi vähennyksenä lahjanantajan veroehdotuksessa. Jos tällainen ilmoitus on syystä tai toisesta jäänyt hoitamatta, vähennystä pitää vaatia veroilmoituksessa itse.

Jos minä olisin järjestövaikuttaja, laittaisin kaikki mahdolliset paukut nyt siihen, että lahjoitusvähennys toteutuisi.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Jos järjestön tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai (toivottavasti myös) sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi yleisön kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?

Elitismi ja kalleus vältettävä

Ennen kuin ollaan toteutumisvaiheessa, on kuitenkin vielä monta mutkaa matkassa. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota jo valmistelussa, jottei homma kaadu omaan mahdottomuuteensa. Sellaisenaan laajennettuna vähennys olisi nimittäin a) elitistinen ja b) liian antelias ja kallis eikä c) tarjoaisi niitä hyviä puolia, jotka siihen voisi toisella tapaa toteutettuna liittyä.

  1. Jos vähennyksellä on korkea (850 euroa) alaraja, se väistämättä karsii pois suuren osan tavallisista kansalaisista. Se ei tuo sivuvaikutuksena suuria uusia kansalaisjoukkoja järjestöjen tukijoiden piiriin, vaan houkuttelee lähinnä niitä hyvätuloisia, jotka jo valmiiksi ovat jonkun järjestön yhteisöissä vaikuttamassa. Vähennys voi jäädä varsin ”mesenaattihenkiseksi”.
  2. Täysimääräisenä vähennys on myös erittäin antelias. Jos keskituloinen lahjoittaa vaikka 1000 euroa, se tarkoittaa 50 prosentin marginaaliverolla sitä, että käytännössä lahjoittaja maksaa itse 500 euroa ja 500 euroa menee vähennyksenä valtion ja kuntien piikistä. Tällainen yhteys, että lahjoittaja tavallaan äänestää haluamansa kohteen puolesta, on ihan terve, mutta 50/50 -jako on turhan antelias. Se voi laskelmissa käydä myös liian kalliiksi valtiovallalle, jos lahjoitusten määrä arvioidaan suureksi. Samasta syystä myös korkea yläraja on hieman kyseenalainen.
  3. Toisella tavalla kohdistettuna (matalammat ala- ja ylärajat) lahjoitusvähennyksestä voisi tulla todellinen vahva kansalaisvaikuttamisen keino ja tuoda mukanaan niitä myönteisiä uusia tuulia, joita edellä on esitelty.

Olennaista on myös, että järjestön pitää tietysti olla tilinpäätöksiltään ja toiminnaltaan avoin, jotta se voi kuulua lahjoituskelpoisten järjestöjen joukkoon. Ja kun pysytään valtakunnallisten järjestöjen tasolla, riski siitä, että lahjoituksen varjolla tuetaan vaikkapa oman lapsen harrastusta, pysyy riittävän loitolla.

Kansalaisjärjestöjen kannattaa nyt kaikin voimin tarttua esiin nousseeseen lahjoitusvähennyksen mahdollisuuteen. Samalla kannattaa käydä avointa keskustelua vähennyksen muodoista ja mitoista, jotta se parhaalla mahdollisella tavalla palvelisi tarkoitustaan.     

Antti Marttinen

Julkaistu verkkouutisissa 30.4.2024

Yksi tärkeä desimaali

MATEMATIIKKA on jännittävää. Samaan tulokseen voi päästä monella eri tapaa. Otetaan esimerkkinä vaikka kaikille tuttu hoitajamitoitus 0,7. Siihen on voitu pyrkiä lisäämällä hoitajia, mutta yhtä hyvin vähentämällä hoivapaikkoja.

No miten kävi? Uutisista saimme lukea, miten hoivakoteja suljettiin, paikkamääriä pienennettiin ja jonot pitenivät. Vanhuksen piti olla yhä huonokuntoisempi päästäkseen sisään. Samat ongelmat niin julkisella kuin yksityisellä puolellakin.

Tämän kerrottiin tapahtuneen juuri hoitajamitoituksen takia, ei siitä huolimatta. Eli kun hoitajia ei vain löytynyt desimaalien täytteeksi, vähennettiin paikkoja. Tai sitten mentiin kaikkein kalleimpaan ratkaisuun ja täytettiin aukkoja vuokrahoitajilla.

TYÖELÄMÄSTÄ tunnetaan sanonta ”sitä teet, mitä mittaat.” Kun lailla oli säädetty pakottavaksi yksi mittari, siihen oli pantava rahat ja paukut. Kaikki muu työn ja hoivan kehittäminen jäi sen rinnalla toissijaiseksi.

Mitoituksen sisältäneellä vanhuspalvelulailla oli ja on hyvä tarkoitus. Eihän sitä muuten olisi säädetty. Mutta sitten suljettiin silmät siltä, miten se voidaan käytännössä toteuttaa. Alkuperäisen aikataulun – voimaantulo juuri ennen viime eduskuntavaaleja – määräsi politiikka, ei vanhusten tarpeet tai voimavarojen rehellinen arviointi.

Kun hoitajamitoitus päätettiin kahdessa vuodessa nostaa 0,5:stä 0,7:ään, peruskoulun matikallakin piti ymmärtää, että hoitajien vähimmäismäärän on silloin yhtäkkiä noustava 40 prosenttia. Kysymykseksi tuli, mistä saadaan lisää hoitajia? Tai mitä tehdään, jos ei saada?

Heitä piti saada valtavasti ihan joka puolelle maata, missä on vanhuksia ja hoivakoteja. Tämä tilanteessa, jossa jo valmiiksi kaikissa hoivatehtävissä oli pula työntekijöistä.

Lisätään koulutusta? Hyvä, mutta ei auttaisi vuosikausiin. Lisätään maahanmuuttoa? Sama juttu. Lisää palkkaa. Onko auttanut?

VIISAUTTA on se, että jopa rakkaimmasta hankkeesta uskalletaan vähän pakittaa, jos voimat eivät riitä. Tämän viisauden esiin kaivaminen oli ymmärrettävästi vaikeaa. Olihan hoitajamitoitus aikanaan tärkeä vaalilupaus, jolla taidettiin ratkaista vuoden 2019 pääministerin nimi.

Tällä viikolla sitten hallituksen kehysriihessä vihdoin päätettiin, että henkilöstömitoituksen pysyväksi määräksi tulee 0,6. Sekin on 20 prosenttia enemmän kuin 0,5, mistä alun perin lähdettiin.

SANOTAAN, että paras on usein hyvän pahin vihollinen. Härkäpäinen nauliutuminen epärealistiseen unelmaan voi pahimmillaan estää pääsyn kohtuulliseen ja tasapainoiseen ratkaisuun. Näin uhkasi käydä vanhusten hoivalle. Toivottavasti tämän viikon päätöksen myötä päästään kehittämään vanhuspalveluja kokonaisuutena, johon kuuluu paljon muutakin kuin ympärivuorokautinen hoiva ja yksi tärkeä desimaali.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 20.4.2024

Uudistuksia tehtävä arvostelun keskelläkin

KUN pääkaupungin metro aikanaan laajeni Espooseen, monen matka-aika töihin tai harrastuksiin lyheni. Monen myös piteni, kun entiset suorat bussilinjat jäivät pois käytöstä. Sama koskee varmaankin myös Tamperetta ja ratikkaa?

Ei ole vaikea arvata, kummat valtasivat pitkiksi ajoiksi koko mediatilan.

Äänioikeutta keskustelussa ei luonnollisesti ollut tulevaisuudella. Eikä tietenkään ilmastolla tai ympäristöllä.

Tällainen näköharha vaikuttaa yleensä kaikkiin uudistuksiin jo ennalta. Ne, jotka uskovat kärsivänsä vähänkin, pitävät kovinta ääntä. Ne, jotka arvioivat heti hyötyvänsä, pysyvät hiljaa. Ja kaikki ne, jotka ehkä tulevaisuudessa hyötyvät, ovat kokonaan keskustelun ulkopuolella.

OLISI tavattoman hienoa, jos politiikka voisi perustua aina tutkittuun tietoon lopullisista voittajista ja häviäjistä, hyödyistä ja haitoista.

Valitettavasti päätösten vaikutusta on tavattoman vaikea tutkia. Varsinkin silloin, jos tavoitteena on ohjata ihmisten käyttäytymistä johonkin toivottuun suuntaan. Ehkä elävät terveellisemmin, kuluttavat järkevämmin tai paiskovat töitä ahkerammin.

Välittömiä vaikutuksia on yritetty tutkia esimerkiksi asumistuen tai kotitalousvähennyksen muutosten kohdalla. Yleensä saadaan tulokseksi se, että vaikutus oli hyvin vähäinen.

Mahdolliset muutokset käyttäytymisessä eivät kuitenkaan toteudu käden käänteessä. Ne tapahtuvat vasta pitemmällä ajalla ja silloin parhainkaan tutkija ei enää pysty erottamaan tehdyn päätöksen vaikutuksia kaikesta muusta, mitä samoihin aikoihin on sattunut.

Se ei tarkoita, että vaikutuksia ei olisi, myönteisiä tai kielteisiä. Niiden suuruutta ei vain pystytä tutkimuksella selvittämään. Poliittinen päätöksenteko olisikin tavattoman helppoa, jos lopputulos olisi etukäteen tieteellisesti todistettavissa.

Kun myönteisiä käyttäytymisvaikutuksia on vaikea todistaa, ajaudutaan usein keskustelemaan ns. staattisten arvioiden pohjalta, joissa korostuvat uudistuksen ikävimmät puolet ja myönteiset jäävät huomiotta. Silloin valittajat ovat tietysti niskan päällä.

Tekemättä jättäminenkin on silti päätös, jolla voi olla mittavat vaikutukset. Siksi ratkaisuja usein tehdään ja pitää tehdä myös puutteellisen tiedon varassa, ankaran arvostelun keskellä. Tuleen ei kannata jäädä makaamaan.

LÄHESKÄÄN kaikki kaavaillut muutokset eivät silti ole hyviä. Muutosvastarinta on luonnollista ja monesti ihan tervettä, jotta uudistuksia ei tehdä eikä hankkeisiin ryhdytä vain muuttamisen riemusta tai ideologioiden sokaisemina. Päättäjien pitäisi pystyä olemaan yhtä aikaa sekä rohkeita että harkitsevaisia. Herkkiä kuuntelemaan ilman, että joka metelistä hätkähtävät. Se ei aina ole helppoa. En tippaakaan kadehdi kansan valitsemia.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 10.3.2024

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000010280285.html

Mistä saataisiin lisää verotuloja?

MITÄ YHTEISTÄ on sellaisilla yhtiöillä kuin Amer Sports, Caverion, Comptel, DNA, Kotipizza, Okmetic, Pöyry, Ramirent, Rovio, Sponda, Tikkurila, Uponor, Vacon..?

Kaikki ovat esimerkkejä suomalaisista pörssiyhtiöistä, jotka on viime vuosina ostettu pörssistä ulos ja siirtyneet ulkomaalaisomistukseen. Useimmat oikein hyviä ja menestyksellisiä yrityksiä.

Mistä tämä kertoo? Ainakin – yhtenä piirteenä – siitä, että Suomessa ei ole sellaisia rikkaita, jotka pystyisivät pitämään noista yrityksistä kiinni tai ostamaan itselleen.

Tämä pienenä johdantona kevään verokeskusteluun, joka liittyy tulossa olevaan kehysriiheen. Eli jos joku kuvittelee, että valtiontalouden ongelmat ratkaistaan verottamalla kovemmin niitä Suomen valtavan rikkaita, niin… tyhjän saa pyytämättäkin. Helsingin pörssistäkin suurimman osan omistavat valtio, eläkeyhtiöt ja ulkomaiset sijoittajat.

Suomen rikkaita ei pidä turhaan sääliä, vaikka heitä onkin kovin vähän. Mutta ei heidän vauraudestaan löydy taikaiskun tapaista pelastusrengasta valtiontaloudelle. Suomessa tuloerot ovat maailman pienimpiä ja ihan hyvä niin. Siinä kisassa meillä ei ole enää uutta voitettavaa.

Verojakin tarvitaan

Olen samaa mieltä itseäni parempien asiantuntijoiden kanssa siitä, että valtion velkaantumisen oikaisemisessa pitää puuttua myös verotukseen. Pelkät säästöt eivät riitä. Ja mitä tulee kasvuun ja kehitykseen, valtio pystyy toki aina tekemään kaikenlaista sen estämiseksi. Mutta kasvun edistäminen suunnitelmallisesti poliittisin päätöksin onkin paljon vaikeampaa. Vähän kuin heinällä työntäisi.

Pidän joka tapauksessa oikeana sitä järjestystä, että Orpon-Purran hallitus sitoutui heti ensimmäiseksi kautensa alussa säästöihin ja rakennemuutoksiin. Jos liikkeelle olisi lähdetty veronkiristyksillä, muut toimet olisivat helposti jääneet kokonaan tekemättä. Näin kävi käytännössä Kataisen-Urpilaisen hallitukselle. Se kiristi ensin veroja ja sen jälkeen… kiristi taas veroja. Uudistukset jäivät tekemättä ja talous luisteli loputonta alamäkeä.

Mutta nyt on siis aika miettiä, mitä tehdä verotukselle.

Ylivoimainen arvonlisävero

Jos on pakko päättää kiristyksistä, ehdoton pääkohde on silloin arvonlisävero. Kaikki muu on sen rinnalla pelkkää hienosäätöä. Arvonlisävero on kulutusverona luonteva myös siitä syystä, että toinen suuri kulutusverojen lähde eli autoilun verotus, on sähköistymisen myötä vahvasti kevenemässä. Ja jos haluamme verotuksella edistää liikenteen ilmastopäästöjen vähenemistä, uusien liikenneverojen kehittely menetettyjen verotulojen saamiseksi ei todellakaan kannata.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu vientiin, mutta kylläkin kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat vältellä veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Tavis ostaa Dressmanin alesta 30 euron farkut. Rikas brassailija ostaa jostain muualta 900 eurolla Balenciagan farkut. Tavis maksaa alvia 6 euroa, brassailija 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista rikki.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

Jos siis verojen korotuksia tarvitaan, alvi on silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus kautta linjan tuottaisi miljardiluokkaa euroja lisää joka vuosi velan keventämiseen. Kymmenen euron ostoksen hintaan se toisi enintään 8 senttiä lisää, jos kauppias vie koko korotuksen hintaan. Sen me ehkä kestäisimme? Varsinkin, jos köyhimpien kohdalla hallitus vastaavasti tinkisi alvikorotusten verran indeksijäädytyksestään.

Yhdessä kohtaa silti olisin varovainen alvin korotuksissa. Kirjojen ja lehtitilausten alennettu alvi on osa lukutaidon puolustusta ja huoltovarmuutta. Tuki alvialennusten kautta on myös markkinaehtoista; sitä tuetaan mitä luetaan.

Entä sitten yritystuet? Tiesittehän, että alennetut alv-kannat taitavat olla laskelmissa suurin yksittäinen yritystukien muoto. Eli jos vaatii yritystukien vähentämistä, alvista on hyvä aloittaa.

Pääomaverojen siilipuolustus

Pääomaverojen korottaminen varsinkin listaamattomien yritysten kohdalla on ollut suosittu ehdotus, kun veronkorotuksista puhutaan. Tässä kohtaa helposti viitataan myös asiantuntijatyöryhmien ehdotuksiin.

Työryhmät todellakin ovat ehdottaneet muutoksia, mutta nimenomaan verojen rakenteeseen. Siltä osin hallituspuolueiden olisikin jo syytä luopua ”mitään ei saa muuttaa” siilipuolustuksestaan. Listaamattomien yritysten osinkoverotuksen kevennykset suosivat nykyisellään jo hankittua nettovarallisuutta. Painopiste voisi hyvin siirtyä kannustamaan paremmin uutta ja kehittyvää yritystoimintaa.

Jos tuollaisten muutosten yhteydessä verotuotot hieman lisääntyvät, niin se tuskin on yritystoiminnalle suuri ongelma, kun verotuksen rakenne samalla paranee. Joka tapauksessa valtiontaloutta ei sillä pelasteta, että pääomatulojen verotusta kovasti kiristettäisiin.

Kotitalousvähennyksen prosentit

Mitä muuta? Tupakkaa ja alkoholia on mahdollista aina verottaa enemmän, vaikka ne taitavat olla veroista kaikkein regressiivisimpiä eli kohdistuvat pahimmin pienituloisiin. Jossain kohtaa näidenkin verojen osalta tulee raja vastaan niin, että verotuotot eivät enää korotuksilla nouse.

Työnteon verotusta en lähtisi enää nykyisestä kiristämään, vaikka muualta verotuloja haalittaisiinkin. Hallituksen suurimpiin tuloihin tekemät kevennykset kyllä olisivat saaneet jäädä tekemättä. Vaikka ne eivät olleet julkisen talouden kannalta suuruudeltaan merkittäviä, niiden symboliarvo oli erittäin suuri. Ja tuskinpa kukaan kevennysten kohteeksi päätyneistä olisi suuremmin valittanut, vaikka olisi jäänyt ilman?

Entä vähennykset? Olen erittäin vahva kotitalousvähennyksen kannattaja. Se tarjoaa rehellistä työtä, josta kertyy sosiaaliturva ja eläke. Se torjuu vahvasti harmaata taloutta. Se ohjaa käyttämään veronsa maksavia yrityksiä. Vähennyksen hyötypuolet ovat tutkitusti erittäin suuret.

Silti en pitäisi ongelmana, jos enimmillään 60 prosentin vähennysprosenttia jonkin verran alennettaisiin. Se tuskin alentaisi vähennyksen käyttöä. Samoin vähennyksen enimmäismäärän voisi ainakin jäädyttää, jos ei jopa jonkin verran alentaa sitä. Näillä kummallakaan muutoksella tuskin olisi suurempaa vaikutusta erinomaisen järjestelmän toimivuuteen, mutta rikkana verotulojen rokassa olisivat nekin.

Samalla kun mietitään kaikenlaisia verojen kiristyksiä, kannattaisi yhdessä kohtaa harkita etenemistä toiseenkin suuntaan. Hyvää ja tärkeää työtä tekevät kulttuuri-, nuoriso-, urheilu- ja sosiaalialan järjestöt ovat ahtaalla, kun suorat valtiontuet ovat kutistumassa. Osalle se voi olla kohtalokasta, osa joutuu yhä voimakkaammin turvautumaan suurlahjoittajien ja yrityssponsorien tukeen.

Pienten järjestöille suunnattujen lahjoitusten verovähennyskelpoisuus voisi olla järjestöille terveellä tavalla kolmas tukijalka kutistuvan valtionavun ja sponsorituen rinnalle. Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan aikana, jolloin vapaaehtoistyö on monella suuntaa kuihtumassa. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Tämä toiseen suuntaan vievä verouudistus toisi ennen kaikkea yksityistä tavallisten ihmisten rahaa järjestöjen toimintaan, mutta tietysti vähennyksen kautta myös julkista tukea. Sen suuruudesta ja kohdentumisesta kuitenkin päättäisivät tavalliset lahjoittajat, eivät poliitikot ja virkahenkilöt.

Tämä(kin) uudistus kannattaisi nyt laittaa työryhmään ja mietintään. Valmista voisi hyvin tulla vielä tämän vaalikauden aikana.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2024

https://www.verkkouutiset.fi/a/mista-saisi-lisaa-verotuloja/#7721070b

Tamperelainen sukupolvenvaihdos

OLEN OLLUT onnekas. Olen päässyt lähes 70 vuoden ikään asti ilman suurempia turmia tai ruumiin vaivoja. Mielikin on omasta mielestäni pysynyt kohtuullisen kirkkaana. Ehkä Karjalan evakoilta perityn iloisen mielenlaadun tuloksena?

Yksi ikiaikainen vaiva, varsinainen akilleen kantapää, on kuitenkin ollut. Polvet. Osaltaan sekin perittyä. Kun meidän suvussa puhutaan sukupolvista, sillä on ihan selkeä konkreettinen merkitys.

Kypsemmällä iällä sain useamman kertaa loistavan avun polvikierukoiden tähystyksistä, kunnes tieteellisesti todistettiin, ettei niistä ole mitään apua. Onneksi polveni eivät kuunnelleet, vaan tähystysten siivittämänä pystyin vielä pitkään juoksentelemaan maratoninkin mittaisia matkoja.

Huikean urheilu-urani suurin ylpeydenaihe taitaa olla, että kuusikymppisenä vielä juoksin maratonin puolikkaan alle sadan minuutin. Tiedän, tosi moni on juossut paljon kovempaa.

Sitten juoksut piti jättää. Viime kesään asti pystyin kiertämään golfkenttiä. Naureskelin, että mikäs tässä, kun alla on pehmeä ruoho, tukena golfkärry kuin rollaattori ja ajatukset polven sijasta jossain sadan metrin päässä. Mikäs tässä on kävellessä. Sitten piti siitäkin luopua ja nöyrtyä nuorten miesten tavoin kiertämään kenttiä auton kyydissä.

Pystyin vielä kipulääkkeiden tuella kävelemään, mutta kävelylle en enää lähtenyt. Liikkuminen typistyi.

TEKONIVELLEIKKAUKSET ovat hieno kirurgian edistysaskel. Suomessa ne aloitettiin 70-luvulla, ensin lonkat, sitten polvet. Sen jälkeen tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat saaneet uuden alun elämälleen, kun kivut ovat poistuneet ja liikkumisen taidot elpyneet. Palautuneen liikunnan tuomat välilliset terveysvaikutukset ovat valtavat.

Nivelet kuluvat hiljalleen. Vaivojen lisääntyessä ihmiset sinnittelevät ikään kuin loivassa alamäessä. Niiden takia ei kiidätetä ambulanssilla kiireiseen tekonivelleikkaukseen. Nivelrikkoon ei kuole. Se vain syö elämisen laatua aste asteelta.

Kun leikkaukset ovat kehittyneet ja tieto hyvistä tuloksista on levinnyt, kysyntä on kasvanut nopeammin kuin tarjonta. Sotesotkut ovat vain pahentaneet tilannetta. Oikeastaan ainoa keino tähän epäsuhtaan on ollut yhä pitempi jono. Siellä Suomen lonkka- ja polvivaivaiset nyt odottavat pääsyä leikkauspöydälle.

TAMPEREEN tekonivelsairaala Coxa on erittäin korkeassa maineessa kautta maan. Itselläni on toiveissa päästä sinne tamperelaiseen sukupolvenvaihdokseen vielä tänä keväänä. Aina, kun Coxa tulee puheeksi, joku tietää kertoa tyytyväisestä siskostaan tai isästään, joka jätti vaivat Tampereelle ja aloitti uuden elämän. Tai sitten kysellään, miten ihmeessä sinne Coxaan oikein pääsisi.

Tamperelaisten on syytä olla todella ylpeitä hienosta nivelsairaalastaan.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 28.1.2024

Arvojemme mukainen pärstäkerroin

ARVOT JA TAVAT ovat vähän kuin musiikkimaku. Nuorena opittu kestää koko elämän. Matkan varrella tulee uusia kerrostumia, mutta juuret säilyvät.

Arvot ovat tärkeät. Mutta mitä ovat sellaiset yhteiset arvot, joiden alle tänä päivänä kokoonnumme? Onko niitä? Kesät talvet kouluun hiihtäneiden boomereiden arvot vai aakkosten loppupään y- ja z-sukupolvien mieltymykset? Hankala kysymys.

On vaikea kuvitella, että tärkeitä ratkaisuja tehtäisiin 50 vuoden takaisten ajatusmallien pohjalta. Yhtä väärältä tuntuisi tuomita muinaisia tekemisiä tämän päivän arvomittareiden pohjalta, suhteuttamatta niitä sen aikakauden tapoihin ja tilanteeseen. Näinkin silti tapahtuu.

MAAN HALLITUS ja ay-liike vääntävät ankarasti kättä muun muassa siitä, pitääkö työntekijän irtisanomiselle olla nykylain mukaisesti sekä asiallinen että painava syy vai riittäisikö pelkkä asiallinen? Sivusta katsoen on vaikea sanoa, onko noilla sitten niin ratkaisevaa eroa.

Varsinkin, kun samaan aikaan juuri arvojen mukaisuudesta on tullut uusi potkujen pikakaista. Kun esimerkiksi vuosien mittaan on kehittynyt käytäntö suhtautumisessa juopotteluun varoituksineen ja hoitoonohjauksineen, arvojen vastaisesti toikkaroinut saa nyt kertalaakista lentää kuin leppäkeihäs, jos tällainen vanhanaikainen sanonta sallitaan.

Mitä ne ovat ne yritysten arvot, joihin nyt vedotaan? Googlaamalla eri firmojen sivuja löytyy yleviä julistuksia, jotka pölyttyvät jossain strategioiden ja visioiden seassa. Siellä on rohkeutta ja yhteistyötä ja luovuutta ja ties mitä.

OIKEASTI ARJESSA yrityksen arvot keksitään yleensä silloin, kun somemyrsky jo nousee ja kansantuomioistuin alkaa langettaa siellä tuomioitaan. Silloin toimitusjohtaja pelästyneen brändiosaston ohjeistamana lausuu, että tämä ei ihan tosi ole arvojemme mukaista, meillä on nollatoleranssi. Sama käytäntö leviää yhä pienempiin yhteisöihin.

Arvoihin vetoaminen haiskahtaa joskus vanhanaikaiselta pärstäkertoimen käytöltä. Jos et ole pomon tai valmentajan suosikki, liipasin on paljon herkemmässä. Päätöksen tekijälle kyseessä voi olla pikainen hätäratkaisu, mutta kohteelle sen vaikutukset voivat kestää koko elämän.

Arvot ovat tärkeä elämän selkäranka. On pahoja juttuja, joissa arvoista muistuttaminen on paikallaan. Mutta mitä köykäisemmin perustein arvoilla ratsastetaan, sitä helpommin koko arvo-sana kokee inflaation ja menettää arvonsa.

Pahimmillaan löysä arvopuhe kääntyy armottomuuden kostonkierteeksi. ”Kun sejase sai niin vähästä elinkautisen arvotuomion, miksi nyt tämä toinen pääsee pelkällä varoituksella.”

Kaikki me tarvitsemme arvomme, joihin nojata. Mutta useimmat meistä ansaitsevat myös armonsa. Se välillä unohtuu.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.12.2023

Kenelle sotesotku oli yllätys?

SOTEPALVELUT ovat sotkussa. Palvelut eivät toimi ja eivätkä jonot lyhene, menot kasvavat hurjaa vauhtia ja uusien hyvinvointialueiden rahat ja työntekijät eivät riitä mihinkään. Hädässä ne palkkaavat vuokralääkäreitä ja maksavat siitä järkyttävän kalliin hinnan. Niinpä kahden edellisen hallituksen tärkeä sotepuolue Keskusta tekee asiasta välikysymyksen.

Hetkinen… tuliko tämä kaikki yllätyksenä vai miksi ongelmiin ei osattu varautua?

Kun vanhojen kirjoitusten kaivelu on tänä vuonna ollut muodissa, aloin muistella itsekin pohtineeni tätä aihetta Verkkouutisissa. Ryhdyin tutkivaksi toimittajaksi ja kaivoin vanhan tekstin esiin. Ehkä siitä paljastuisi, kuinka suuri yllätys tämän uuden sotemallin alkuvaikeudet ovatkaan olleet?

Kolumni oli kirjoitettu heinäkuussa 2021 eli heti sen jälkeen, kun eduskunta oli ministeri Krista Kiurun paimentamana hyväksynyt hyvinvointialueiden perustamisen.

Kun eduskunta oli silloin äänestänyt soteuudistuksesta, huokaistiin siellä täällä, että sote saatiin vihdoin maaliin. Kirjoitin, että näin ei tietenkään käynyt, vaan soteratkaisu sai vasta alkupisteensä, ja seuraavaksi käydään miettimään, mitä tapahtuu oikeasti käytännössä.

Esitin pari veikkausta ilmiöistä, jotka tulisimme lähivuosina näkemään.

1. Alkuvaikeuksien kautta…

”PÄÄMINISTERI Sanna Marinin hallitus ajoi oman näkemyksensä mukaista sotemallia kovalla kiireellä kuin käärmettä pyssyyn. Kiire oli ymmärrettävä. Rakenteet piti saada naulattua ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja niin tiukasti, ettei seuraava hallitus pystyisi enää muuttamaan niitä.

Soten osalta kiire valitettavasti pahentaa entisestään siirtymävaiheen ongelmia. Näin valtava muutos olisi käytännön toteutukseltaan muutenkin erittäin vaikea. Mutta kun muutos tulee nyt tulenpalavalla kiireellä, vaikeudet kasvavat potenssiin.

Pääkaupunkiseudulla on toteutettu rajatulla alueella pelkkä tietojärjestelmän uudistus, Apotti, ja sekin varovaisesti asteittain. Sopeutumisvaikeudet ovat silti isoja ja kritiikki kovaa. Siihen voi suhteuttaa, kun nyt luvassa on koko maan sosiaali- ja terveydenhoidon täysi mullistus, kovalla kiireelle ja yhdellä rysäyksellä.

Iso muutos ei todellakaan pelitä käden käänteessä. Huolestuttavampaa kuitenkin on, millaisia valuvikoja ja pysyviä rakenneongelmia tullaan lakaisemaan piiloon ja kuittaamaan pelkkinä alkuvaikeuksina. Uskotellaan, että kyllä se tästä ihan kohta paranee, kunhan vaan… ja sitten perään selitysten vyöry.

Alan ammattilaiset, lääkärit ja hoitajat, tulevat joka tapauksessa kaikissa oloissa tekemään parhaansa, että toiminta rullaisi mahdollisimman hyvin ja laadukkaasti. Sen ansiosta tulemme saamaan sieltä täältä hyvinvointi/mukavuusalueilta hyviä esimerkkejä onnistumisistakin. Ja sinne, missä ei onnistuta, on sotemalliin jo leivottu valmis ratkaisu: lähetetään lisää rahaa. Jos ei suju vieläkään, lähetetään taas lisää.”

Tämä oli ensimmäinen veikkaus. Entä toinen?

2. Entä sitten yksityiset?

”ERÄS kiinnostavimmista ilmiöistä lopun ajan sotekeskustelussa oli yksityisten toimijoiden lähes täydellinen hiljaisuus. Aikaisemmin varsin vahvasti esiintyneet hoiva-alan yritykset ja niiden edunvalvojat olivat soten loppusuoralla lähes näkymättömissä.

Todennäköisesti tämä kertoo siitä, että isot terveys- ja hoiva-alan toimijat arvioivat lopulta hyötyvänsä juuri sellaisesta sotesta, jonka hallitus nyt ajoi ratkaisuun saakka. Ne ovat havainneet, että korkea palomuuri julkisten ja yksityisten palvelujen välillä takaa niille paremmat tuotot kuin sellainen julkisen ja yksityisen tiivis yhteistyö, jota vielä edellinen hallitus ajoi.

Syntymässä on kahden kerroksen malli, jossa toisella puolella on työterveys ja vauraampien kansalaisten yksityiset terveys- ja hyvinvointipalvelut, toisella puolen julkiset palvelut sen tasoisina millaisiksi ne sotessa muodostuvat. Mallissa yksityisten palvelujen kuluttajat maksavat sekä omat palvelunsa että veroina myös hyvän osan niistä julkisista palveluista, joita eivät käytä. Julkinen erikoissairaanhoito on oma lukunsa, sen asiakaskuntaan kuulunevat jatkossakin lähes kaikki siitä riippumatta, ostavatko peruspalvelunsa yksityiseltä…

…(Yksityisten) palvelujen käyttäjät tarjoavat yrityksille… vakaata tulovirtaa työterveyspalvelujen rinnalle. Tämän lisäksi tietysti yritykset myyvät jossain muodossa palvelujaan myös julkiselle puolelle kuten ennenkin.

Tässäkin suhteessa tilanne voi muuttua niiden kannalta lopulta selvästi edullisemmaksi… Mitä korkeampi on palomuuri julkisen ja yksityisen välissä, sitä suuremmassa hädässä yksityisen apuun turvaudutaan ja sitä helpompi on hinnoitella apu vähän reippaammin.”

Valuvika näkyvissä

EN MUISTELLUT vanhaa tekstiä kehuakseni kristallipalloani. Halusin vain osoittaa, että tämän päivän ongelmat olivat selvästi nähtävillä ja sisään leivottuna nykyiseen sotemalliin. Jos saatoin tavallisena sivustakatsojana nähdä tämän, kyllähän varsinaisten asiantuntijoiden ja asiaan perehtyneiden poliitikkojen oli pakko nähdä tämä vielä paljon selvemmin?

Elleivät he sitten olleet ideologioiden sokaisemia tai vain päättäneet runnoa hankkeen läpi seurauksista piittaamatta. Sekin valitettavasti voi olla mahdollista.

Vetoaminen koronaan on kehno selitys. Kesällä 2021 oli jo eletty yli vuosi korona-aikaa ja sen seuraukset olivat jo siinä vaiheessa ainakin jossain määrin huomioon otettavissa. Myös palkkaharmonisoinnin tuoma kustannusnousu oli jo hyvissä ajoin laskettavissa. Hallituksella oli vielä pari vuotta aikaa huomioida nämä esimerkiksi muuttamalla hankkeen aikataulua. Sitä se ei tehnyt.

Sipilän hallituksen sotemallissa yksityiset palveluntuottajat; Mehiläiset, Terveystalot, Aavat, Attendot ja Pihlajalinnat olisi sidottu tiiviisti yhteistyöhön tuottamaan palveluita julkisen palvelutuottajan rinnalla. Hinnoittelu olisi ollut samalla pohjalla, kilpailu olisi ollut kilpailua asiakkaista laadulla ja tehokkuudella. Se ei kelvannut.

KUN KIURUN mallissa julkinen ja yksityinen jyrkästi erotettiin, tasapainoista yhteistyötä ei synny. Sen sijaan yksityinen puoli käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lypsää parhaan mahdollisen hinnan aina, kun julkinen hätätilanteessa huutaa apua. Tietenkin. Sitä voi syyttää korkeintaan hädänalaisen tilan hyväksikäytöstä. Moraalista painettakaan ei pahemmin ole, kun poliittiset päättäjät niin näyttävästi antoivat ”pörriäisille” pakit. Sitä saa mitä tilaa.

Jos nyt jostain kilpaillaan, niin lähinnä hoitajista ja lääkäreistä, mikä toki nostaa heidän palkkatasoaan. Asiakkaat saavat rimpuilla jonoissa sen minkä pystyvät. Hyvinvointialueilla ammattilaiset yrittävät pelastaa sen, mikä näillä säännöillä toimittaessa ylipäätään on mahdollista ja hyvä että yrittävät. Säästöohjelmia rakennetaan hiki hatussa ja laastarilappuja liimaillaan sinne ja tänne. Valitettavasti se ei ratkaise kehnon sotemallin aiheuttamaa perusongelmaa.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 2.10.2023