Vuodenvaihde ja varallisuus

VUOSI on taittumassa lopuilleen ja on aika kääntää katseet kohti seuraavaa. Itse en uskalla tehdä suuria lupauksia ja ainoa ennustuksenikin ulottuu vain parin viikon päähän.

Veikkaan nimittäin, että noin tammikuun 2025 puolivälissä brittiläinen hyvätekeväisyysjärjestö Oxfam julkistaa laskelmansa maailman varallisuuden jakautumisesta. Esimerkit ovat taitavasti laadittuja ja päätyvät Suomessakin uutisiin. ”Näin paljon maailman kymmenen superrikasta omistaa verrattuna maailman köyhimpiin.”

Ratkaisuksi ongelmaan järjestö ehdottanee taas superrikkaiden varallisuusveroa. Veikkaan, että Suomessa tästä innostuvat ainakin Finnwatch, Kalevi Sorsa -säätiö, kansanedustaja Matias Mäkynen sekä STTK:n pääekonomisti. Innostus on sikäli turhaa, että tuskin kukaan suomalainen yltäisi Oxfamin tarkoittamaan verotettavien joukkoon.

Kun on seurannut viime aikoina yhtä näistä rikkaimmista, Elon Muskia, huoli superrikkaista on kyllä ymmärrettävä. Musk tuo hahmona hakematta mieleen vanhojen Bond-leffojen juonittelevat pahikset. Mikään kuviteltu vero ei silti tätä ongelmaa ratkaise, eikä toki tavoittaisikaan lännen tai idän oligarkkien varallisuuksia. Kysymys on rahalla ostetusta vallasta, ja sitä vastaan vaikutetaan paremmin edistämällä oikeusvaltiota ja demokratiaa kuin uusilla verounelmilla.

MUTTA palataan Suomeen, kun suuren maailman pulmia tuskin pystymme ratkaisemaan. Varallisuuden veroja ehdotetaan aika ajoin täälläkin.

Jos täällä on yksi suuri varallisuuteen liittyvä ilmiö, se on sen niukkuus ja omistuksen valuminen ulkomaille. Amer, DNA, Kotipizza, Pöyry, Sponda, Technopolis, Tikkurila, Ocmetic, Rovio, Uponor, Caverion, Ramirent… mitä niitä onkaan.

Ja mitä tarkemmin yritämme vahtia, ettei kukaan suomalainen pääse vahingossa vaurastumaan, sitä varmemmin omistaminen valuu jatkossakin ulos maasta. Kun luulemme pelaavamme keskenämme nollasummapeliä, häviämme yhdessä kaikki. Varallisuusvero olisi paras konsti, jos haluamme kiihdyttää tätä vaurauden valumista.

RIKKAITA ei tarvitse ihailla, ylistää tai rakastaa. Yhden vauraus ei välttämättä ole sen paremmin ansaittua kuin toisen köyhyys. Takana voi vaikuttaa perhetausta, onni tai pelkkä sattumien summa. Voidaan vapaasti miettiä, onko Woltin tai Supercellin miljoonat nyhdetty ruokakuskien tai pelihimoisten selkänahasta.  Mutta ihan oman yhteisen etumme vuoksi olisi hyvä, jos jonkinlaista vaurautta löytyisi vähän täältäkin.

Eihän ulkomaisessa pääomassa sinänsä ole vikaa, sitä päinvastoin kaivataan tänne kipeästi. Monet yhtiöt ovat erinomaisia yrityskansalaisia Suomessa; ne investoivat, työllistävät ja maksavat veroja. Silti toivoisin päättäjille viisautta edistää vuonna 2025 myös suomalaisten yritysten kukoistusta. Ettei olla ihan maailman muskien vietävänä.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 29.12.2024

Presidentit ja vallan kulissit

Viime viikolla somessa sattui silmiini kuva Turun kirjamessuilta vuodelta 2018. Kuvassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kyykkii katsomon rappusilla keskellä tungosta kuuntelemassa paneelikeskustelua, jota veti hänen puolisonsa Jenni Haukio. Katsomo oli täynnä, eikä presidentti halunnut viedä paikkaa keneltäkään ajoissa saapuneelta.

Kommentoin itsekin kuvaa kirjoittamalla, että ”tässä ollaan suomalaisuuden ytimessä. Ei tarvita pitkiä pöytiä tai huvipursia arvovallan pönkittämiseen.” Näinhän se on. On vaikea kuvitella oikeastaan mitään muuta maata maailmassa, jossa valtakunnan päämies toimisi näin ja sitä pidettäisiin ihan luontevana, suorastaan arvokkaana käytöksenä.

Päinvastoin. Useissa/useimmissa maissa valta ja rikkaus vaativat mahtipontisia kulisseja ja valtakaluja, ovat ne sitten autoja, pursia, palatseja tai turvamiesten nappikorvaisia laumoja. Kuvitelkaapa esimerkiksi naapurimaamme Venäjän pikku diktaattori Vladimir Putin tuohon tilanteeseen.

***

Niin, Putin…

Tuo Niinistön kuva palautti mieleeni kymmenen vuoden takaisen työvierailun kouvolalaiseen kirjapaino Scanwebiin. Muutamaa vuotta myöhemmin konkurssiin hakeutuneen painon eräs erikoistuote oli Venäjälle toimitetut erittäin korkealaatuiset, paksulle kiiltävälle paperille painetut aikakauslehdet, ammattikielellä glossyt.

Markkina oli lupaava. Venäjältä ei kyllin korkeaan laatuun pystyviä painoja tainnut löytyä ja ostajia ja maksajia taas tuntui riittävän. Suomalainen laatu ja luotettavuus kävivät (vielä hetken aikaa) kaupaksi, Krimin vuosi 2014 oli vielä edessä.

Mallilehtien hyllyssä huomioni kiintyi erityisen koreaan julkaisuun nimeltään VVP. ”Mikäs tämä on?” ”Sehän on Venäjän johtajan henkilökohtainen lehti, VVP niin kuin Vladimir Vladimirovits Putin.”

Kansikuvassa paistatteli tietenkin isä aurinkoinen itse ja sisäsivuilla lukemattomia versioita samasta herrasta.

Sain tuon lehden ikään kuin matkamuistoksi mukaani ja olen monet kerrat sen jälkeen vitsaillut siitä kavereille: ”Tuo lehti on siltä varalta, että sen voi asettaa yöpöydälle näytille, kun vihreät miehet tulevat kyselemään.” Enää ei naurata ollenkaan.

***

Nyt kävin kaivamassa VVP:n esiin hyllystä, jossa olen säilyttänyt matkoilta mukaan tarttuneita lehtiä. Tutustuin siihen vähän tarkemmin. Tai pääasiassa kuvitukseen, kielitaitoni ei riitä venäjänkielisten tekstien ymmärtämiseen.

Kannessa oli numerointi (7) 2012. Se kertoi, että kyseessä oli säännöllisesti ilmestyvä lehti, ei mikään yksittäinen mainoslehdykkä. Numerointi kertoo myös, että lehti oli nimenomaan Putinin, ei presidentin. Putinin kolmas kausihan alkoi juuri toukokuussa 2012. Hänen edeltäjällään, välipresidentti Medvedevillä ei todellakaan ollut omaa lehteä.   

Kiiltäviä sivuja liimaselkäisessä tuotteessa oli 112. Kuvituksena siis Putinia edestä ja takaa. Asetelma oli tuttu kuluneen kevään lavastuksista. Arvon diktaattori kuuntelemassa alamaisten raportteja ja sitten määräämässä ja sormella opastamassa, miten kulloinkin pitää toimia.

Mutta sitten oli kaikki se, mihin ei aikaisemmin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Kenraaleja, paraateja, tankkeja, tykkejä ja kaikkia mahdollisia sotakoneita. T-90 -tankkeja jopa koko aukeaman mainoksissakin. Kaikkea muuta kuin rauhanomaisen, omissa nahoissaan pysyvän valtion kuvitusta.

***

Kymmenen vuoden takainen VPP-lehti on mitättömän pieni kuriositeetti siinä vallan kulissien ja henkilökultin rakentamisessa, vapaan median tukahduttamisessa ja militaristisessa uhossa, joka Venäjällä on tapahtunut parin viime vuosikymmenen kuluessa. Se vain nyt juolahti mieleen, kun näitä asioita taas kerran mietiskeli.

Nyt lehteä tarkasteli uusin silmin, ja se hyvin vahva militaristisuus, mihin ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota, rävähti esiin erityisen räikeänä. Tätähän se jälkiviisaus usein on, olisi pitänyt silloin tietää se, minkä nyt tietää.

***

Palataan Suomeen ja Niinistöön. Ero maiden ja presidenttien välillä on kuin yön ja päivän. Hyvä esimerkki tästä on se tapa, jolla Suomessa on tänä keväänä yhteistyössä rakennettu tärkeitä turvallisuusratkaisujamme.

On kaikin mahdollisin keinoin vältetty mahtikäskyjä ylhäältäpäin. On vältetty sotilaallista uhoa. On perisuomalaisin vaatimattomin ja nöyrin elein selvitetty perusteellisesti ja huolellisesti näkemyksiä eri puolilta maailmaa, punnittu hyviä ja huonoja puolia. Silti koko ajan selkä suorana, ei kyyristellen kenenkään edessä.

Hyvä näin. Ei ole tarvinnut kurkistella vallan kulissien takaa, ei ole tarvinnut kohottaa itsetuntoa valheellisella uholla. Pidetään tästä kiinni.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Verkkouutisissa 5.5.2022

https://www.verkkouutiset.fi/a/kuriositeetti-kymmenen-vuoden-takaa-kertoo-paljon-naapurin-pikku-diktaattorista/#9fa53f88