Jos oikeus toteutuisi

KUULUISA rauhanneuvottelija, olikohan YK:n pääsihteeri Kofi Annan, totesi joskus muinoin viisaasti, että kun rauhaa hierotaan, neuvotteluja joudutaan väistämättä aina käymään roistojen, pahisten ja rikollisten kanssa. Ajatellaan nyt vaikka Vladimir Putinia ja hänen kätyreitään.

Aidot demokratiat eivät hoida keskinäisiä erimielisyyksiään sotimalla eivätkä tarvitse siihen rauhanvälittäjää. Silti nekin voivat joutua hyökkäyksen tai sen uhan kohteeksi. Aina siellä toisella puolen on joku diktaattori. Hitler, Stalin, Mussolini… ja nyt Putin.

RIKOS IHMISYYTTÄ vastaan on laajamittainen ja järjestelmällinen siviiliväestöön kohdistuva hyökkäys, johon liittyy Suomen lain määritelmän mukaan surmaamista, kidutusta, väestön tuhoamista ja pakkosiirtoa, raiskaamista ja vainoamista kansallisuuden tai kulttuurin perusteella.

Kuten hyvin tiedämme, Venäjän hyökkäys Ukrainaan on pitänyt sisällään kaikkea tätä ja se on ollut suunnitelmallista tuhotyötä. Ukrainalaisilta on haluttu kiistää oikeus elämään itsenäisenä kansakuntana. Tätä on toteutettu diktaattori Putinin päätöksillä ja avokätisesti palkitsemana ja ylistämänä ja kaikki soraäänet raa’asti tukahduttamalla.

Siksi sydäntä särkee ajatella, että rauhan saavuttamiseksi joudutaan neuvottelemaan tuon pikkuhitlerin ja hänen apuriensa kanssa. Jos oikeus tapahtuisi, Putin tuomittaisiin Haagin tuomioistuimessa virumaan loppuikänsä vankilassa. Venäjä menettäisi kaikki valloittamansa alueet ja Ukrainan jälleenrakennus toteutettaisiin Venäjän sotakorvauksilla ja venäläisten oligarkkien kustannuksella. Ja aivan loistavaa olisi, jos kaiken seurauksena edes pieni demokratian ja oikeusvaltion häivähdys pääsisi valaisemaan myös venäläistä kansaa.

IKÄVÄ KYLLÄ realistina on pakko todeta, että läheskään kaikki tuo tuskin toteutuu. Silti tavoitteena pitää olla, että päästäisiin mahdollisimman pitkälle oikeudenmukaisen lopputuloksen suuntaan. Sitä ennen on pakko jonkun suostua noiden roistojenkin kanssaan puhumaan ja pakottamaan jonkinlaiseen ratkaisuun, jos halutaan saada sotiminen ja siihen liittyvä tuho ja kärsimys jotenkin loppumaan. Tai edes taukoamaan.

Kovin paljon tähän ei uskalla odottaa Yhdysvaltojen ja Donald Trumpin suunnalta. Trump ehätti toki jo puhelussa suunnitella sydänystävänsä kanssa yhteisiä kiekko-otteluitakin. Kumppanusten nimeämien rauhanneuvotteluryhmien perusteella voi jo kuvitella, millaiset joukkueet olisivat vastakkain.

Putin tietenkin lähettäisi kaukaloon kokeneimmat NHL- ja KHL-lavrovit. Trumpin luottojoukkue taas koostuisi muskovaisista koulupojista, joilla on kaksi edellytystä. 1) He eivät ole koskaan ennen pelanneet kiekkoa. 2) Isät ovat lahjoittaneet vähintään miljoona taalaa lahjuskassaan. Lopputulosta voi itse kukin arvailla.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 23.3.25

Yhdysvaltain vaikeat vaalinäkymät

KAPINAA ja mellakoita vaalien jälkeen? Pitkä sota lopputuloksesta? Tuloksesta riippuen jyrkkä suunnanmuutos?

Olin viime viikolla Washingtonissa tutustumassa Yhdysvaltain vaalinäkymiin. Toimittajaryhmämme ohjelmassa oli erityisen paljon kohtaamisia republikaanivaikuttajien kanssa. Halusimme kuulla heiltä itseltään, mitä on luvassa, jos Donald Trump palaa valtaan.

Tapasimme niin äärimmäistä laitaa edustavia ”Projekti 2025” -suunnitelman tekijöitä kuin lähempänä keskilinjaa majailevia politiikan veteraaneja. Kaikki eivät kuuluneet Trumpin ihailijoihin, mutta toki he häntä vaaleissa äänestävät. Punaisiin MAGA-lippiksiin törmäsimme vain matkamuistomyymälöissä.

EMME saaneet selville marraskuun vaalien voittajaa. Suosittu veikkaus toki oli, että Kamala Harris kerää suuremman äänimäärän kuin Donald Trump. Mutta vaalien voittaja ratkennee lopulta vasta niukoilla eroilla ns. vaa’ankieliosavaltioissa, ja tulos tuskin selviää edes parissa yössä.

Arviot vaalien jälkeisistä tapahtumista olivat huolestuttavia. Luvassa on levottomuuksia ja väkivaltaa. Jos Trump näyttäisi häviävän, tulos kiistetään aivan kuten neljä vuotta sitten. Kuuluuhan Joe Bidenille kärsityn tappion kiistäminen yhä edelleen trumpilaisen MAGA:n uskontunnustukseen. Tuskin Trumpin voittoakaan nieltäisiin kakistelematta.

YHDYSVALTAIN politiikka on erittäin kahtiajakautunutta, polarisoitunutta. Vaali vaalilta on ajauduttu yhä jyrkemmin eri laidoille. Tätä edistää kaksipuoluejärjestelmä ja nykyisin tietysti myös some. Niinpä  poliittisessa keskustassa alkaa olla ammottava tyhjiö ja äärilaidat sankasti kansoitettuja. Ja yli keskilinjan ei kaveerata.

Seuraukset näkyvät. Tamperelaisille tutusta yli puoluerajojen ulottuvasta rakentavasta yhteistyöstä ei ole jäljellä häivääkään. Päätöksiä jyrätään niukoilla blokkienemmistöillä, ja jos enemmistöt eri elimissä (valkoinen talo, senaatti, edustajainhuone) menevät sopivasti ristikkäin, jysähdetään paikoilleen. Tai joudutaan käymään kauppaa äärimmäisten äärilaitojen ärripurrien kanssa, jotta riittävä enemmistö syntyy.

MITÄ muutoksia on edessä? Kamala Harrisin voittaessa iäkkään miehen vaihtuminen parikymmentä vuotta nuorempaan naiseen on jo sinällään valtava murros. Poliittisessa linjassa silti tuskin tapahtuu suurempia linjakeikauksia, piti tätä sitten hyvänä tai huonona. Ulkopolitiikassa tuki Ukrainalle jatkuu, vaikka myös demokraattien keskuudessa katseet kohdistuvat vahvasti Kiinaan.

Republikaanit taas uskovat kiistojen Kiinan kanssa kärjistyvän lähivuosina jopa sodan asteelle. Eurooppa ja Ukraina ovat paljon vähäisempiä kiinnostuksen kohteita. Trumpin voittaessa eurooppalaiset saavat varautua tulemaan toimeen omillaan. Trump saattaisi hyvinkin rientää tekemään diilejä ukrainalaisten kohtalosta hengenheimolaisensa Vladimir Putinin kanssa heidän päidensä yli.

TRUMPIN edellisellä presidenttikaudella muutokset jäivät ehkä pienemmiksi kuin ennalta uhottiin tai pelättiin. Yllätysvoittajat eivät olleet kunnolla valmistautuneet hallinnon kaappaamiseen. Niinpä suuri osa virkakoneistosta pysyi tehtävissään ja pyrki pitämään valtakunnan asiat jotenkuten raiteillaan.

Nyt tästä on opittu ja Projekti 2025 -ryhmä on valmistautunut huolella ja kouluttanut tuhansia uskollisia MAGA-ihmisiä valmiiksi nousemaan hallintotehtäviin ja ottamaan ne haltuun. Tavoitteena on iso ja kattava mullistus kautta linjan.

Mahdolliset seuraukset näkyvät tietysti maan sisällä, mutta niihin on hyvä varautua myös muualla. Ei vähiten ilmastopolitiikassa, joka MAGA-ajattelussa on suoranainen kirosana. Miksi ostaa kiinalaisia aurinkopaneeleita, kun omasta maasta voi porata lisää öljyä ja kaasua?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2024

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000010753696.html

Sotakuvaajan vaikeat valinnat

MILTÄ TUNTUISI keskittyä ottamaan kuvia, kun ihan vieressä kuolee tai yritetään surmata ihmisiä? Niin että vielä kaikin keinoin välttää puuttumasta tapahtumiin? Joillekin tämä on ammatti.

Luin alkuviikosta uutisen maineikkaasta tanskalaisesta sotakuvaajasta Jan Grarupista, jonka työsuhde maan johtavaan päivälehteen oli katkennut. Grarup oli nimittäin todennut, ettei enää pysty suhtautumaan Ukrainan sotatapahtumiin ammattinsa vaatimalla tavalla viileän ulkopuolisesti. Hän myönsi olevansa sataprosenttisesti Ukrainan puolella, eikä toki pahoitellut lehden päätöstä, jota piti journalistisesti oikeana.

Ymmärrän Ukrainan suhteen hyvin Grarupia, joka oli urallaan kiertänyt viime vuosikymmenten verisimpiä sotanäyttämöitä. Ruandan kansanmurha, Sarajevon piiritys, Persianlahden sota. Miksi vasta Ukraina pakotti hänet valitsemaan puolensa, voisi silti joku kysyä?

UUTINEN pisti silmään, kun olin juuri kesällä sattunut lukemaan espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten kirjan ”Taistelumaalari”. Sen päähenkilö Faulques oli taustaltaan kuin Grarupin kaksoisolento. Hän oli kiertänyt kaikki mantereet metsästäen kameralla sotaa, julmuutta ja kärsimystä. Ja kaappi oli tietysti täynnä näin ansaittuja palkintoja.

Kirjailija tunsi aiheensa, sillä hän oli itsekin työskennellyt pitkään sotareportterina.

On vaikea kuvitella toista roolia journalistina, jossa joutuu työskentelemään niin kovissa ristipaineissa työn vaatimusten ja monien moraalisten pohdintojen keskellä. Työrooli vaatii pysyttelemistä puolueettomana raportoijana kaikkien raakuuksien keskellä. Miten se voi onnistua kovettumatta ja kyynistymättä, kirjan Faulques joutuu miettimään?

Tai miten olla kokematta itseään lopulta kuitenkin osalliseksi, kun tilanteisiin pääsykin yleensä vaatii yhteistyötä toisen osapuolen kanssa? Entä näyttääkö kuvissa kaiken raakuuden, vaikka se kauhistuttaa? Jos ei näytä, kaunisteleeko sotaa? ”Olen joka tapauksessa aina rauhan puolella”, Faulques vähän kyynisesti hymähtää kollegoidensa selittävän asiaa itselleen ja muille.

Vaikeita kysymyksiä, joihin minulla ei tietenkään voi olla vastauksia. Joka tapauksessa kunnioitan tuota vaativaa ja hengenvaarallista työtä ja sitä suurta merkitystä, mikä kuvaajilla on ollut tapahtumien dokumentoijina.

SAMANTAPAISET pohdinnat – vaikka tuhat kertaa pienemmässä mitassa – ovat mukana myös ihan arkisessa toimittajan työssä. Perinteinen uutistoimittajan ihanne on ulkopuolinen objektiivinen tarkkailija ja raportoija. Kyselytutkimusten mukaan nuoren polven toimittajat taipuvat jo enemmän kantaa ottavan osallisuuden suuntaan. Maailma muuttuu. Mitä toivovat ja arvostavat tämän päivän lukijat?

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 24.9.2023

Proopuskalla yli rajan

Julkaistu Verkkouutisissa elokuussa 2022

Heinäkuu oli kaartumassa hiljalleen kohti loppuaan, kun suomalaisten järkytykseksi alkoi koronarajoitusten purkautuessa yhtäkkiä valtava turistiaalto vyöryä Venäjän suunnalta. Ministerit olivat vielä otsansa hiessä ansaituilla lomillaan, kuka kotimaan kamaralla, kuka Italian auringossa tai ties missä. Maan poliittinen johto ja kohtalot olivat pääministerin 17. sijaisen, perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindénin monien taistojen ahavoittamissa käsissä.

Alkoi läpi Some-Suomen tulvinut keskustelu siitä, voidaanko Ukrainaan hyökänneen Venäjän kansalaisten sallia matkustella Suomeen tai Suomen kautta. Luonnollisesti aihe nostatti kiihkeitä kannanottoja, mutta myös asiallista pohdintaa suuntaan ja toiseen.

Mietittiin tavallisten venäläisten syyllisyyttä ja vastuuta sotatoimista. Kuultiin lausuntoja oikeudellisista seikoista. Luettiin juttuja pröystäilevistä ökyturisteista. Puolustettiin ajatusta, että matkaajat saavat sentään lännessä parempaa tietoa kuin Venäjän valtion propaganda. Ja todettiin tuo turhaksi toiveajatteluksi. Korostettiin, että rajan pitää olla avoinna Venäjältä pakeneville toisinajattelijoille. Ja todettiin, että heitä lienee matkaajista häviävän pieni vähemmistö.

Oli miten oli, rajan sulkeminen ja viisumien myöntämisen lopettaminen kokonaan todettiin oikeudellisesti mahdottomaksi. Mutta kansa oli raivoissaan ja hallituksenkin täytyi tehdä edes jotain kiukun laannuttamiseksi. Tai siis ainakin pyrkiä siihen, ettei se kiukku kohdistu hallitukseen itsensä.

Niinpä ministerit puhuivat ja vaativat itseltään, että jotain tarttis tehdä. Lopulta linjattiin, että uusien viisumien myöntämistä vähennetään syyskuussa. Sillä ei kuitenkaan kovin pian ole käytännön merkitystä, koska voimassa on ilmeisesti satoja tuhansia pitkäaikaisia viisumeita. Ja rajan yli pääsee myös minkä tahansa muun Schengen-maan myöntämällä viisumilla.

Joten sitten päätettiin puhua yhä kovemmalla äänellä ja kädet ristissä toivoa, että syntyisi jotain EU:n yhteisiä toimia. Niitä toimia odotellessa Hesarin toimittajat kävivät hiljattain laskemassa, että Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikoilla seisoo 1400 venäläisessä rekisterissä olevaa (loisto)autoa. Taktiikka on kuitenkin siltä osin toiminut, että kansalaisten huomio on odotusaikana siirtynyt muihin, iloisempiin, valoisampiin ja hauskempiin aiheisiin.

***

En usko, että pitkiin aikoihin syntyy sellaisia viisumiratkaisuja, joilla olisi isompaa käytännön merkitystä. Ja niillä on todellakin myös huonot puolensa. Mikä vaikutus sillä on sodankäyntiin, jos venäläiset saavat jatkossa matkustaa vain muihin diktatuurimaihin?

Sen sijaan jo heinäkuussa nousi esiin ajatus maahantulokaavakkeesta, joka pakottaisi rajanylittäjät edes kiitäväksi hetkeksi ajattelemaan Venäjän hyökkäystä ja Ukrainan kansan kärsimyksiä.

Eli viisumihakemuksessa (ja uudestaan rajanylityksen yhteydessä mennen tullen) pitäisi täyttää pakollinen proopuska, jossa kysytään pitkä litania asioita, jotka liittyvät Venäjän hyökkäykseen (siis sotaan, ei erityisoperaatioon) Ukrainaan.

”Oletko tietoinen, että Venäjä on hyökännyt rauhalliseen naapurivaltioonsa Ukrainaan ja käy siellä sotaa? Tiedätkö, että Venäjän sotajoukot ovat tappaneet, kiduttaneet ja raiskanneet siellä tuhansia siviilejä? Tiedätkö, että Venäjä on pommittanut maan tasalle lukemattomia kaupunkeja ja kyliä, muun muassa Mariupolin? Tiedätkö, että viisi miljoonaa ukrainalaista naista ja lasta on joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan Venäjän pommitusten alta? Ja niin edelleen.

Ja sitten henkilökohtaisempiin kysymyksiin. Oletko käynyt koskaan Ukrainassa? Missä siellä (esimerkiksi Kiova, Harkova, Lvov, Kherson, Mariupol, Donetsk, Krim…) Oletko käynyt Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen? Missä siellä (luettelo)? Oletko käynyt Ukrainassa 24. helmikuuta 2022 jälkeen? Missä siellä (luettelo)?

Ja vielä syvemmälle. Oletko (tai läheisesi) osallistunut sotatoimiin Ukrainassa? Oletko (tai läheisesi) osallistunut raiskauksiin ja siviilien murhiin Ukrainassa? Entä siihen ja siihen?

Ja niin edelleen, tässä vain esimerkkejä sellaisista kysymyksistä, joita kaavakkeeseen voisi sisältyä. Tällaiset kaavakkeet eivät ole mitenkään poikkeuksellisia maailmalle matkustettaessa, ja varsinkaan Venäjän tapaisissa totalitaarisissa maissa. Viimeksi koronan takia täytyi täytellä erilaisia terveyskaavakkeita. Miksei sitten tällaista.

Itse kukin tietysti täyttäisi kupongin joko rehellisesti tai valehdellen. Joka tapauksessa se pakottaisi miettimään asiaa, pohtimaan mitä kannattaa tai uskaltaa vastata. Kun kaavakkeita täytettäisiin vaikka bussissa rajalla, ajauduttaisiin ehkä joskus jopa keskustelemaan aiheesta.

Kupongin täyttäminen olisi pakollista, mutta ”oikeat” vastaukset eivät olisi maahantulon ehto. Poikkeuksena luonnollisesti myönteiset vastaukset ”oletko osallistunut raiskauksiin…” -kysymyksiin. Kaavakkeen raapustajille kerrottaisiin avoimesti ja rehellisesti, että ne kootaan ensisijaisesti tilastointitarkoituksessa. Tietenkään venäläisen yhteiskunnan kasvatti ei hetkeäkään uskoisi tätä väitettä –  ja hyvä niin.

Tällaiselle maahantulokaavakkeelle ei pitäisi olla mitään oikeudellista estettä. EU:llakaan ei pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Se olisi voitu toteuttaa jo kuukausi sitten, mutta vieläkään ei ole myöhäistä, jos maan hallitus haluaa tehdä jotain konkreettista eikä vain julmistella puheissa ja lakaista kiusallista kysymystä maton alle.

Ei tämä(kään) sotaa ja hyökkäystä lopettaisi. Ei tietenkään. Mutta myös kaikki pienet keinot on syytä ottaa käyttöön. Niistä se isompi vaikutus toivottavasti vähitellen muodostuu. Tämä olisi yksi niistä pienistä. Miksi ei?

Antti Marttinen