Kategoria: Blogit

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023

Ihaillaan ja vihaillaan

KUN MUINOIN opiskelin Tampereella yliopistossa, osallistuin aktiivisesti nuorisopolitiikkaan. Olinpa jossain vaiheessa yhden pikkuruisen järjestön, liberaalinuorten, puheenjohtajakin.

Kampanjoimme innokkaasti ympäristöasioista teemalla ”maksetaan luonnosta, tulevaisuus tuleville”. Toimisi varmaan tänäkin päivänä? Yritimme ajaa naisten tasa-arvoa ja puolustaa sorrettujen vähemmistöjen oikeuksia siihen aikaan, kun ns. rauhanvoimat yliopistolla keskittyivät palvomaan Neuvostoliittoa ja vaanimaan, ettei kukaan vain syyllisty rauhanvastaisiin (Neuvostoliittoa arvosteleviin) puheisiin.

Olimme pieni vähemmistöryhmä itsekin, joten tuskin moni huomasi edes olemassaoloamme.

Vuosikymmeniä myöhemmin eräs ystäväni kiteytti tuosta ajasta jotain hyvin oleellista:

”Hienointa oli se, että vaikka kuinka vänkäsimme keskenämme suurista periaatteista, kukaan ei ikinä vedonnut, että asia on näin ja näin, koska joku tärkeä idoli (Marx, Lenin, Kekkonen, Alkio, Mannerheim tai kuka tahansa) on niin sanonut.

Tunsimme toki heidän ajatuksensa, eihän niiltä siihen aikaan olisi voinut välttyäkään. Itse arvostin suuresti esimerkiksi John Stuart Milliä, mutta ei olisi tullut mieleenkään perustella jotain ajatusta sillä, että kun kerran Millkin 180 vuotta sitten…

URHEILUKATSOMOSSA fanitan varauksetta ja innostuneesti. Mitä olisi kunnon futis- tai lätkämatsi ilman vahvaa tunnetta, että seisoo vannoutuneesti oman joukkueen puolella? Ihailen laulajia ja soittajia ja annan tunteideni velloa heitä katsellessa tai kuunnellessa.

Silti vanha varovaisuuteni poliittista idolisointia kohtaan on säilynyt. Heittäytymistä jonkun poliitikon puhdasoppiseksi palvojaksi pidän suorastaan vaarallisena. Maailmanhistorian verisimmillä diktaattoreillakin on yleensä ollut sankat ihailusta sokeutuneet kannattajansa, jotka vielä kiihottavat ja yllyttävät toisiaan. Some on tehnyt tästä yhä helpompaa.

Tämä ei tarkoita, etten arvostaisi sitä työtä, mitä sannariikkapetterit tekevät. Päinvastoin, se on kovaa ja tärkeää työtä kovissa paineissa. Loppujen lopuksi useimmat tekevät sitä vilpittömästi parhaansa yrittäen, keinot ja tavoitteet vain vaihtelevat. Poliitikkojen yleinen dissaaminen tuntuu halpamaiselta.

Jos ei langeta yleiseen halveksuntaan, pudotaan valitettavan helposti yleistyksiin. Vasemmistolaisen mielestä porvaripoliitikot ovat pahoja (tekevät päätöksiä pelkkää ilkeyttään, koska haluavat pahaa ihmisille, kyykyttää köyhiä…) ja porvarin mielestä taas vasemmistolaiset ovat tyhmiä (tekevät päätöksiä, joiden kamalia seurauksia eivät ymmärrä, ovat ideologisesti sokeita…).

EIHÄN SE NÄIN mene oikeasti. Mutta kiihkeän poliittisen ihailijan nahoista löytyy yleensä kiihkeä vihailija.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.8.2023

Vieläkö konsensus joskus virkoaa?

Sanotaan, että Suomi ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu konsensuksella. Mitä se tarkoittaa?

Ainakin se tarkoittaa poliittista yhteistyötä yli erilaisten blokkirajojen; oikeiston ja vasemmiston, porvarien ja sosialistien, liberaalien ja konservatiivien. Siinä rinnalla työmarkkinoilla harjoitettua laajaa sopimista ja vielä näiden kahden, politiikan ja työmarkkinoiden, moninaista ristiinkytkentää.

Konsensus on tylsää, harmaata ja ikävää. Sitä ei ole rakennettu värikkäästi twittereissä ja mielipidepalstoilla vaan pikemminkin suljetuissa kabineteissa. Konsensus on usein ollut myös vanhakantaista ja jäykistävää, vanhoja rakenteita säilyttävää. Joskus lehmänkauppoja ja ilman muuta eri vaiheissaan perin patriarkaalista.

Toisaalta konsensuksella on myös pystytty murtamaan vaikeita ja suorastaan ylitsekäymättömiä esteitä. Tästä esimerkkinä vaikkapa eläkeuudistukset (vrt. Ranska) ja kaikkein tuoreimpana Nato-jäsenyys. Jos Nato-jäsenyyttä olisi ajettu niukoilla enemmistöillä ratsastaen ja irtiottoja tavoitellen eikä laajaa yhteisymmärrystä vaalien, se tuskin olisi koskaan toteutunut. Jos olisikin, haavat olisivat syviä ja verisiä.

Konsensus ei todellakaan tarkoita samanmielisyyttä, ei missään nimessä. Pikemminkin erimielisyyden tunnistamista ja tunnustamista ja sitä, että siitä huolimatta voidaan yrittää neuvotella ja sopia asioista. Joskus tämä ristiriitojen sääntely on onnistunut, toisinaan sitten taas ei.

Oleellista on, että toista mieltä olevista ei määrätietoisesti rakenneta viholliskuvaa tai haeta ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan” -asetelmaa. Osataan ajatella, että joissakin asioissa olemme ehkä samaa mieltä, joissakin eri mieltä. Voidaan jopa hyväksyä ja ymmärtää myös välimaaston mielipiteitä. Joskus harvoin peräti arvostaa niitä.

Toki vaalien tai työmarkkinaneuvottelujen alla aina on uhottu. Perinteinen stereotypia kai on, että siinä vaiheessa vasemmistolaisten ja työntekijöiden puheissa porvarit ja työnantajat ovat pahoja ja ilkeitä ja vastaavasti näiden julistuksissa toisella puolella ollaan tyhmiä ja vastuuttomia.

Vallattomat keskusjärjestöt

Työmarkkinoilla konsensus on merkinnyt ennen kaikkea keskusjärjestöjen välistä sopimista ja yhteistyötä ja yhteyttä poliittiseen päätöksentekoon. Kun on voitu vaikuttaa laajaan joukkoon asioita, sopiminen on ollut helpompaa. ”Me voimme antaa periksi tässä kohtaa, kun te osaltanne suostutte hyväksymään tämän jutun.” Mutta jos sopijoita on vain kaksi ja sovittavana vain yksi asia, siinä yleensä toinen voittaa ja toinen häviää.

Työmarkkinoiden konsensusajattelun rapautuminen lähti liikkeelle Elinkeinoelämän keskusliiton päätöksestä kerta kaikkiaan kieltäytyä kaikesta palkkoihin liittyvästä sopimisesta keskusjärjestöjen välillä.

Se käytännössä siirsi työmarkkinoiden päätösvallan keskusjärjestöiltä liittojohtajille. Näillä taas ei ole minkäänlaisia kannusteita ajatella ja tarkastella asioita kokonaisuuden, koko yhteiskunnan edun kannalta, vaan ennen kaikkea kilpailla muiden liittojen kanssa. Työntekijöiden liitoille tärkeintä on yrittää saada enemmän ja parempaa kuin muut ja työnantajien liitoilla ponnistella tämän estämiseksi. Tämä noin karrikoituna.

Kun keskusjärjestöt eivät voi puhua työmarkkina-asioista, niiden vaikutusvalta myös muihin esim. sosiaali- ja eläkekysymyksiin on kutistunut. Tämä valta ei ole siirtynyt liitoille. Tätä moni toki pitää hyvänäkin.

Nyt järjestöt ovat sitten konsensuksen sijasta siirtyneet tukemaan polarisaatiota. Hallitusten vaihtuessa työnantajien ja työntekijöiden järjestöt ovat vuorotellen pyrkineet maksimoimaan itselleen myönteisen hallituksen linjanvedot omaan suuntaansa. Vastaavasti epämieluisan kohdalla käydään neliraajajarrutukseen.

Perinteinen ajattelu työmarkkinoilla oli, että ei kannata pyrkiä selkävoittoihin, koska samojen naamojen kanssa joudutaan neuvottelemaan seuraavallakin kierroksella. Se tasoitti ylivoimapyrkimyksiä.

Nyt vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon ollaan päinvastaisella linjalla. Kun itselle myötämielinen hallitus sattuu kohdalle, täytyy pyrkiä niin rajuun tyrmäykseen, ettei vastapuoli kunnolla tokene kanveesista, vaikka seuraavalla kierroksella hallitus sattuisikin olemaan taas sille myönteinen.

Polarisaation politiikkaa

Politiikan puolella 2010-luvun alun Katainen/Urpilainen ja Stubb/Rinne -hallitukset olivat toistaiseksi viimeinen pyrkimys rajalinjoja ylittävään yhteistyöhön. Ainakin tulosten perusteella tuo riitaisa yhteistyö epäonnistui surkeasti: sekä kansantalous että valtion talous laskettelivat onnetonta alamäkeä ja verotus kiristyi rajusti.

Olosuhteet toki olivat vaikeat, mutta omat isotkin vaikeutensa on ollut myös edeltäjillä ja seuraajilla. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimusta tämän hallituskauden perusteellisen epäonnistumisen syistä. Sen virheistä voisi saada arvokasta oppia, jos joskus tulevaisuudessa sittenkin kokeiltaisiin jotain vastaavaa.

Joka tapauksessa siitä lähtien hallitukset ovat kääntäneet konsensusajattelulle tiukasti selkänsä. Niin Sipilän, Rinne-Marinin kuin nyt alkuaskeliaan vetävän Orpon hallitukset ovat yrittäneet kiireen vilkkaa saada aikaan mahdollisimman jyrkkiä muutoksia omaan suuntaansa. Mieluiten niin, että muutosten peruminen seuraavan hallituksen toimesta olisi mahdollisimman vaikeaa.

Sipilän hallitus ehkä kokemattomuuttaan vielä osin epäonnistui tässä, kun Rinteen joukkue ensi töikseen veti vessasta alas ison joukon edeltäjänsä hankkeita.

Rinne-Marinin hallitukset olivat tässä suhteessa selvästi taitavampia, eikä esimerkiksi tulipalokiireellä kokoon kyhättyä huteraa sotemallia päästä käytännössä kunnolla korjaamaan, vaikka rakennevirheet ja ongelmat ovat osoittautuneet todella suuriksi ja terveydenhuollon kriisi vain syvenee.

Tämän hallituksen pikku ongelma oli lähinnä siinä, että enemmistön saamiseksi se joutui ottamaan vielä blokin ulkopuolelta Keskustan mukaan hallitukseensa, mikä joissakin kohdin jarrutti hallituksen etenemistä niin rajusti vasemmalle kuin pääministeri Marin ja hänen tukijansa olisivat halunneet.

Orpon hallitus on nyt Sipilän ajoista oppineena yrittänyt ottaa edeltäjänsä linjan ja valaa neljässä vuodessa betoniin sellaisia hankkeita, ettei seuraaja pääse niitä enää helposti murentamaan. Saa sitten nähdä, miten se onnistuu, jos hallitus ylipäätään kaiken ryöpytyksen keskellä säilyy hengissä.

Tarvitaanko konsensusta?

Jos siis konsensus ei Suomessa ole vielä ihan täydellisesti kuollut, niin se on joka tapauksessa henkitoreissaan. Entä tulevaisuus? Tarvitaanko konsensusta ylipäätään? Itse ainakin pidän tätä nykyistä konsensuksen vastakohtaa, blokkiutumista ja polarisaatiota, yhteisen hyvän kannalta kovin vahingollisena. Sillä tavalla ei tehokkaimmin kehitetä hyvinvointiyhteiskuntaa, torjuta ilmastonmuutosta tai varauduta tuleviin kriiseihin, joita väistämättä on edessämme. Ei edes puolusteta demokratiaa.

Vanhaan tuskin voidaan palata. Uuden ajan poliitikkojen on löydettävä uudenlaiset yhteistyön ja sopimisen muodot, jotka kestävät myös raakalaismaisella someaikakaudella, jossa kuulemma ”mitään keskitietä ei ole olemassa”. Tottakai myös ihmissuhteet ja johtavien poliitikkojen toimintatavat vaikuttavat siihen, rakennetaanko eri näkemysten välille sotaa vai rauhaa. Siksi myös puolueiden johtajien vaihtumisella voi aina olla oma merkityksensä kehitykseen.

Työmarkkinoilla on sitten oman harkintansa paikka. Hankkiudutaanko mukaan uuden konsensuksen rakentamiseen vai tyydytäänkö ajautumaan yhteiskunnan rakentamisen syrjäpoluille?

Mutta ehkä mikään tämän suuntainenkaan ei onnistu. Silloin jatketaan jyrkästi ristiriitaisten blokkihallitusten eestaas-vaihtelua vaaleista toiseen, kunnes yksi kokoonpano kyllästyy tähän ja päättää ryhtyä enemmistönsä turvin muutoksiin, jotka turvaisivat sille pysyvän valta-aseman. Silloin ollaankin jo vahvasti Unkarin tiellä, riippumatta siitä, mikä porukka tuo sattuu olemaan.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 2.8.2023

Taas tehdään aivan väärää politiikkaa

Petteri Orpon hallituksen alku palautti mieleeni presidentti Mauno Koiviston toteamuksen, että kaikki politiikka on aina väärää politiikkaa – joltakin kantilta katsottuna. 

Alkuperäistä sitaattia googlatessani törmäsin sattumalta Vasemmistoliiton silloisen kansanedustajan Erkki Virtasen kirjoitukseen kesältä 2011. Jyrki Kataisen hallitus oli juuri ankaran väännön jälkeen saatu kokoon ja Virtasen puolueestakin oli ihan yllättäen tullut hallituspuolue. 

Virtasen puolustuskirjoitus istuisi loistavasti myös tähän päivään. Lainataan vähän:

”Oppositio on oppositio ja hallitus on hallitus. Hallituspuolueille harjoitettava politiikka on tietenkin oikeaa ja oppositiolle se on väärää. Näin se on ollut ja tulee aina olemaankin. Sopeutumisvaikeuksia syntyy siirtymävaiheessa oppositiosta hallitukseen tai päinvastoin.

Äänestäjät eivät välttämättä suostu ymmärtämään näitä siirtymiä ja niihin liittyviä selityksiä yhtä helposti kuin aiemmin. Äänestäjä voi vaikka kysyä ehdokkaaltaan ikävästi, että miksi sinä nyt oppositiossa vaadit sosiaaliturvan parantamista, kun et sitä hallituksessa ollessasi hoitanut?

Vastaus on helppo, mutta äänestäjien miellyttämisen kannalta vaikea: politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Hallituksen on kannettava vastuu siitä, että politiikka ja ennen kaikkea talous pysyvät kunnossa. Se on hallitusten ikiaikainen tehtävä. Niiden on tarvittaessa tehtävä myös ikävät päätökset. On tehtävä ”väärää” politiikkaa.” 

Hyvin sanottu.

ON MONIA uuden hallituksen linjauksia, joita en kannata. Samoin oli edellisellä ja sitä edellisellä. On mielestäni tyhmiä linjauksia, joiden uskon kaatuvan, ja vielä tyhmempiä, joiden toivon kaatuvan.

Ymmärrän hyvin, että jokaisella säästöllä on omat nimikkojärjestönsä niitä vastustamassa, ja useimmat niistä saavat siihen tarkoitukseen vielä valtionapua. Sekin kuuluu demokratiaan. 

Samoin ymmärrän, että työmarkkinajärjestöjen mielestä hallitus ei saisi ehdottaa yhtään mitään, vaan vain nöyrästi anella niitä sopimaan mitä sopivatkaan, jos sopivat. Sekin kuuluu kuvioon.

Vähän vaikeampi on ymmärtää, miten voisi tehdä miljardisäästöjä koskematta mihinkään ikävään? Tai millä logiikalla talouteen saataisiin vauhtia kiristämällä yritysten ja töissä ahkeroivien verotusta, kuten myös on ehdotettu. Mutta se on toki opposition oikeus ja ikiaikainen tehtävä.  

JOS OLISIN oppositiojohtaja, toivoisin silti salaa mielessäni, että hallitus onnistuisi säästöhankkeissaan. Ihan vain siltä varalta, että protestoiva kansa äänestäisi minut vastuuseen seuraavissa vaaleissa. Olisi nimittäin paljon helpompi alkaa toteuttaa taas niitä mukavampia unelmajuttuja, kun likainen ja raskas työ olisi tehty ja talous sen ansiosta olisi vähän paremmalla tolalla.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 2.7.2023

Verottajakin tutki: kotitalousvähennys karsii harmaata taloutta

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy kovin niukasti väärinkäytöksiä. Tämä käy ilmi Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön erittäin perusteellisesta selvityksestä, joka julkistettiin viime viikolla, mutta jäi valitettavan vähälle huomiolle.

Tutkijoiden Lasse Winter, Antti Tokola ja Tatta Garselius laatima työ perustuu asiantuntijahaastatteluihin sekä vuosien 2018-21 verotustietoja käsittelevään laajaan ja monipuoliseen tilastolliseen analyysiin. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä yli 600 toimialalla on ollut jotenkin tekemisissä vähennyksen kanssa. Eli valtava määrä yrityksiä ja työtä, josta on maksettu palkat ja palkkaverot, alvit, sotu- ja eläkemaksut.

Selvityksessä todetaan verottajakielellä kotitalousvähennyksen pyrkivän torjumaan harmaata taloutta ”kohdentamalla kuluttajien kysyntää ennakkoperintärekisterissä oleviin yrityksiin ja tuottamalla vertailutietoa verovalvontaa varten.”

Tässä onkin selvityksen mukaan onnistuttu:

”Verotarkastuskertomusten ja asiantuntijahaastattelujen perusteella kotitalousvähennysilmoituksista saatavat tiedot ovatkin toimineet hyödyllisenä vertailutietona ja riski-indikaattorina verovalvonnassa. Järjestelmä muodostaa yritykselle myös lisäkannustimen hoitaa verovelvoitteensa asianmukaisesti pysyäkseen ennakkoperintärekisterissä.”

Selvityksessä korostetaan, että harmaan talouden riski on alhainen erityisesti silloin, jos yritys saa pääosan liikevaihdostaan kotitalousvähennykseen oikeuttavista töistä. Jos yrityksen vähennykseen kytkeytyvä toiminta on satunnaista tai pienimuotoista, tätä myönteistä vaikutusta ei enää näy.

Vain 5-7 prosentissa virheitä

NIINPÄ KUN tutkijat laskevat yhteen kaikki mahdolliset ”tahattomat tai tietoisesti verohyödyn saamiseksi tehdyt virheelliset ilmoitukset”, päädytään vain noin 5-7 prosenttiin vähennyksistä. Ja tässä luvussa on todellakin kasattu kokoon kaikki mahdollinen. Esimerkiksi koko laskun summan ilmoittaminen erehdyksessä pelkkien työkulujen sijasta, vähennyskelvoton työ, itse tehdyn tai perheenjäsenen työn ilmoittaminen tai remonttikulujen jakaminen kahdelle vuodelle, vaikka työ oikeasti olisi tehty vain yhtenä.

Eli kaikenlaista hyvin pientä yritystä ja erehdystä, ja todellakin kovin harvinaista sekin. Isommat vedätykset vaatisivat jo työn tekijän ja teettäjän yhteistä huijauspyrkimystä, ja siinä taas juuri vähennysjärjestelmän tuottama vertailutieto selkeästi kasvattaa kärähtämisen riskiä. Ei kannata.

Joka tapauksessa selvityksen mukaan ”kaikki arviot viittaavat siihen, että merkittävä kytkös kotitalousvähennysjärjestelmään tekee yrityksestä harmaan talouden toiminnan näkökulmasta vähemmän riskialttiin.”

Verotuksen tuntijat asialla

SELVITYKSESTÄ huomaa, että tekijät tuntevat aiheensa perin pohjin, toisin kuin esimerkiksi pari vuotta sitten julkistetun surullisen kuuluisan VATT:n paperin laatijat, jotka erittäin köykäisin perustein väittivät, ettei kotitalousvähennyksellä muka olisi mitään työllistävää tai harmaata taloutta vähentävää vaikutusta. Tuo väite saikin asiantuntijoilta tyrmäävän kritiikin ja sen ongelmia eritellään myös tämän selvityksen tutkimuskatsauksessa.

Tässä nyt tehdyssä selvityksessä johtopäätöksiä on punnittu monelta kantilta ja sen tuloksena ne ovatkin varsin varovaisia. Niissä korostetaan asiantuntevasti sitä, että täsmällisten vaikutusarvioiden tekeminen ja väittämien esittäminen vähennyksestä on erittäin vaikeaa.

Kotitalousvähennyksen ohella nimittäin moni muukin tekijä vaikuttaa kuluttajien ja yritysten käyttäytymiseen. Talouden suhdanteet vaikuttavat siihen, miten kuluttajat toimivat remonttien suhteen verrattuna vaikkapa jokapäiväisiin välttämättömyyksiin. Kotitalousvähennyksen muutokset taas tuntuvat tilastoissa hitaasti, sillä ihmisillä on muutakin mietittävää kuin se, mihin poliitikot tällä kertaa rajat ja prosentit säätivät.

Eräs kotitalousvähennyksen rinnalla samansuuntaisesti harmaata taloutta torjuva vaikutus tuli asunto-osakeyhtiölain muutoksessa, kun asukkaat velvoitettiin laajalti ilmoittamaan remonteistaan ja käyttämään monissa tehtävissä sertifioituja ammattilaisia. Mikä on näiden yhteistä vaikutusta, mikä erillistä, paha sanoa.

Selvitys nostaa kiinnostavasti esiin myös eräitä vähennyksen harvemmin keskusteluun nousseita myönteisiä vaikutuksia. Tällaisia saattaa olla vaikkapa kannustin huolehtia paremmin asuntokannasta. Tai sitten se, että kun töitä ulkoistetaan ammattilaisille, se voi edistää uusien innovaatioiden ja entistä parempien työmenetelmien kehittämistä, puhutaan sitten remonteista, hoivasta tai siivouksesta.

Valvontaa vaikea enää lisätä

KUN KYSEESSÄ on harmaan talouden selvitysyksikkö, tutkijat ovat perusteellisesti pohtineet myös keinoja, joilla harmaan talouden mahdollisuus saataisiin puristettua vieläkin alhaisemmaksi kuin tuo alussa mainittu 5-7 prosenttia. Tätä varten on käyty läpi laaja katsaus vastaavista järjestelmistä muissa maissa.

Joitakin toimivia keinoja tuodaankin esiin, mutta ne pääasiassa edellyttäisivät entistä tiukempaa valvontaa, byrokratiaa ja vaivannäköä paitsi verottajalta, myös työn tekijöiltä ja teettäjiltä. Niinpä kustannus/hyöty -suhde jäisi näistä toimista varsin vähäiseksi, ellei jopa miinusmerkkiseksi. Pientä silakkaa ei kannata jahdata kovin massiivisilla kalastusvälineillä.

Jos laajasta selvityksestä hakee kritisoitavaa, se kohdistuu ehkä yhteen selvityksen perushypoteeseista. Siinä nimittäin oletettiin, että vähennyksen ansiosta kotien palveluihin kohdistuisi vielä pienempi harmaan talouden riski kuin muilla aloilla. Tähän perustuen selvityksessä ollaan ikään kuin pettyneitä, että kotipalveluiden riski harmaaseen talouteen ei selvityksen perusteella havaittavasti eroa muista aloista.

Itse arvioisin tilannetta sen vaihtoehdon pohjalta, että meillä ei olisi ollenkaan kotitalousvähennystä. Tilanne ehkä ei olisi yhtä vaikea kuin ennen vähennyksen käyttöönottoa 1990-luvulla, jolloin kuluttajilla ei ollut kerrassaan minkäänlaista intoa tai intressiä maksaa palveluistaan kuitilla, eikä työn suorittajilla tarjota sitä. Mutta silti olettaisin, että ilman verovähennystä kotipalveluissa joka tapauksessa liikuttaisiin huomattavasti enemmän harmaalla alueella kuin yritysten välisissä b2b-yhteyksissä, joissa molemmat osapuolet ovat kirjanpitovelvollisia tekemisistään ja ovat monien ristikkäisten verotusta koskevien säädösten ja valvonnan alaisia.

Eli kun selvityksessä nyt todetaan, että harmaan talouden suhteen on kotipalveluissa noustu jokseenkin samalle tasolle kuin muillakin vertailualoilla, pitäisin sitä erinomaisena saavutuksena ja suurelta osin kotitalousvähennyksen ansiona.

Joko omavastuu poistetaan turhana?

MITEN TÄSTÄ eteenpäin? Hallitusohjelmaneuvottelujen veroryhmissä myös kotitalousvähennys lienee käsittelyssä. Itse en veivaisi vähennystä erityisemmin suuntaan eikä toiseen, vaikka poliitikkojen intohimona tuntuu olevan muutella sitä lähes joka vuosi suuntaan tai toiseen.

Ilman muutoksiakin vähennyksen hyvät puolet säilyvät. Rehellistä työtä ja siihen liittyvää sosiaaliturvaa monille pienituloisille, kuluttajansuojaa asiakkaille, kannustinta kansalaisten kannalta merkittäville palvelualojen yrityksille ja ennen kaikkea rehdin veronmaksukulttuurin voimistamista.

Jos jotain muuttaisin, niin heittäisin vihdoin romukoppaan aivan turhan 100 euron omavastuuosuuden. Jos tiukan talouden oloissa halutaan tasapainotella, niin alennetaan sitten vähennyksen ylärajaa vastaavasti.

Omavastuuosuutta käsitellään myös tässä esitellyssä selvityksessä ja todetaan, ettei sen poistolla olisi merkitystä harmaan talouden torjunnassa. Ei varmasti olisikaan, mutta se yksinkertaistaisi järjestelmää, ja se on aina kaikissa muutoksissa hyvä tavoite.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 30.5.2023

Porsaanreikiä ja yritystukia uusiokäyttöön

KUN MEILTÄ suomalaisilta kysytään valtion velkaantumisesta, vastaamme kuuliaisesti, että olemme kovin huolestuneita. Kun sitten kysytään säästöistä, suosimme lämpimästi kaikkea, mikä ei meitä itseä kirpaise. Sama koskee veroja. Kiristyksetkin kelpaavat, kunhan ne eivät satu omaan nilkkaan.

Oikeasti parhaita säästöjä tai kiristyksiä olisivat kuitenkin juuri ne, jotka kohdistuvat myös meihin itseemme, mahdollisimman moneen meistä. Mieluummin euro pois miljoonalta kuin tuhat euroa tuhannelta. Mutta se istuu huonosti ”kannatan, kunhan joku muu tinkii puolestani” -ajatteluun.

Ei ihme, että puolueet olivat taas vaalien alla ihan kippurassa, kun tuli puhe säästöistä. Varsinkin, kun joka säästökohteelle löytyy vielä oma verovaroin rahoitettu etujärjestökin vastustamaan.

Jotain piti kuitenkin vaalitenteissä vastata. Olennaista oli löytää kohteita, joita omat äänestäjät eivät ikinä joutuisi maksamaan. Verotuksen porsaanreiät, kehitysapu, puoluetuki, byrokratia ja ympäristölle haitalliset yritystuet… Ne ovat ikiliikkujia, joista vaalien alla irtoaa miljardeja, vaalien välillä ei yleensä euroakaan. Niinpä ne voi kierrättää uusiokäyttöön taas seuraavissa vaaleissa. Kätevää!

Aina voi lisäksi luvata kiristää viina- ja tupakkaveroja. Sitä ei kukaan kehtaa vastustaa, vaikka kiristykset kohdistuvat kaikkein köyhimpiin. Ympäristö- ja haittaveroista saattoi puhua vain, jos ei paljastanut, että ne ovat lähinnä bensa- ja energiaveroja.

NYT ON vaalit käyty ja nuo ”säästökohteet” kärrätty puoluetoimistojen takahuoneisiin uutta kierrosta varten. Pääsiäisen jälkeen Petteri Orpo alkaa haravoida muiden puoluejohtajien hallitushaluja.

Mistä ne tulevan hallituksen oikeat säästöt – tai veronkiristykset – löytyvät? Sitä on paha lähteä veikkaamaan ennen kuin on jotain hajua, ketkä siellä hallituksessa lopulta istuvat.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Mitä tahansa hallitusohjelmissa päätetään, ikävät asiat pitäisi aina toteuttaa heti ensimmäisessä budjetissa. Kipeiden päätösten on paras kirpaista myös omia porukoita. Kyllä maailman onnellisin kansa silloin nielee myös pienet leikkaukset, jos ne koetaan tasapuolisiksi ja oikeudenmukaisiksi.  

Kaikki se, mitä jätetään tuleville vuosille, jää toteutumatta. Niistä tulee seuraavan hallituksen ”päätösperäisiä työllisyystoimia”, joista riidellään vuodesta toiseen, eikä valmista tule milloinkaan.

Ikävät asiat kannattaa siivota heti pöydältä myös hallituksen oman edun nimissä. Äänestäjillä on silloin useampi vuosi aikaa niellä kiukkunsa ja kiinnostua ihan muista aiheista ennen seuraavia vaaleja. Vaalien alla pyyhitään sitten yhdessä pölyt ikiliikkujista: verotuksen porsaanreiät, yritystuet…

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 8.4.2023

Taitosi rapistuvat koko ajan helppouden siivellä

JOSKUS KAUAN sitten Budapestissa unkarilainen juttukumppanini kehui, että heidän lääkärinsä ovat taitavampia tekemään diagnooseja kuin suomalaiset.

Isänmaallista intoa, ajattelin. Mutta hän perusteli.

”Teillä vauraassa Suomessa voidaan potilas heti lähettää moniin kokeisiin ja vasta sitten tehdään johtopäätöksiä. Meillä pitää päätellä kaikki ilman lisäapuja, vain potilasta tutkimalla.”

Tuo oli liioittelua, tiedän. Mutta todellakin, jos käytössä on pelit ja vehkeet, ei tarvitse aina niin kovasti vaivata omaa päätään.

TÄMÄ PALASI mieleen, kun luin jutun nuorten harjoittelijoiden vaikeuksista laskea vaihtorahat kaupan kassalla. Ei auta, vaikka kassakone näyttää oikean palautussumman.

Siis jos asiakas maksaa 11,70 euron ostokset 20 euron setelillä, kassakone kyllä näyttää, että pitää maksaa 8,30 takaisin. Mutta millaisia kolikoita tai seteleitä kassasta pitää kaivaa, jotta saadaan kokoon 8,30? Siinä se pulma.

Tämä kertoo kahden taidon rapistumisesta; päässälasku ja rahojen tuntemus. Molemmat taidot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta kieltämättä niitä tarvitsee käytännön elämässä yhä harvemmin. Maksut tehdään kortilla ja laskemista varten on laskimet. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta vieraantuneet heille lähes turhiksi käyneistä taidoista.

TAKSIUUDISTUS on yksi jatkuvan valituksen aiheista, osin syystäkin. Mutta yksi ongelma liittyy kyllä aivan muuhun. Nimittäin se, että kuskit eivät tunnu enää osaavan mihinkään ns. perstuntumalla.

Tämä ei ole ensi sijassa sen tuhannesti kirotun pernerin vika. Se paljastuu viimeistään, kun istahtaa taksiin jossain ulkomailla. Eivät ne osaa sen paremmin perille.

Tärkein syyllinen taitaa olla hieno keksintö, joka on helpottanut meidän kaikkien liikkumista. Navigaattori. Meistä kaikista on tullut karttasokeita. Kukapa enää painaa mieleensä etukäteen, että mene siis tuota tietä ensin noin kilsa, käänny toisesta risteyksestä oikealle ja sitten kohta taas vasempaan..?

Eihän karttoja enää ole olemassakaan. Navi puolestaan varmistaa yleiskuvan hajoamisen paljastamalla reitistä vain pikku pätkän, ja jos näkymää suurentaa, katoavat yksityiskohdat.

Navia tihrutessa ei enää edes tarkkailla ympäröiviä maamerkkejä (…heti Esson baarin jälkeen oikealle) tai tienviittoja. Vaikka jonkun ajan kuluttua ajelisit samaa reittiä, se ei ole painunut mieleen, vaan taas täytyy turvautua naviin. Taidot ruostuvat.

AIKOJEN SAATOSSA monet ennen tarvitut taidot ovat kadonneet tarpeettomina ja uusia tullut tilalle. Osaaminen vaatii jatkuvaa harjoittamista ja sen puutteessa juuri nyt ovat siis uhanalaisina päässälasku ja kartanluku. Se paljon puhuttu tekoäly on vasta tulollaan. Ehkä seuraavaksi on vuorossa luku- ja kirjoitustaito?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 26.2.2023

Lahjoitatko sähkötukesi Ukrainaan?

KUN MAAN hallitus onnistui joulun alla kyhäämään kokoon uuden (juuri vaalien kynnyksellä jaettavan) satojen miljoonien sähkötuen kaikkien jo syksyllä päätettyjen tukien lisäksi, moni huokaisi helpotuksesta. Ovathan jyrkästi kohonneet sähkölaskut käyneet osalle suomalaisista todella raskaiksi.

Tuoreiden kyselyjen mukaan sähkötuilla onkin laaja kannatus. Kukapa ei ottaisi rahaa vastaan, jos voi uskotella itselleen, että se kuuluisa joku muu sen lopulta maksaa? Ja kuten sanottu, osa meistä tukea oikeasti tarvitseekin. Kuinka pieni tai suuri osa, siitä ei ota selvää Erkkikään. Eikä näköjään edes Sanna tai Mika.

Toisaalta on myös nostattanut kiukkua, että tukea valuu todennäköisesti satoja miljoonia myös sellaisille äveriäille, jotka eivät sitä lainkaan tarvitse, mutta ottavat toki ihan mielellään vastaan. Sellaista järjestelmää ei pidetä terveenä, joka ensin verottaa ankarasti, ja sitten muka armeliaasti palauttaa osan rahasta tukiaisina.

Poliittiset päättäjät valittavat, että tuen parempi kohdistaminen on ihan mahdottoman vaikeaa, vaikka hyvin tietävät, että kaikkein suurimmat tuet taitavat mennä hienostoalueiden isojen omakotitalojen omistajille, jotka saavat parhaassa tapauksessa apurahaa myös loma-asuntonsa ja/tai lapinmökkinsä talvilämpimänä pitämiseen.

Mikä avuksi, eikö todellakaan ole mitään keinoja?

YKSI EHDOTETTU tapa hieman tasoittaa tilannetta olisi tehdä sähkötuesta verotettavaa tuloa. Näin voisi ajatella verotuksen progression palauttavan takaisin suuremman osan hyvätuloisen kuin pienituloisen saamasta tuesta. Tuen määrässä voisi sitten huomioida, että osa tulee valtiolle veroina takaisin.

Kuullostaa hyvältä? Paitsi että kun jo keskipalkkaisen marginaaliveroprosentti on 50 prosentin tienoilla, tasaus jäisi lopulta lähes kosmeettiseksi, eikä siksi maksa vaivaa.

Pitäisi keksiä jotain tehokkaampaa. Olisiko median taipumuksesta tehdä kaikenlaisia listauksia jotain apua?

ENTÄ, JOS sähkötukea pitäisi hakea ja hakemukset olisivat julkisia? Ajatusleikkinä tämä vaikuttaisi hyvin toimivalta. Mediat kaivaisivat syksyn veropäivän listauksensa esiin, vertaisivat niitä sähkötukea hakeneiden listaan ja ripustaisivat ahneimmat häpeäpaaluun koronatukia nostaneiden taiteilijoiden seuraan. Ainakin joku ehkä jättäisi itselleen turhan tuen hakematta välttyäkseen tältä ikävältä julkisuudelta. Tai ei viitsisi vaivautua (omalta kannaltaan) pikkurahojen vuoksi.

Tämä ajatus todennäköisesti kaatuisi siihen liittyvään massiiviseen byrokratiaan sekä hakijoiden että myöntäjien kannalta.

VIELÄ JÄÄ kuitenkin vapaan kansalaistoiminnan mahdollisuus.

Siihen tarvitaan vaikkapa tulotilastojen kärjessä vuodesta toiseen esiintyviä Supercellin miehiä, jotka ovat tunnetusti kiitollisia siitä, että ovat saaneet käydä ilmaiseksi koulunsa Suomessa ja voivat muutenkin nauttia kaikista hyvinvointivaltion eduista, joihin myös sähkötuet kuuluvat.

He voisivat nyt pistää pystyyn ja rahoittaa massiivisen media- ja somekampanjan ”Lahjoitan koko sähkötukeni Ukrainaan.” Hyvän esimerkkinsä voimalla – ja median aktiivisella seurannalla – he voisivat aikaansaada jopa miljoonien arvoisen lahjoitusten vyöryn. Sometähdet kehuisivat lahjoitusideaa ja julkkikset voisivat tarjota nimeään mukaan lahjoittajien listaan.

Kuten olemme uutisista huomanneet, Ukrainassa sähkötukea todella tarvitaan. Enemmän kuin vaikka Westendissä tai Marjaniemessä.

TOSIN EHKÄ tuo toive miljoonalahjoituksista Ukrainaan on sittenkin vähän ylimitoitettu? Nimittäin kansalaisilla puheet ovat helposti tekoja suuremmat.

Usein esimerkiksi keskustelupalstoilla törmää kommentteihin, että ”emme tarvitse lapsilisiä” tai että ”olen valmis maksamaan enemmän veroja, jotta se ja se hyvä tarkoitus toteutuu.” Tällaiset ajatukset olisi helppo myös toteuttaa lahjoittamalla rahaa Valtiokonttoriin.

Tänä vuonna tällaisia lahjoituksia on jouluun mennessä tehty Valtiokonttorin antamien tietojen mukaan 6273,31 euroa. Vielä puuttuu miljoonatasosta.

Mutta ehkä nyt on toisin? Aloitan itsestäni. Lupaan lahjoittaa kaikki saamani sähkötukiaiset Ukrainaan. Entä sinä?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 4.1.2023

Arvonlisäveron mekin ansaitsemme

KUVITTELE OLEVASI rikas yrittäjä, jonka työura on täynnä ja on aika nauttia sen runsaista hedelmistä. Mitä tekisit? Eläisit mukavasti täällä kotosalla ja lomailisit hienoissa paikoissa? Kenties muuttaisit osaksi vuotta jonnekin lämpimään golfailemaan, ehkä jopa pysyvästi?

Ehei, ainakaan idealistipoliitikon mielestä. Hän on varma, että sinulle olisi elämässä kaikkein tärkeintä kiertää Suomen veroja, minkä vuoksi muuttaisit heti jonnekin verokonsultin kehumaan Bulvaniaan, jossa pääsisit kuulemma vähemmillä veroilla. Siellä sitten kärvistelisit yksinäsi kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Ehkä joku niin tekisikin?

Tämän hölmöyden torjumiseksi kehitetty ns. exit-vero meni nurin hallituksen lakiesitysten joukkohautajaisissa – ja hyvä niin. Se olisi ollut vero, joka olisi kohdistunut vuosittain muutamaan ihmiseen eikä olisi tuottanut käytännössä mitään muuta kuin vatsanpohjan kutinaa keksijöilleen.

HYVÄ VERO taas kohdistuu tasaisesti ja matalana mahdollisimman moniin ihmisiin ja tuottaa siksi paljon rahaa vanhusten hoivaan ja muuhun tärkeään. Hyvä vero ei kannusta veronkiertoon.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu ollenkaan vientiin, mutta täydellä voimalla kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat maksaa vähemmän veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Ostat Dressmanin alesta 30 euron farkut. Tai sitten ostat jostain 900 eurolla Balenciagan farkut. Toisista maksat alvia 6 euroa, toisista 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista risat.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

ON SANOTTU, että seuraavien hallitusten on pakko yrittää palauttaa maan talous kuntoon. Se tarkoittaisi rakenteellisten uudistusten, menosäästöjen ja veronkorotusten yhdistelmää.

Jos jotain veroa olisi aivan pakko korottaa, alvi olisi silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus toisi heti tuhat miljoonaa euroa, jolla voisi maksaa palkkaa hoitajille ja opettajille, vähän keventää työn ja eläkkeen veroa ja vielä reilusti lyhentää velkaakin. Kympin ostokseen se toisi 8 senttiä lisää. Sen me ehkä kestäisimme?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 4.12.2022

Yksikin sana voi tarjota tilaisuuden tunnemyrskyyn

”NYT SUUTUIN. Suutuin niin, että pala nousi kurkkuun ja vedet kihosivat silmäkulmiin.”

Sosiaalisen median myötä viime vuosina on hiipinyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen loukkaantumisdraama ja siihen liittyvän viestintä.

Siinä kuvio kulkee niin, että haetaan twiittauksista, haastatteluista tai televisioesiintymisistä joku puheenvuoro, jonka sanoma kärjistetään tai sitten vain tahallaan tai vahingossa ymmärretään väärin. Joskus riittää yksittäinen sana.

Loukkaavan puheenvuoron väitettä ei välttämättä kiistetä, eikä erityisemmin esitetä vasta-argumentteja tai parempia vaihtoehtoja. Sen sijaan otetaan heti käyttöön täysi tunnearsenaali. Puheenvuoro tai sana loukkasi minua syvästi, se raivostutti, se itketti, se suututti, se repi minut riekaleiksi.

Tähän tunteeseen on helppo muidenkin yhtyä ja jakaa sitä eteenpäin. Harva enää jaksaa paneutua siihen, mitä alkuperäinen kohde oikeasti lausui, puhumattakaan siitä, mitä tarkoitti. Keskustelu etenee siitä, mitä loukkaantuja itse päätti nähdä. Kun yhdessä suututaan, ei synny erimielisyyksiä edes siitä, millainen olisi kunkin mielestä oikeampi näkemys.

Alkuperäisen lausunnon esittäjä kiemurtelee tässä vaiheessa jo kuin mato koukussa. Jos hän pyrkii oikomaan, hän selittelee mokiaan. Jos pyytää anteeksi, hän ei tee sitäkään oikealla tavalla.

Taitava loukkaantumisviestijä on kuin jalkapalloilija, joka vastustajan maalialueelle päästyään pienimmästä hipaisusta syöksyy korkeassa kaaressa, kiljaisee tuskasta ja jää voihkien kieriskelemaan nurmelle. Siinäpä sitten vierellä juossut jää huuli pyöreänä miettimään syntyjä syviä, kun erotuomari jo kiikuttaa palloa kohti rangaistuspilkkua.

ALUN SITAATTI on joulukuulta 2014. En muista, mihin tuo tunteikas eläytyminen liittyi. Kenties jotain veroihin liittyvää, tuskin sentään Nato-jäsenyyttä ehdotettiin?

Sen esitti vaalien lähestyessä nuori ja lahjakas tamperelainen poliitikko, josta ennustin silloin, että hänen tiensä politiikan nousevaksi tähdeksi voi avautua jopa yllättävän nopeasti. Totesin, että hän on tällaisen viestinnän osaavimpia edustajia ja uranuurtajia Suomessa ja että hänellä on vahva yhteiskunnallinen tunnerekisteri ja kyky viestiä siitä näyttävästi eteenpäin.

Ensi kevään eduskuntavaaleissa hän on jo kokenut konkari ja satojen tuhansien idoli, joka on istunut 8 vuotta kansanedustajana ja 3 vuotta pääministerinä, ja jonka rinnalle maailmanpolitiikan kuuluisuudet ja muutkin julkkikset haluavat asettua selfiekuvaan.

MISTÄ LÖYTYVÄT nyt vaalien uudet tähdet ja miltä kanavilta? Kuka on tällä kertaa uusien tyylilajien tiennäyttäjä ja tulevaisuuden menestyjä? Vai mennäänkö vain vanhoin eväin?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 23.10.2022