Poliittinen riski on sijoittamisesta tuttu käsite. Se nousee esiin, kun yrityksen tai vaikka sijoitusrahaston toiminta suuntautuu tai peräti painottuu yhteiskunnallisesti epävakaaseen maahan.

Riskinottoon houkuttelee odotus suurista tai helpoista tuotoista. Riski realisoituu sitten, kun maan poliittisiin oloihin tulee jyrkkä muutos tai se päätyy peräti sotimaan. Se mitä on tapahtunut läntisille sijoituksille Venäjällä on mitä konkreettisin esimerkki poliittisesta riskinotosta, hetken kestäneestä menestyksekkäästä hyödyntämisestä ja lopulta riskin realisoitumisesta brutaalilla tavalla.

Poliittinen riski voi realisoitua myös pienemmässä mittakaavassa, jos yritys tai yhteisö on vain heittäytynyt liian riippuvaiseksi poliittisista linjauksista tai tukiratkaisuista ja sitten syystä tai toisesta tuuli yllättäen kääntyykin.

Valtioriippuvuuden riski

Suomalainen järjestöelämä on kasvattanut omaa poliittista riskiään ajautumalla yhä riippuvaisemmaksi suorasta julkisesta tuesta.

Valtioriippuvuutta on edistänyt vähittäinen vieraantuminen vapaaehtoistoiminnasta, joka aikaisemmin oli kaiken järjestötoiminnan vankka tukipylväs. Ei se toki kokonaan ole kadonnut, mutta vähenemään päin. Myös perinteinen pyyteetön sponsorointi on hiipunut ja sen tilalle on tullut markkinointiyhteistyö. Jos se toimii hyvin ja luontevasti, se on oikein hyvä win-win -keino rahoittaa toimintaa. Jos ei, rahahanat yritysten suunnalta järjestöihin päin ovat tiukassa.

Valtioriippuvuutta on myös kasvattanut suomalainen asenne, jossa viranomainen on lähin omainen. Vannotaan, että ”me ei haluta tänne mitään amerikkalaista mesenaattijärjestelmää, prkl!” Syvän valtioriippuvuuden on kuviteltu olevan olennainen osa hyvinvointivaltiota, vaikka oikeasti kyse pitäisi olla vapaasta kansalaistoiminnasta ja riippuvuussuhteiden pitäisi mennä mieluummin päinvastoin.

Vihamielistä retoriikkaa

Järjestöjen poliittinen riski alkoi hiljalleen kypsyä, kun veikkaus- ja raha-automaattirahoiksi naamioidusta julkisesta tuesta poistettiin naamarit. Rahoituksen määrät kääntyivät alamäkeen. Lopullinen jyrkkyys on vielä avoinna, mutta pahalta näyttää.

Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa. Varsinaisesti poliittinen riski alkoi realisoitua, kun maan hallitukseen merkittävään asemaan nousi puolue, joka haistattaa pitkät koko järjestökentälle. Persujen vihamielisessä retoriikassa järjestöt ovat pelkkiä hyödyttömiä ja tarpeettomia valtion elättejä, joiden tuet voitaisiin paremmin käyttää vaikkapa bensaverojen alennuksiin.

Mahdollisimman jähmeä jakojärjestelmä oli ollut yksi perinteinen tapa koettaa väistää poliittista riskiä. Kun samat järjestöt saivat samanlaisia tukia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vältyttiin siltä, että poliittisten voimasuhteiden muutokset olisivat pahemmin heilauttaneet järjestöjen jako-osuuksia. Tämä jarrutti järjestöelämän uudistumista ja piti myös järjestöt nöyrinä valtion suuntaan. Seisovaa vettä ei sopinut käydä sotkemaan.

Miten järjestömaailma on nyt reagoinut tukihanojen tiukkenemiseen? Tietenkin keskittymällä siihen, mitä ne olivat kuluneina vuosikymmeninä oppineet. Siis lobbaamaan. Lobbaamaan sen puolesta, että maailma säilyisi mahdollisimman paljon ennallaan ja että tutuista tukihanoista tavalla tai toisella tihkuisi edelleen rahaa tuttuun tyyliin. Jos ei edes ihan entisissä määrin, niin vain hiukan vähentyneenä.

Kehyspäätöksissä lahjoitusvähennys

Tässä tilanteessa paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Jos pitäydytään entiseen, tyydytään vain jyrkkenevään alamäkeen, jolta tuskin enää pelastaa aikanaan hallituspohjan vaihtuminenkaan. Jos tuista nyt karsitaan kolmannes tai enemmänkin, seuraava hallitus voi ehkä silmänlumeeksi antaa pari prosenttia lisää. Sen enempää on turha toivoa.

Tarvitaan jotain uutta. Nyt pitäisi lähteä aktiivisesti ponnistelemaan siihen suuntaan, jolle pienen portin saattaa avata tämän kevään kehysriihen kirjaus: ”Lahjoitusvähennys laajennetaan lahjoituksiin nuoriso-, kulttuuri-, liikunta-, urheilu- ja tietyt ehdot täyttäville lapsijärjestöille vuodesta 2026 alkaen.”

Tuo kirjaus ei auta lainkaan järjestöjen akuutteihin rahoitusongelmiin, jotka niiden on pystyttävä kohtaamaan muilla tavoin toimintaansa ja yhteistoimintaansa kehittämällä. Eikä tuo tietenkään auta sosiaali- ja terveysalan järjestöjä, joita ei tuossa mainita lainkaan. Mutta se voi avata pitemmällä tähtäyksellä tien, jossa järjestöjen liika valtioriippuvuus vähenee, yhteys tavallisiin kansalaisiin tiivistyy ja koko rahoituksen ja toiminnan avoimuus lisääntyy. Tämä on mahdollista, jos uudistus tehdään oikealla tavalla.

Tieteen ja taiteen edistämiseen

 Millainen se lahjoitusvähennys on, jota nyt on tarkoitus laajentaa?

Tuloverolain 98a §:ssä on säädetty, että ”luonnollinen henkilö ja kuolinpesä voivat vähentää puhtaasta ansiotulostaan vähintään 850 euroa ja enintään 500 000 euron suuruisen rahalahjoituksen, joka on tehty tiedettä tai taidetta edistävään tarkoitukseen.”

Tyypillisiä vähennyskelpoisia lahjoituksia ovat olleet yliopistoille tehdyt lahjoitukset. Alarajan ylittämiseksi on tehtävä vuoden aikana vähintään 850 euron lahjoitukset yhteen kohteeseen. Tukea ei siis voi jakaa useammalle taholle esim 500 euroa yhdelle ja 500 euroa toiselle. Lahjoituksen saaja laittaa tiedot lahjasta verottajalle vuosi-ilmoituksella ja näin lahja tulee huomioiduksi vähennyksenä lahjanantajan veroehdotuksessa. Jos tällainen ilmoitus on syystä tai toisesta jäänyt hoitamatta, vähennystä pitää vaatia veroilmoituksessa itse.

Jos minä olisin järjestövaikuttaja, laittaisin kaikki mahdolliset paukut nyt siihen, että lahjoitusvähennys toteutuisi.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä

Mitä hyötyä tästä olisi?

Jos järjestön tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai (toivottavasti myös) sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi yleisön kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?

Elitismi ja kalleus vältettävä

Ennen kuin ollaan toteutumisvaiheessa, on kuitenkin vielä monta mutkaa matkassa. Niihin kannattaa kiinnittää huomiota jo valmistelussa, jottei homma kaadu omaan mahdottomuuteensa. Sellaisenaan laajennettuna vähennys olisi nimittäin a) elitistinen ja b) liian antelias ja kallis eikä c) tarjoaisi niitä hyviä puolia, jotka siihen voisi toisella tapaa toteutettuna liittyä.

1. Jos vähennyksellä on korkea (850 euroa) alaraja, se väistämättä karsii pois suuren osan tavallisista kansalaisista. Se ei tuo sivuvaikutuksena suuria uusia kansalaisjoukkoja järjestöjen tukijoiden piiriin, vaan houkuttelee lähinnä niitä hyvätuloisia, jotka jo valmiiksi ovat jonkun järjestön yhteisöissä vaikuttamassa. Vähennys voi jäädä varsin ”mesenaattihenkiseksi”.
2. Täysimääräisenä vähennys on myös erittäin antelias. Jos keskituloinen lahjoittaa vaikka 1000 euroa, se tarkoittaa 50 prosentin marginaaliverolla sitä, että käytännössä lahjoittaja maksaa itse 500 euroa ja 500 euroa menee vähennyksenä valtion ja kuntien piikistä. Tällainen yhteys, että lahjoittaja tavallaan äänestää haluamansa kohteen puolesta, on ihan terve, mutta 50/50 -jako on turhan antelias. Se voi laskelmissa käydä myös liian kalliiksi valtiovallalle, jos lahjoitusten määrä arvioidaan suureksi. Samasta syystä myös korkea yläraja on hieman kyseenalainen.
3. Toisella tavalla kohdistettuna (matalammat ala- ja ylärajat) lahjoitusvähennyksestä voisi tulla todellinen vahva kansalaisvaikuttamisen keino ja tuoda mukanaan niitä myönteisiä uusia tuulia, joita edellä on esitelty.

Olennaista on myös, että järjestön pitää tietysti olla tilinpäätöksiltään ja toiminnaltaan avoin, jotta se voi kuulua lahjoituskelpoisten järjestöjen joukkoon. Ja kun pysytään valtakunnallisten järjestöjen tasolla, riski siitä, että lahjoituksen varjolla tuetaan vaikkapa oman lapsen harrastusta, pysyy riittävän loitolla.

Kansalaisjärjestöjen kannattaa nyt kaikin voimin tarttua esiin nousseeseen lahjoitusvähennyksen mahdollisuuteen. Samalla kannattaa käydä avointa keskustelua vähennyksen muodoista ja mitoista, jotta se parhaalla mahdollisella tavalla palvelisi tarkoitustaan.     

Antti Marttinen

Julkaistu verkkouutisissa 30.4.2024