Huonoa kaikille tasapuolisesti?

VIIME viikolla lehtijutussa kerrottiin leikkaavasta robotista, joka on ihmistä taitavampi. Sellaisia ihmerobotteja ei vielä joka sairaalasta löydy ja tällekin oli pitkät jonot. ”Se on tasavertaisuusongelma”, sanoi jutun kirurgi.

Niin se onkin. Julkisen järjestelmän olennainen piirre on nimittäin tasapuolisuus. Tai kuten nykyisin sanotaan negaation kautta, eriarvoisuuden estäminen. Kaikille on tarjottava oikeudenmukaisesti yhtä hyvää palvelua. Robottia kaikille tai ei kenellekään, jos kärjistetään.

Se on hieno tavoite, koko julkisen palvelun ydin. Se on myös erittäin vaikea ohjenuora, joskus suoranainen pakkopaita ja luovien ratkaisujen este.

EI OLE nimittäin sellaista palvelujen kohderyhmää kuin suomalaiset. Ei edes sellaista kuin eläkeläiset, nuoriso tai opiskelijat. Hekin ovat keskenään kaikki erilaisia. Erilaisia tarpeineen, kykyineen ja toiveineen ja silti pitäisi tarjota yhtäläisiä palveluita kaikille.

Lisätään vielä vaikeusastetta. Nuo ryhmät, mikä tahansa niistä, ovat kuin kärpäsparvi sikin sokin. Ja tuon parven tavoin ovat myös liikkeessä, koko ajan muuttuvaisia.

Jos palvelujen rima ja taso asetetaan kovin korkealle, se käy äkkiä syystä tai toisesta vaikeaksi ja kalliiksi, jopa mahdottomaksi. Esimerkiksi palvelumitoitus. Tai palvellaan ja tuetaan yhteisin varoin monia, jotka eivät sitä tarvitse tai halua, tai voisivat itsekin hoitaa asiansa.

Jos taas rimaa alennetaan, kohta tarjotaan tasapuolisesti yhtä huonoa kaikille. Tämä näkyy nyt monin tavoin juuri terveydenhuollossa.

EPÄVIRALLISESTI toki terveydenhoidon ihmisille tehdyistä kyselyistä käy ilmi, että parempaa tai nopeampaa hoitoa voi saada, kunhan jaksaa sitä vaatia. Itse kutsun tätä ”pain in the ass -menetelmäksi.” Eli kunhan olet kyllin sitkeästi hoivaväen kimpussa, he lykkäävät kiusankappaleen lopulta jonossa eteenpäin. Ihmisiähän sielläkin vain on koneistoa pyörittämässä.

Mutta tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on aina lähtökohtaisesti byrokraattista. Lakien mukaan pitää toimia, vaikka se olisi kuinka kankeata. Jos tästä laajasti lipsahdetaan ns. vapaampaan harkintaan, ollaan pian tiellä kohti mielivaltaa.

Joustavuus ei siis kuulu julkisen palvelun ideaaliin. Onneksi varaventtiilinä järjestöt ja kolmas sektori kurkottavat kohti niitä heikoimpia, joihin julkinen tasa-apu ei ulotu. Yksityiset palvelut taas tarjoavat yllin kyllin vaihtoehtoja niille, jota haluavat käyttää ansaitsemiaan tai saamiaan rahoja johonkin enempään tai parempaan.

EI KÄY kateeksi vastavalittuja kuntien ja alueiden päättäjiä, jotka tätä järjestelmää yrittävät näillä ehdoin oikeudenmukaisesti pyörittää niukoin resurssein. Aina menee jonkun mielestä pieleen, joku julistaa kokevansa vääryyttä. Tällaista se demokratia on. Ei ihan täydellistä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 14.6.2025

Tasa-arvoa – tai sitten ei

TÄSSÄ eräänä päivänä mieleen juolahti vanha vitsi tasa-arvosta. Siinä miesten ja naisten sukupuolikiintiöitä tarvitaan kuulemma vain siihen asti, kunnes naisilla on enemmistö tärkeimmissä tehtävissä. Sen jälkeen kiintiöt voidaan enemmistön päätöksellä lakkauttaa tarpeettomina.

Vitsit ovat vitsejä, ei se kummempaa. Naurattavatkin vain toisia, toisia ei ollenkaan.

MISTÄ tuo sattuikaan mieleeni? Taustalla oli kaksi kesäistä uutista. Ensin (HS 9.7) kerrottiin syvästä järkytyksestä, jonka oli aiheuttanut Svenska Handelshögskolanin eli Hankenin stipendien jako. Saajajoukosta käytettiin jutun otsikossa haukkumanimeä ”all male panel”, kun 31 palkitun joukossa oli vain 4 naista.

Stipendiaatit kyllä valitaan ihan kylmien lukujen, arvosanojen ja opintomenestyksen perusteella. Tästä huolimatta ratkaisusta ahdistuneet opiskelijat selvästi epäilivät jutussa, että palkitsemisessa oli tapahtunut huutava vääryys. Eihän tuo muuten olisi mahdollista?

En tiedä, millainen kohu olisi noussut, jos jakauma olisikin ollut päinvastainen? Vai olisiko vain naurahdettu, miten tämäkin taas todistaa, että pojat ne vaan on niin laiskoja opiskelemaan?

VIIKKOA myöhemmin (HS 16.7) kerrottiin ministeri Kaisa Juuson perustamasta työryhmästä, jossa joukko asiantuntijoita etsii 100 miljoonan säästöjä sosiaalihuollosta. Siis mistä voisi karsia ja mitä tehostaa. Ehkä olet jopa jossain huomannut tällaisen uutisen?

Miten tämä sitten mielessäni liittyi tasa-arvoon, kun kyseisessä jutussa siihen ei viitattu millään tavoin? Olisiko ehkä ollut aihetta?

Kun nimittäin selasin STM:n sivujen syövereistä löytyvää työryhmän asettamispäätöstä, havahduin huomaamaan, kuinka moni kaunis etunimi alkaakaan m-kirjaimella. Työryhmässä ja sen sihteeristössä istuu nimittäin ainakin kolme Minnaa, kaksi Marjoa ja vielä Merja, Maria, Marika, Marena, Mirka, Mirja, Minttu ja Meri.

Yhteensä tässä sosiaalipalveluja miettivässä työryhmässä on 17 jäsentä, kaikki naisia. Ryhmässä on 8 asiantuntijasihteeriä, kaikki naisia.  Vain 11 varajäsenen joukkoon näyttää lipsahtaneen vahingossa kaksi miestä, Aki ja Joni.

Työryhmän asettamispäätöksessä todetaan suoraan, että se on selvästi tasa-arvolain vastainen. Mutta kun ”lähes kaikkien ryhmään nimeävien tahojen oli mahdollista nimetä vain naisehdokas… poikkeamiselle oli erityiset syyt.” Hupsista. Erityiset syyt!

TÄRKEÄN työryhmän asettaminen lainvastaisesti ei ole mikään vitsi eikä yhtään naurata. Vähän tuossa haiskahtaa, onko tasa-arvon eteen edes viitsitty ollenkaan ponnistella tällä kertaa, kun jakauma on näin päin vinksallaan? Mahtoiko asia nolottaa ministeriössäkin niin, ettei se näytä laatineen työryhmän asettamisesta edes tiedotetta?

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 19.7.2025

Kotihoidon tuki ja palkkaerot

Vanhat kolumnit Taloustaito maaliskuu 2014

SUOMESSA nuoret naiset ovat paremmin koulutettuja kuin miehet. Perheen perustamisvaiheessa he kuitenkin putoavat palkkauksessa miesten kelkasta. Miehet tekevät uraa sillä aikaa kun monet naiset hoitavat lapsia kotona. Kun nainen palaa vuosien jälkeen töihin, hän lähtee ymmärrettävästi palkkauksessa takamatkalta, jota ei tilastojen mukaan enää työuran aikana kurota umpeen.

Tämä on tänä päivänä ehkä suurin tekijä sukupuolten palkkaeroissa. Ainakin niistä, joihin voidaan politiikalla vaikuttaa.

Siksi on hyvä, että osana hallituksen rakennepakettia puidaan kotihoidontuen jakamista isien ja äitien kesken. Perheet tehköön vapaasti kuten haluavat, mutta yhteiskunnan ei ole pakko tukea kaikkea verorahoin.

***

ITSE TOIVON, että hallitus rohkenisi toteuttaa (edes) tämän kohdan rakennepaketistaan. Siitä huolimatta, että tällaisille rakennemuutoksille on vaikea asettaa hintalappua, että näin ja näin paljon heti säästetään.

Hyvin lyhyellä tähtäyksellä käydä jopa päinvastoin. Jos asenteet eivät muutu ja isät edes rahalla kannustaen eivät suostu jakamaan lasten hoitoa, se kasvattaa päivähoidon kuluja.

Mistä sitten niitä vaikeasti mitattavia taloudellisia hyötyjä?

Ensinnäkin saadaan nuorten naisten lahjakkuusreservi täysipainoisemmin käyttöön työelämässä.

Toiseksi, jos miehetkin olisivat jonkin aikaa kotona lapsia hoitamassa, heillä riittäisi virtaa ja vauhtia töissä paljon pitempään. Tiiviimpi suhde lapsiin ja pieni katko uraputkeen tekee oikein hyvää miehen jaksamiselle joka suhteessa.

***

SUURIN taloudellinen merkitys lasten kotihoidon tasaisemmalla jaolla on kuitenkin, kun se suhteutetaan sukupuolten palkkatasa-arvon tavoitteeseen.

Kun tätä takamatkaa yritetään ajaa kiinni keinotekoisesti työmarkkinaratkaisuilla, ajaudutaan umpikujaan. Useimmiten ”ei vain ole se oikea hetki”. Ja sitten kun se vihdoin koittaa, käy vielä hullummin. Nostetaan rankasti naisalojen palkkoja – ja kas, kohta miesten palkat kiipeävät perässä.

Kun vuonna 2007 näin tehtiin, se näkyy nyt piikkinä kaikissa käppyröissä, joissa esitellään Suomen palkkakustannusten jyrkkää nousua ja kilpailukyvyn laskua. Kun Sari Sairaanhoitajalle haettiin oikeutta, hurahtivat kaikki kuntien ja valtion palkat saman tien sellaiseen kiitoon, että sitä krapulaa on nyt nikoteltu taantumassa vuosikaudet.

Se ei ole Sari Sairaanhoitajan tai hänen jämäkän ammattiliittonsa vika. Vika oli siinä, että yritettiin palkkaratkaisulla korjata ongelma, joka juontaa ihan muualta.

On selvää että 20 euron palkankorotuksilla ei jatkossakaan ratkota sukupuolten palkkaeroja.  Täytyy puuttua syihin, ja tämä pienten lasten kotihoidon epätasainen jakauma on yksi tärkeimmistä.

 ANTTI MARTTINEN

Haluaisitko setämieshallituksen?

Kuvitellaanpa sellainen onnettomuus, että seuraavien eduskuntavaalien jälkeen maahan muodostettaisiin hallitus, jossa kaikki keskeiset ministerit olisivat ikäisiäni ukkeleita tai, jos mahdollista, vieläkin vanhempia. Eikä tässä vielä kaikki. Tuo porukka vielä ylpeilisi koostumuksellaan ja brändäisi itsensä vaikkapa vanhojen viisaiden miesten hallitukseksi.

”Tässä maassa on jo kyllin kauan koettu nuorten naisten ylivaltaa. Nyt on kokemus ja viisaus vallalla ja siitä seuraa kansalaisille pelkkää hyvää”, julistaisi ET-lehden kanteen puleerattu pääministeri Pertti Jokunen.

Miten tähän hallitukseen suhtauduttaisiin? Pääosin varmasti kuten kaikkiin edeltäjiinsä. Se saisi asiallista ja ansaittua kiitosta ja kritiikkiä hallitusohjelmansa perusteella ja sitten aikaa myöten tekojensa ja tekemättömyyksiensä vuoksi. Oppositio tietysti ampuisi kaikkea mikä liikkuu ja vastustaisi joka liikahdusta.

Mutta vahva veikkaukseni on, että sen niskoille kasaantuisi myös kaikenlaista ikään ja sukupuoleen kohdistuvaa kuraa ja pilkkaa. Setämieshallitus olisi nimityksistä lievimpiä. Ministerit olisivat seniilejä, muumioita, zombeja, papparaisia… Valitan huonoa haukkumasanojen sanavarastoani, lukija löytänee paljon mehevämpiä? Kun joku keksisi vitsikkäästi kutsua hallitusta impotentiksi, hän saisi heti twitterissä kymmeniä tuhansia kehuja ja peukutuksia.

Minusta tuollainen ikään ja sukupuoleen menevä nimittely on ala-arvoista ja erittäin vastenmielistä ja kertoo eniten nimityksen käyttäjän oman sivistystason mataluudesta. Tämä täysin siitä riippumatta, kohdistuuko nimittely nuoriin tai vanhoihin, miehiin tai naisiin. Papparaishallituksen ministerinä itse pyrkisin ohittamaan olan kohautuksella tuollaiset typeryydet, vaikka se varmasti jossain paikassa kirpaisisi. Ainakin yrittäisin välttää aktiivista uhriutumista yhtä hyvin kuin masentumista entisten nuorten sävellahjan ääreen.

***

Viisas ja oivaltava lukija on ehkä tähän mennessä saattanut löytää kirjoituksesta jotain yhtymäkohtia nykyisen istuvan hallituksen tilanteeseen, eikä se ole pelkkä sattuma, onhan Sanna Marinin hallitus hyvin voimakkaasti brändännyt itsensä nimenomaan johtohahmojensa yksipuolisen ikä- ja sukupuolijakauman perusteella.

Tämä on mielenkiintoinen vastakohta sille, että esimerkiksi yritysten johtotehtävissä on tällä hetkellä suurinta muotia korostaa monipuolisuutta. Ei enää pelkkiä insinööri- tai juristikoulutuksen saaneita Erkkejä, vaan ihmisiä kaikista sukupuolista ja mielellään myös sukupuolisista suuntauksista, koulutustaustoista, etnisistä taustoista, ikäryhmistä jne.

Tuo monipuolisuuden korostaminen lienee erittäin viisasta, koska se tarjoaa erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja, erilaisia kokemustaustoja ja niiden tuomaa rikkautta. Oleellista tietysti on, ettei monipuolisuuden tavoittelussa hurahdeta sellaiseen johtoryhmien tai hallitusten kiintiöajatteluun, jossa vasenkätisille, vihreäsilmäisille, pitkille ja pätkille on jokaiselle omat lokeroidut kiintiönsä.

Sama koskee politiikkaa. Hallituksia muodostettaessa jo puolueet muodostavat ihan riittävän ahtaasti omat ministerikiintiönsä eikä sen päälle kaivata muuta kiintiöintiä kuin pyrkimys sukupuolten tasapainoiseen edustukseen. Mutta monipuolinen ikä- ja taustajakauma eittämättä olisi iso plussa siihen päälle.

Tottakai jokaisen päättäjän pitäisi pystyä näkemään nenäänsä pitemmälle, eikä olla pelkkä oman taustansa vanki. Ja näin tietysti onkin. Mutta uskon vahvasti siihen, että jos ratkaisuja haetaan kovin homogeenisessa piirissä, näkökulmat valitettavasti jäävät kapeammiksi. Siksi toivon lämpimästi, että seuraava hallitus ei todellakaan olisi alussa ilmoille loihtimani papparaishallitus, vaan koostumukseltaan mahdollisimman monipuolinen. Sen haasteet ovat, jos mahdollista, vielä kovemmat kuin tämän istuvan.

Antti Marttinen  

Julkaistu Verkkouutisissa 18.4.2021