Avainsana: geopolitiikka

Tappelupukarit Trump ja Putin

KÄVELET pimeällä, hiljaisella kujalla ja vastaan tallustaa iso korsto, joka alkaa kovalla äänellä ja raakaan sävyyn esittämään uhkauksia. Rahat tänne tai muuten… Mitä teet?

  • Toteat kohteliaasti, että tuollainen ei ole ollenkaan hyvää käytöstä. Vetoat siihen, että uhkailu on laitonta ja jos tyyppi ei kohta lopeta, kerrot poliisille?
  • Ojennat heti lompakkosi ja toivot että se riittää?
  • Kaivat lompakostasi kympin setelin ja toivot että se riittää?
  • Asetut nyrkkeilyasentoon ja ärjäiset takaisin, että painu tiehesi vai otetaanko matsi?
  • Pullistat hauistasi ja toteat naama peruslukemilla, että ei muuten kannata tulla mulle veetuilemaan?
  • Pyrit aloittamaan sivistyneen keskustelun ja vuorovaikutuksen korston elämäntilanteesta ja mikä siihen on johtanut. Onko hänellä kenties ollut vaikea lapsuus?
  • Kaivat povaristasi taskumatin ja toteat, että mehän ollaan kavereita, eiks juu. Otatko paukut? Ruvetaanko kimpassa pelottelemaan muita?
  • Naurahdat ja toteat, että minä jo vähän pelästyin, hyvä vitsi toi sun uhkaus? Kävelet vihellellen ohi etkä vilkuile taaks…?

MIKÄ olisi oikea tapa reagoida tuossa tilanteessa?

Eihän sitä kukaan etukäteen tiedä. Et tunne uhkailijaa etkä hänen todellisia aikomuksiaan. Et tiedä, onko hän pahasti sekaisin ja aikeissa hakata sinut hengiltä vai onko tarkoitus ainoastaan pelästyttää ja saada helpolla napattua viattomalta kulkijalta pienet tienestit.

Jälkeenpäin voit ehkä todeta, että valitsemasi ratkaisu oli viisas tai tyhmä tai siltä väliltä. Siltä pohjalta sitten eteenpäin kohti seuraavia vastoinkäymisiä.

TÄMÄN päivän maailmanpolitiikassa eurooppalaiset päättäjät ovat aika samanlaisessa tilanteessa. Pimeällä lähikujalla vaanii raivohullu, puukkoa ja pyssyä heilutteleva Putin ja vähän etäämpänä sekavia horiseva ja peukkupöhnäiseltä vaikuttava Trump. Kaikki vuosikymmenten mittaan sovitut käytössäännöt ovat yhtäkkiä haihtuneet tuuleen.

Päättäjät joutuvat alati pohtimaan vaihtoehtoja ja tasapainoilemaan niiden välillä; myötäillä, yrittää sopia vai alkaa pullistella? Tilanne tuntuu muuttuvan koko ajan. Mikä olisi viisainta? Vedota sääntöihin, tarjota kymppiä, uhota takaisin, ryhtyä kaveriksi?

Historia vasta aikanaan kertoo, mikä linja lopulta valittiin ja oliko se viisasta.

Kun tiedossa jo on, että nuo arvaamattomat kaverukset tuskin rauhoittuvat, kannattaa vähintään ryhtyä käymään kuntosalilla treenaamassa ja parantamassa lerpahtamaan päässyttä kuntoa. Ja omien ystävien ja tuttujen kanssa kannattaa vakavasti jutella yhteistyöstä ja hakea turvaa toinen toisistaan. Kaikkien kanssa sekään ei ole helppoa, vaikka samoilla kulmilla pyöritään.

Tällaisin miettein käydään nyt alkavaan vuoteen 2026. Toivottavasti vuoden kuluttua on jo mukavampaa ajateltavaa.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 3.1.2026

Imartelun vaikea taito

KULUNEEN vuoden muotisanoja on ollut imartelu.

Kaikkihan me sitä joskus harrastamme. Siis liioittelemme kehuja ja ylistystä, joskus jopa ihan huomaamatta. Kohteliaisuuden ja imartelun raja on nimittäin kovin liukuva. Kun kehumme puolison uutta mekkoa, olemmeko oikeasti sitä mieltä, olemmeko ystävällisen kohteliaita vai suorastaan imartelemme?

Imartelun kohde voi olla kuka tahansa, vaikka pomo tai rakas, jota yritämme miellyttää ja johon yritämme sanoillamme vaikuttaa. Tai vaihtoehtoisesti, jota joudumme mielistelemään.

Kaikki me olemme myös jossain määrin imartelulle alttiita. Ja mitä itsekeskeisempiä, sitä alttiimpia? Toisaalta suomalaisuuden tyypillinen piirre taitaa olla se, että ainakin ääneen lausutuista kohteliaisuuksista suorastaan kiusaannumme: ”Ei täs ny mitään…” Ehkä useammin kannattaisi vain kiittää ystävällisistä sanoista, oli niillä omasta mielestä pohjaa tai ei.

ÄÄRIMMILLÄÄN imartelu on puhdasta valehtelua ja sarkasmia. Tässä imartelun tyypissä paras onnistuminen lienee se, että kohde itseriittoisuudessaan ottaa sen ihan todesta, mutta kaikki ympärillä ymmärtävät, että tässä nyt tehdään vain pilaa ressukasta ja suorastaan pilkataan.

Vastaavasti täydellinen epäonnistuminen olisi se, että imartelu menee huonosti perille, mutta muille ihmisille syntyy vaikutelma, että imartelija on ihan tosissaan ja kontallaan kehuttavan edessä. Eli imartelija tekeekin itsestään naurunaiheen. Vähän näin taisi käydä viime kesänä Naton pääsihteeri Mark Ruttelle.

KANSAINVÄLISESSÄ politiikassa imartelulla on ollut pitkään hyvin vakiintuneet diplomaattiset kaavat. Niiden sisältö ja muoto ovat olleet sellaisia, että sanoja tietää ikuisen ystävyyden julistuksensa olevan pakkopullaa ja myös viestin vastaanottaja tietää sen, eikä ota sitä sen enempää tosissaan.

Donald Trumpin tultua Yhdysvaltain presidentiksi imartelun laatu ja määrä ovat kohonneet aivan uusiin sfääreihin, kun on havaittu, että miesparka näyttää ottavan puheet tosissaan ja toisaalta saa raivokohtauksia imartelun puuttuessa.

Tyhmyyden ja itsekeskeisyyden sijasta imartelun vaatiminen voi toki olla myös koulukiusaamisen ja vallankäytön muoto. Siis tapa nöyryyttää ja alistaa. ”Tuon tyypin on pakko ylistää minua, vaikkei haluaisikaan eikä varmasti ole sitä mieltä. Onpa hauska katsella, miten se kiemurtelee.”

Itse taipuisin Trumpin arvioinnissa ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, mutta voi siinä olla vahvasti tuota toistakin seassa. Molempi pahempi, sanoisin.

Kaikkiaan imartelu on hyvin vaikeasti tulkittava juttu. Kuka kulloinkin huijaa ketä, onko mukana pakkoa ja valtasuhteita vai ihan vain muuta. Joskus kai seassa voi olla pikku ripaus ihan vilpitöntä kehuakin, kenties?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 18.10.2025