Vanhat kolumnit

Miksi me tarvitsemme STT:tä ja STT tukea?

Tänään 8.9.25 on huolestuttu STT:n kohtalosta, kun Sanoma ilmoitti aikeestaan luopua siitä. Aivan sama huoli oli talvella 2018 ennen kuin Sanoma osti STT:n enemmistön ja pelasti sen. Kirjoitin silloin aiheesta blogin, jonka arviot ovat voimassa edelleen. Myös lopun toimintaehdotukset, jos sinne asti jaksat lukea.

23.3.2018

Pitkin talvea on soitettu hälytyskelloja: uutistoimisto STT on kuolemassa, ellei sille löydy uutta rahoitusta. Huoleen on vastattu sellaisilla kommenteilla kuin…

  • miksi ihmeessä omistajat itse eivät pelasta yhtiötään?
  • vastustan julkista tukea, joka tekisi STT:stä hallituksen äänenkannattajan
  • vastustan ylipäätään medioiden julkista tukea
  • meillä on jo verovaroin kustannettu Yle,  joka hyvin voisi ottaa hoitaakseen STT:n tehtävät.

Nämä sinänsä fiksut periaatteet eivät valitettavasti toimi käytännössä. Taustoitan hieman. Eli miksi STT:llä on nykyinen rahoitusmalli ja miksi se ei enää toimi?

  1. STT:n pääomistajia, asiakkaita ja rahoittajia ovat olleet suuret maakuntalehdet. Ne olivat ennen hyvin vauraita monopoleja omilla alueillaan. Ennen 2000-luvun mediakriiisejä maakuntalehden omistamista verrattiin setelikoneen pyörittämiseen.
  2. STT:n omistajamediat pitivät tärkeänä periaatteena tarjota levikkialueellaan jonkinlainen kokonaiskuva oman alueensa lisäksi myös koko maan ja maailmankin tärkeimmistä uutistapahtumista. Jos arkistosta kaivaa käteensä minkä tahansa vanhan maakuntalehden, siitä saa kohtuullisen kuvan, mitä edellisenä päivänä on maassa ja maailmalla tapahtunut.
  3. Tähän nuo lehdet tarvitsivat STT:tä, vaikka niillä oli siihen aikaan myös omat ulkomaan- ja urheilutoimittajansa ja yleensä myös tavalla tai toisella edustajansa politiikan ja työmarkkinoiden tapahtumapaikoilla Helsingissä.
  4. Tänä päivänä tuosta ajattelutavasta on merkittäviltä osin luovuttu. Mediat eivät itse enää määrittele agendaansa niinkään aiheiden tärkeyden perusteella, vaan ne pyrkivät heijastelemaan yleisöjensä todellisia tai kuviteltuja toiveita. Perinteinen tärkeysajattelu ja päiväkirjanpito on koko ajan vahvemmin korvautumassa ihmisläheisillä tarinoilla ja keskustelua herättävillä avauksilla.
  5. Tällaiseen ne eivät tarvitse STT:tä, ainakaan niin paljoa, että olisivat tiukkoja talouspäätöksiä kohdatessaan valmiita paljoa maksamaan siitä. Menestyäkseen – kerätäkseen klikkaavia tai maksavia lukijoita isoina massoina – median on oltava ainutlaatuinen, kuohuttava, tunteita herättävä. STT:n lähtökohta on kaiken tämän vastainen; asiallisen viileä, toteava, arkinen ja samanlainen kaikille.

Kun STT:n nykyiset omistajat tarvitsevat liiketoimintansa edistämiseksi yhä vähemmän STT:tä, miksi ne sitä pelkän yleisen hyvän takia rahoittaisivat? Yleistä hyvää rahoitetaan yleensä verovaroin tai sitten juuri tätä tarkoitusta varten muodostetuin rakentein.

Tämä taustoitus ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi nykyiset omistajat eivät enää halua maksaa STT:n ylläpidosta. Vastaavasti on selvää, että STT ei voi jatkaa nykyisellä omistusrakenteella. Myös sen on muututtava, jos STT halutaan pitää hengissä.

Miksi STT sitten on tärkeä, jos se ei ole sitä nykyisille omistajamedioille?

Muita medioita palvelevana uutistoimistona se ei ole niiden tavoin riippuvainen klikkauksista ja kuohuttavista sisällöistä. Sen on mahdollista määritellä agendansa asioiden tärkeyteen ja merkityksellisyyteen pitäytyen. Se kilpailee vain itsensä kanssa ja ensisijaisesti laadusta.

Jopa valtion Yle toimii aivan toisessa ulottuvuudessa. Yle taistelee verissä päin joka päivä katsojamääristä ja yhä enemmän kaikkien yksityisten medioiden kanssa yleisön huomiosta verkkopalveluissa. Senkin tavoitteena on kuohuttaa tunteita, nostattaa riemun ja raivon kiljahduksia, olla puheenaiheena.

Ei Yle tästä lähtökohdasta pysty kattamaan tarvetta viileään, tylsähköön asiajournalismiin. Ja sitä asiajournalismia kuitenkin tarvitaan. STT:n menestystä ei mitata sillä, montako klikkiä, katsojaa tai lukijaa se saavuttaa, vaan sillä, ovatko se uutiset totta. Ja sillä, ovatko sen loputtomasta tapahtumien virrasta esiin poimimat aiheet tärkeitä ja merkityksellisiä.

***

Kansallisen STT:n uutispalvelujen pitäisi jatkossa olla hinnaltaan niin edullisia, että pienimmätkin mediat voisivat niitä hyödyntää. Joko oman tarjontansa osana tai sitten luotettavana tietolähteenä omille sisällöille.

Selviytyäkseen STT tarvitsisi julkista tukea, mutta riippumattomuuden takaamiseksi sillä olisi hyvä olla määritelty yläraja. Sanotaan vaikka korkeintaan sadasosa Ylen rahoituksesta.

Myös STT:n omistus pitäisi hajauttaa. Siinä ei todellakaan ole järkeä, että STT:llä pelkän historian takia jatkossakin olisi vain omistajat, jotka eivät enää ole itse sen palveluista kiinnostuneita. Siksi omistajakuntaan – ja rahoittajiksi – pitäisi saada mukaan ainakin viestintä-, journalisti-, ja kulttuurialan järjestöt ja/tai säätiöt. Se on niiden kansallinen tehtävä suomalaisen demokratian ja kulttuurin puolustamisessa.

Antti Marttinen

Kirjoittaja on työskennellyt journalistina viidellä vuosikymmenellä ja seurannut 2000-luvun mediamurrosta alan eri järjestöjen hallituksissa.

”Iso kivi putosi sydämeltä”

TÄLLÄ viikolla astui voimaan kokeilu, jossa yli 65-vuotiaat voivat päästä yksityisen yleislääkärin vastaanotolle terveyskeskusmaksun (28,20) hinnalla. Palvelun tarjoajille on asetettu hintakatto ja käynneille ylärajaksi 3 kertaa vuodessa.

Tarkoitus on helpottaa lääkärille pääsyä ja parhaassa tapauksessa ehkä ihan hiukan jopa vähentää terveyskeskusten ruuhkia.

Uudesta mallista on kiireellä yritetty etsiä puutteita ja heikkouksia. Se ei todellakaan ratkaise kaikkia terveydenhoidon ongelmia, vaan ainoastaan täydentää valtavaa järjestelmää yhdestä pienestä kulmasta. Mutta jos riisutaan ideologiset silmälasit, siitä voi löytää paljon hyvää.

Kuka sitten voisi olla esimerkki uuden mallin käyttäjistä?

MIETTIKÄÄPÄ vaikka iäkästä miestä, jonka mieltä on painanut kuukauden tai jopa vuoden verran joku ikävä vaiva. Se on alkanut ensin pienestä ja sitten vähitellen pahentunut, eikä ole kotikonsteilla poistunut.

Kenties pieni päänsärky, vatsavaiva, patti kyljessä, kutina kurkussa. Ehkä joku ihan muu tai useampikin noista.

Onko hän soittanut terveyskeskukseen anoakseen pääsyä vastaanotolle? Tuskin.

”Kyllä tämän kanssa pärjää, eikös siellä ole ihmisillä paljon pahempia sairauksia hoidettavana? Vielä mulla aamulenkillä jalka nousee, mikäs tässä? Vaikka olisihan se varmaan hyvä tietää, mistä on kysymys. Googlailun perusteella taitaa olla joko tappava syöpä tai luulotauti”, tämä Pekka miettii.

Vaimo ja tytär ovat toki painostaneet häntä tarttumaan puhelimeen, kun vaiva on tullut usein mainituksi. Soitto on silti jäänyt. Hän tietää, ettei vaivaa lueta ainakaan akuutiksi, kun on kerran kestänyt jo pidempään ja hän pysyy yhä tolpillaan. Ja osaisiko hän pääsykuulustelussa edes kyllin hyvin kuvailla pulmaansa? Jos osaisi ja vielä vähän liioittelisi, kelpuutettaisiin ehkä korkeintaan sinne kiireettömän hoidon jonon peränpitäjäksi.

”Eikös ne jonot ole ihan kuukausien mittaisia? Mitä järkeä sinne on ilmoittautua? Siihen mennessä olen jo kuollut tai vaiva on parantunut itsestään.”

NYT Pekka varaa ylihuomiselle ajan. Lääkäri kyselee ja tutkii, teettää ehkä pari koettakin. Jos vaiva osoittautuu pahaksi, hyvä, että tuli vihdoin esiin ja alkaa tie hoitoketjussa eteenpäin. Tai ehkä kyseessä on pienempi kiusa ja lääkeresepti riittää. ”Tule sitten tänne minulle uudestaan, jos ei auta.”

 Tai sitten lääkäri toteaakin, ettei ole mitään hätää. Kertoo, että kyse on siitä ja siitä, liittyy ikään, eikä ole lainkaan vaarallista. ”Olipa hyvä, että tuli käytyä. Iso kivi putosi sydämeltä”, Pekka huokaa silloin.

Huonoa kaikille tasapuolisesti?

VIIME viikolla lehtijutussa kerrottiin leikkaavasta robotista, joka on ihmistä taitavampi. Sellaisia ihmerobotteja ei vielä joka sairaalasta löydy ja tällekin oli pitkät jonot. ”Se on tasavertaisuusongelma”, sanoi jutun kirurgi.

Niin se onkin. Julkisen järjestelmän olennainen piirre on nimittäin tasapuolisuus. Tai kuten nykyisin sanotaan negaation kautta, eriarvoisuuden estäminen. Kaikille on tarjottava oikeudenmukaisesti yhtä hyvää palvelua. Robottia kaikille tai ei kenellekään, jos kärjistetään.

Se on hieno tavoite, koko julkisen palvelun ydin. Se on myös erittäin vaikea ohjenuora, joskus suoranainen pakkopaita ja luovien ratkaisujen este.

EI OLE nimittäin sellaista palvelujen kohderyhmää kuin suomalaiset. Ei edes sellaista kuin eläkeläiset, nuoriso tai opiskelijat. Hekin ovat keskenään kaikki erilaisia. Erilaisia tarpeineen, kykyineen ja toiveineen ja silti pitäisi tarjota yhtäläisiä palveluita kaikille.

Lisätään vielä vaikeusastetta. Nuo ryhmät, mikä tahansa niistä, ovat kuin kärpäsparvi sikin sokin. Ja tuon parven tavoin ovat myös liikkeessä, koko ajan muuttuvaisia.

Jos palvelujen rima ja taso asetetaan kovin korkealle, se käy äkkiä syystä tai toisesta vaikeaksi ja kalliiksi, jopa mahdottomaksi. Esimerkiksi palvelumitoitus. Tai palvellaan ja tuetaan yhteisin varoin monia, jotka eivät sitä tarvitse tai halua, tai voisivat itsekin hoitaa asiansa.

Jos taas rimaa alennetaan, kohta tarjotaan tasapuolisesti yhtä huonoa kaikille. Tämä näkyy nyt monin tavoin juuri terveydenhuollossa.

EPÄVIRALLISESTI toki terveydenhoidon ihmisille tehdyistä kyselyistä käy ilmi, että parempaa tai nopeampaa hoitoa voi saada, kunhan jaksaa sitä vaatia. Itse kutsun tätä ”pain in the ass -menetelmäksi.” Eli kunhan olet kyllin sitkeästi hoivaväen kimpussa, he lykkäävät kiusankappaleen lopulta jonossa eteenpäin. Ihmisiähän sielläkin vain on koneistoa pyörittämässä.

Mutta tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus on aina lähtökohtaisesti byrokraattista. Lakien mukaan pitää toimia, vaikka se olisi kuinka kankeata. Jos tästä laajasti lipsahdetaan ns. vapaampaan harkintaan, ollaan pian tiellä kohti mielivaltaa.

Joustavuus ei siis kuulu julkisen palvelun ideaaliin. Onneksi varaventtiilinä järjestöt ja kolmas sektori kurkottavat kohti niitä heikoimpia, joihin julkinen tasa-apu ei ulotu. Yksityiset palvelut taas tarjoavat yllin kyllin vaihtoehtoja niille, jota haluavat käyttää ansaitsemiaan tai saamiaan rahoja johonkin enempään tai parempaan.

EI KÄY kateeksi vastavalittuja kuntien ja alueiden päättäjiä, jotka tätä järjestelmää yrittävät näillä ehdoin oikeudenmukaisesti pyörittää niukoin resurssein. Aina menee jonkun mielestä pieleen, joku julistaa kokevansa vääryyttä. Tällaista se demokratia on. Ei ihan täydellistä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 14.6.2025

Tasa-arvoa – tai sitten ei

TÄSSÄ eräänä päivänä mieleen juolahti vanha vitsi tasa-arvosta. Siinä miesten ja naisten sukupuolikiintiöitä tarvitaan kuulemma vain siihen asti, kunnes naisilla on enemmistö tärkeimmissä tehtävissä. Sen jälkeen kiintiöt voidaan enemmistön päätöksellä lakkauttaa tarpeettomina.

Vitsit ovat vitsejä, ei se kummempaa. Naurattavatkin vain toisia, toisia ei ollenkaan.

MISTÄ tuo sattuikaan mieleeni? Taustalla oli kaksi kesäistä uutista. Ensin (HS 9.7) kerrottiin syvästä järkytyksestä, jonka oli aiheuttanut Svenska Handelshögskolanin eli Hankenin stipendien jako. Saajajoukosta käytettiin jutun otsikossa haukkumanimeä ”all male panel”, kun 31 palkitun joukossa oli vain 4 naista.

Stipendiaatit kyllä valitaan ihan kylmien lukujen, arvosanojen ja opintomenestyksen perusteella. Tästä huolimatta ratkaisusta ahdistuneet opiskelijat selvästi epäilivät jutussa, että palkitsemisessa oli tapahtunut huutava vääryys. Eihän tuo muuten olisi mahdollista?

En tiedä, millainen kohu olisi noussut, jos jakauma olisikin ollut päinvastainen? Vai olisiko vain naurahdettu, miten tämäkin taas todistaa, että pojat ne vaan on niin laiskoja opiskelemaan?

VIIKKOA myöhemmin (HS 16.7) kerrottiin ministeri Kaisa Juuson perustamasta työryhmästä, jossa joukko asiantuntijoita etsii 100 miljoonan säästöjä sosiaalihuollosta. Siis mistä voisi karsia ja mitä tehostaa. Ehkä olet jopa jossain huomannut tällaisen uutisen?

Miten tämä sitten mielessäni liittyi tasa-arvoon, kun kyseisessä jutussa siihen ei viitattu millään tavoin? Olisiko ehkä ollut aihetta?

Kun nimittäin selasin STM:n sivujen syövereistä löytyvää työryhmän asettamispäätöstä, havahduin huomaamaan, kuinka moni kaunis etunimi alkaakaan m-kirjaimella. Työryhmässä ja sen sihteeristössä istuu nimittäin ainakin kolme Minnaa, kaksi Marjoa ja vielä Merja, Maria, Marika, Marena, Mirka, Mirja, Minttu ja Meri.

Yhteensä tässä sosiaalipalveluja miettivässä työryhmässä on 17 jäsentä, kaikki naisia. Ryhmässä on 8 asiantuntijasihteeriä, kaikki naisia.  Vain 11 varajäsenen joukkoon näyttää lipsahtaneen vahingossa kaksi miestä, Aki ja Joni.

Työryhmän asettamispäätöksessä todetaan suoraan, että se on selvästi tasa-arvolain vastainen. Mutta kun ”lähes kaikkien ryhmään nimeävien tahojen oli mahdollista nimetä vain naisehdokas… poikkeamiselle oli erityiset syyt.” Hupsista. Erityiset syyt!

TÄRKEÄN työryhmän asettaminen lainvastaisesti ei ole mikään vitsi eikä yhtään naurata. Vähän tuossa haiskahtaa, onko tasa-arvon eteen edes viitsitty ollenkaan ponnistella tällä kertaa, kun jakauma on näin päin vinksallaan? Mahtoiko asia nolottaa ministeriössäkin niin, ettei se näytä laatineen työryhmän asettamisesta edes tiedotetta?

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 19.7.2025

Voisiko kuntosalilla moikata?

KÄVIN EILEN taas tutulla kuntosalilla. Ensin hiet crosstrainerilla ja sitten vähän sarjoja laitteissa. Sen verran, että tulee pidettyä yllä terveyttä ja vähäistä lihaskuntoa.

Olen käynyt samassa paikassa jo useamman vuoden. Se on lähellä ja hinta on kohtuullinen. Käyttäydyn kuten salilla on tapana. Siis vältän muiden salilla liikkuvien huomaamista, katsekontaktista tai sananvaihdosta puhumattakaan.

Tiirailen salin isoista ikkunoista kadulla kulkevia ihmisiä ja autoja. Tai sitten vain kohdistan katseeni lattiaan ja kierryn oman napani ympärille. Jos mukana on kuulokkeet, se vielä helpottaa tätä. Yhtä hiljaisia ovat käytännössä kaikki muutkin, jos ei seurassa ole oma juttukaveri.

GOLFKENTILLÄ olen tottunut toisenlaisiin tapoihin. Siellä normikäytökseen kuuluu tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Niin toisia pelaajia kuin kentällä työskenteleviä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Se on helppo muistisääntö. Kaikkia. Ei tarvitse miettiä sen enempää. Ihan vain morjestaa, ei mitään sen hienostunempaa.

En kaipaa enkä tyrkytä näitä ikivanhoja golfkenttien tapoja kuntosalille. Paikat ovat luonteeltaan erilaisia. Mutta aika sekoitus kaikenlaisia ihmisiä lopulta molemmissa liikkuu, ei niin että toisessa olisi jotenkin kultivoituneita ja toisessa vain ikäviä ja umpimielisiä.

Onko silti siis saleilla aivan pakko jurottaa, vai voisiko sinnekin koettaa kehittää jotain luontevan sosiaalisuuden lisäämiseksi? Tympeä vaikenemisen kulttuuri nimittäin tarjoaa kaikki eväät ihan turhan kielteiseen ajatteluun. ”Tuijottaako tuo tyyppi mua? Se on ainakin kahdesti vilkaissut tänne päin? Onko mussa jotakin vikaa? Luuleeko se olevansa muka parempi, häh!”

VOISIKO vaikka joku tamperelainen sali kokeilla kampanjaa kuntosalietiketin muuttamiseksi? Miten olisi aluksi jollekin viikonpäivälle oma teema, vaikka hienosti ja kansainvälisesti Moi Monday? ”Meidän salilla kaikki saavat maanantaisin moikata tuntemattomillekin ja katsoa silmiin.”

Edes teemapäivänä tervehtiminen ei tietysti olisi pakollista, jos se ujostuttaa tai tuntuu muuten mahdottomalta. Mutta se olisi joka tapauksessa sallittua ja jopa toivottavaa.

Parhaimmillaan tuo voisi alkaa kiertää kävijöiden keskuudessa kuin kulkutauti. Vähitellen yksi jos toinen saattaisi moikata vastaantulijoita myös muina päivinä. Olisiko se liian vaarallista?

Eipä tuo paljoa vaatisi. Sitten voisi kukin taas tuttuun tapaansa keskittyä omiin puuhiin, turhan juttelemisen sijasta puskemaan hikeä ja kylmää rautaa. Mutta silti ilmapiiri voisi muuttua edes pikkuisen ystävällisemmäksi ja rennommaksi. Jos joku vahingossa lipsauttaisi vaikka hymyn, ei tarvitsisi heti epäillä, että tuokin tuossa virnuilee ja yrittää varmaan salaa naureskella minulle.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 3.5.2025

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000011202321.html

Jos oikeus toteutuisi

KUULUISA rauhanneuvottelija, olikohan YK:n pääsihteeri Kofi Annan, totesi joskus muinoin viisaasti, että kun rauhaa hierotaan, neuvotteluja joudutaan väistämättä aina käymään roistojen, pahisten ja rikollisten kanssa. Ajatellaan nyt vaikka Vladimir Putinia ja hänen kätyreitään.

Aidot demokratiat eivät hoida keskinäisiä erimielisyyksiään sotimalla eivätkä tarvitse siihen rauhanvälittäjää. Silti nekin voivat joutua hyökkäyksen tai sen uhan kohteeksi. Aina siellä toisella puolen on joku diktaattori. Hitler, Stalin, Mussolini… ja nyt Putin.

RIKOS IHMISYYTTÄ vastaan on laajamittainen ja järjestelmällinen siviiliväestöön kohdistuva hyökkäys, johon liittyy Suomen lain määritelmän mukaan surmaamista, kidutusta, väestön tuhoamista ja pakkosiirtoa, raiskaamista ja vainoamista kansallisuuden tai kulttuurin perusteella.

Kuten hyvin tiedämme, Venäjän hyökkäys Ukrainaan on pitänyt sisällään kaikkea tätä ja se on ollut suunnitelmallista tuhotyötä. Ukrainalaisilta on haluttu kiistää oikeus elämään itsenäisenä kansakuntana. Tätä on toteutettu diktaattori Putinin päätöksillä ja avokätisesti palkitsemana ja ylistämänä ja kaikki soraäänet raa’asti tukahduttamalla.

Siksi sydäntä särkee ajatella, että rauhan saavuttamiseksi joudutaan neuvottelemaan tuon pikkuhitlerin ja hänen apuriensa kanssa. Jos oikeus tapahtuisi, Putin tuomittaisiin Haagin tuomioistuimessa virumaan loppuikänsä vankilassa. Venäjä menettäisi kaikki valloittamansa alueet ja Ukrainan jälleenrakennus toteutettaisiin Venäjän sotakorvauksilla ja venäläisten oligarkkien kustannuksella. Ja aivan loistavaa olisi, jos kaiken seurauksena edes pieni demokratian ja oikeusvaltion häivähdys pääsisi valaisemaan myös venäläistä kansaa.

IKÄVÄ KYLLÄ realistina on pakko todeta, että läheskään kaikki tuo tuskin toteutuu. Silti tavoitteena pitää olla, että päästäisiin mahdollisimman pitkälle oikeudenmukaisen lopputuloksen suuntaan. Sitä ennen on pakko jonkun suostua noiden roistojenkin kanssaan puhumaan ja pakottamaan jonkinlaiseen ratkaisuun, jos halutaan saada sotiminen ja siihen liittyvä tuho ja kärsimys jotenkin loppumaan. Tai edes taukoamaan.

Kovin paljon tähän ei uskalla odottaa Yhdysvaltojen ja Donald Trumpin suunnalta. Trump ehätti toki jo puhelussa suunnitella sydänystävänsä kanssa yhteisiä kiekko-otteluitakin. Kumppanusten nimeämien rauhanneuvotteluryhmien perusteella voi jo kuvitella, millaiset joukkueet olisivat vastakkain.

Putin tietenkin lähettäisi kaukaloon kokeneimmat NHL- ja KHL-lavrovit. Trumpin luottojoukkue taas koostuisi muskovaisista koulupojista, joilla on kaksi edellytystä. 1) He eivät ole koskaan ennen pelanneet kiekkoa. 2) Isät ovat lahjoittaneet vähintään miljoona taalaa lahjuskassaan. Lopputulosta voi itse kukin arvailla.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 23.3.25

Kotitalousvähennys: pienet yritykset kärsivät muutoksesta

JUTTELIN viime viikolla siivoojamme kanssa. Kysyin, miten vuodenvaihteen iso heikennys kotitalousvähennykseen on vaikuttanut?

”Paljon, paljon asiakkaita on lähtenyt. Monelta meistä työt ovat loppumassa.”

Samaa olen kuullut muualtakin. Siivousta ja hoivakäyntejä harvennetaan tai lopetetaan kokonaan, remontteja lykätään. Tehdään itse eikä osteta palveluja. Tilataan sen sijaan Temusta kiinalainen robotti-imuri tai kutsutaan serkkupojan kaveri tekemään pimeää sähköremppaa.

Suurin osa meistä ei tunne täsmälleen kotitalousvähennyksen suuruutta. Siksi moni ei edes huomaisi pieniä viilauksia vähennykseen.

Mutta nyt maan hallitus otti kirveen käyttöön. Siivous- ja hoivatyön vähennysprosentti putosi 60:stä 35:een ja enimmäismäärä 3500 eurosta 1600:aan. Remonttitöissä vähennys oli jo vanhastaan matalampi. Psykologinen vaikutus on todella suuri.

EMME me hyväosaiset paljoa kärsi tästä muutoksesta. Tästä kärsivät pienet yritykset ja niiden pienituloiset työntekijät, joilta jäävät palkat, sotut ja eläketurva rehellisestä työstä saamatta. Ja ne asiakkaat, joille kynnys palvelujen ostamiseen nousi nyt liian korkeaksi. Vähennyksen käyttäjien keskitulo on lähellä keskipalkkaa. Neljä kymmenestä vähennyksen saajasta on ollut eläkeläisiä.

Valtiontalous ei tällä nouse tippaakaan. Nettohyöty jää vähiin, jos yrityksiltä ja työntekijöiltä kerätyt verot jäävät uupumaan ja vastaavasti työttömyysmenot kasvavat. Jokaisesta palvelun ostamiseen käytetystä satasesta nimittäin maksetaan arvonlisäverot, yrityksen yhteisöverot, työntekijöiden tuloverot, sotu- ja eläkemaksut.

Vaikka ei ole syytä sortua ”vähennys maksaa itse itsensä” väittämiin, aika suuri osa näillä kyllä kuittaantuu.

KOTITALOUSVÄHENNYS vähentää harmaata taloutta ja siihen liittyy hyvin harvoin väärinkäytöksiä. Näin todettiin Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikön perusteellisessa tutkimuksessa pari vuotta sitten. Kaikkiaan peräti 34 000 yritystä on ollut tekemisissä vähennyksen kanssa.

Ennen vähennyksen käyttöönottoa keskustelu kotiremppamiehen kanssa meni jokseenkin näin: ”Paljonko maksaa?” ”Tonnin.” ”Siis kuitilla?” ”Ai jaa, sitten kaksi. Mutta muistinkin juuri, etten taida nyt ehtiä, kun tarttee tonne työkkäriin…”

Palataanko taas tähän vanhaan malliin?

Kun hallitus vuosi sitten korotti kelakorvauksia, hyvin pian saatiin tutkittua tietoa, että korotus ei näytä toimivan toivotulla tavalla. Sen perusteella hallitus päätyi nopeasti korjaamaan mallia.

Toivottavasti myös kotitalousvähennyksen heikennyksen vaikutuksia kaivellaan mieluummin heti kuin joskus kadon jo käytyä yritysjoukossa. Vaikkei vähennystä nostettaisi ihan entiselle tasolle, se kannattaisi tehdä kiireesti, vaikka kesken vuoden. Viisas oppii virheistään.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 9.1.2025

Vuodenvaihde ja varallisuus

VUOSI on taittumassa lopuilleen ja on aika kääntää katseet kohti seuraavaa. Itse en uskalla tehdä suuria lupauksia ja ainoa ennustuksenikin ulottuu vain parin viikon päähän.

Veikkaan nimittäin, että noin tammikuun 2025 puolivälissä brittiläinen hyvätekeväisyysjärjestö Oxfam julkistaa laskelmansa maailman varallisuuden jakautumisesta. Esimerkit ovat taitavasti laadittuja ja päätyvät Suomessakin uutisiin. ”Näin paljon maailman kymmenen superrikasta omistaa verrattuna maailman köyhimpiin.”

Ratkaisuksi ongelmaan järjestö ehdottanee taas superrikkaiden varallisuusveroa. Veikkaan, että Suomessa tästä innostuvat ainakin Finnwatch, Kalevi Sorsa -säätiö, kansanedustaja Matias Mäkynen sekä STTK:n pääekonomisti. Innostus on sikäli turhaa, että tuskin kukaan suomalainen yltäisi Oxfamin tarkoittamaan verotettavien joukkoon.

Kun on seurannut viime aikoina yhtä näistä rikkaimmista, Elon Muskia, huoli superrikkaista on kyllä ymmärrettävä. Musk tuo hahmona hakematta mieleen vanhojen Bond-leffojen juonittelevat pahikset. Mikään kuviteltu vero ei silti tätä ongelmaa ratkaise, eikä toki tavoittaisikaan lännen tai idän oligarkkien varallisuuksia. Kysymys on rahalla ostetusta vallasta, ja sitä vastaan vaikutetaan paremmin edistämällä oikeusvaltiota ja demokratiaa kuin uusilla verounelmilla.

MUTTA palataan Suomeen, kun suuren maailman pulmia tuskin pystymme ratkaisemaan. Varallisuuden veroja ehdotetaan aika ajoin täälläkin.

Jos täällä on yksi suuri varallisuuteen liittyvä ilmiö, se on sen niukkuus ja omistuksen valuminen ulkomaille. Amer, DNA, Kotipizza, Pöyry, Sponda, Technopolis, Tikkurila, Ocmetic, Rovio, Uponor, Caverion, Ramirent… mitä niitä onkaan.

Ja mitä tarkemmin yritämme vahtia, ettei kukaan suomalainen pääse vahingossa vaurastumaan, sitä varmemmin omistaminen valuu jatkossakin ulos maasta. Kun luulemme pelaavamme keskenämme nollasummapeliä, häviämme yhdessä kaikki. Varallisuusvero olisi paras konsti, jos haluamme kiihdyttää tätä vaurauden valumista.

RIKKAITA ei tarvitse ihailla, ylistää tai rakastaa. Yhden vauraus ei välttämättä ole sen paremmin ansaittua kuin toisen köyhyys. Takana voi vaikuttaa perhetausta, onni tai pelkkä sattumien summa. Voidaan vapaasti miettiä, onko Woltin tai Supercellin miljoonat nyhdetty ruokakuskien tai pelihimoisten selkänahasta.  Mutta ihan oman yhteisen etumme vuoksi olisi hyvä, jos jonkinlaista vaurautta löytyisi vähän täältäkin.

Eihän ulkomaisessa pääomassa sinänsä ole vikaa, sitä päinvastoin kaivataan tänne kipeästi. Monet yhtiöt ovat erinomaisia yrityskansalaisia Suomessa; ne investoivat, työllistävät ja maksavat veroja. Silti toivoisin päättäjille viisautta edistää vuonna 2025 myös suomalaisten yritysten kukoistusta. Ettei olla ihan maailman muskien vietävänä.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 29.12.2024

Omalääkäri – totta vai tarua?

HALUAISITKO sinä siirtyä Suomessa omalääkärimalliin? No niin minäkin. Samoin sotesta ja terveydestä puhuvat poliitikot.

Olisihan se tosiaan mahtavaa päästä samalle lääkärille edes kahdesti, kestävästä hoitosuhteesta puhumattakaan. Jos nykyisin onnistut taistelemaan tiesi läpi terkkarin ympärille rakennetusta miinakentästä, sinulle arvotaan yleensä uusi lääkäri, jonka kanssa aloitat taas nollapisteestä. Tehotonta ja turhauttavaa sekä potilaan että lääkärin kannalta.

Valitettavasti politiikassa omalääkärimallista on tullut stiiknafuulia, taikasana, jonka taakse piiloudutaan, kun ollaan neuvottomina kaiken sotesotkun keskellä. Taikasanan lausumalla kansanedustajakin kohoaa arjen sietämättömien ongelmien yläpuolelle. Ei tarvitse puhua rahasta, säästöistä tai muusta ikävästä.

Mutta omalääkäreitä ei polkaista tyhjästä. Uusi malli ei synny toiveikkaasti taikasanaa hokemalla.

ENSIMMÄINEN edellytys on, että rajat yksityisen ja julkisen välillä kaadetaan niin, että omalääkäreitä voi toimia kummalla puolella vain. Nykyiset terkkarien noin 4000 lääkäriä eivät riitä alkuunkaan, kun heistäkin Lääkäriliiton tutkimusten mukaan vain puolet on vakinaisia virkalääkäreitä.

Tämä lääkäripula ei todellakaan ratkea teoriaherrojen mallilla ”siirretään 1000 lääkäriä terveyskeskuksiin”. Miten siirretään, kottikärryilläkö? Vai peräti pakkolaeilla uhkaillen?

OLENNAISTA on myös, että malli alusta alkaen perustuisi potilaan valinnanvapauteen. Tapa, jossa potilaat vain pakotettaisiin heille määrätyn lääkärin potilaiksi, ei paljoa toisi parannusta nykytilaan. Eikä takaisi hoidon jatkuvuuttakaan, kun lääkärit vaihtavat työpaikkoja ja potilaat muuttavat. Moni haluaisi pitää kiinni tutusta hyvästä lääkäristä. Tutun lääkäri kanssa etäyhteyskin toimii paremmin.

Jos potilailla olisi omalääkärin valinnanvapaus, suurin osa varmaankin hakeutuisi ensin aika satunnaisesti jonkun lähellä toimivan omalääkärin hoiviin. Mutta sitten tulisi mahdollisuus vaihtaa tai hakeutua muualle. Vaikka ihan siksi, että henkilökemiat eivät toimi. Silläkin on iso merkitys hoidolle, jos et usko ja luota lääkäriisi.

Valinnanvapaus voisi tuoda monia joustavia mahdollisuuksia. Mikseipä jotkut omalääkärit voisi vaikka erikoistua eläkeikäisiin, toiset lapsiperheisiin? Nais- tai miespotilaisiin? Isommissa kaupungeissa myös kielivähemmistöön?

Niinpä. Julkisen ja yksityisen yhteistyöllä ja potilaan valinnanvapauteen perustuen voimme päästä oikein hyvään omalääkärimalliin. Se ei toki toteudu sormia napsauttamalla niin kuin entisen terveysministerin soteuudistus. Aloittaa voisi vaikka yli 65-vuotiaista, jotka eivät enää pääse nauttimaan laadukkaasta työterveyshuollosta.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 17.11.24

Kaikkien aikojen huonoin hallitus?

Helmikuussa 2020, vähän ennen koronaa, pohdin sitä, mikä olisi Suomen kaikkien aikojen epäsuosituin hallitus. Veikkasin sitä, joka aloittaa vuoden 2023 vaalien jälkeen, hallituspohjasta riippumatta. Perustelin myös miksi:

MIKÄ on sinun mielestäsi Suomen kaikkien aikojen huonoin hallitus? Edesmennyt Antti Rinteen hallitus kenties? Moni äänestäisi ehkä Juha Sipilää? Mutta onhan niitä vähän vanhempiakin vahvoja ehdokkaita, vaikkapa Stubbin, Kataisen, Kiviniemen tai Vanhasen kokoonpanot? Kullakin omat kannattajansa.

Kovin paljoa kauemmaksi ei poliittinen muisti yllä. Vain jysähtänein setämies heittäisi peliin jonkun kekkosajan Martti Miettusen hätätilahallituksen.

Entä Sanna Marinin hallitus, olisiko siitä vihatuimmaksi? Itse en usko, olen siitä jopa jokseenkin varma. Oma ylivoimainen suosikkini on nimittäin seuraava, vuoden 2023 vaalien jälkeen aloittava hallitus. Sillä on kaikki edellytykset epäonnistua täydellisesti.

Perustelut?

Marinin viisikko kestää

ENSIN pitää perustella se, että Marinin hallitus kestää vielä kolme vuotta vaaleihin asti.

Vahvin syy on se, että jokaisella hallituspuolueella on oma vahva intressinsä pysyä kiinni vallankahvassa.

SDP tietenkin haluaa säilyä pääministeripuolueena. Vasemmistolle tämä koalitio lienee rakkain mahdollinen, vaikka perinteiseen tapaan puolue hypännee taas kyydistä joskus vaaleja edeltävänä syksynä. Se ei vielä hallitusta kaada.

Vihreät taas ovat juuri nyt niin kaukana vasemmalla, etteivät he osaa kuvitellakaan muita kumppaneita kuin nykyiset. Varmuuden vuoksi puolue lakkautti lehtensäkin, jotta soraäänet eivät pääse häiritsemään. Keskusta roikkuu mukana peläten sinistä tulevaisuutta, ja keksii sille vain aina uuden perustelun. Ja RKP? Puolue oppi, että oppositiossa sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Hallitusta pitää koossa myös äärimmäinen viholliskuva; entä jos kokoomus ja ne persut…?

Varsinkin pitkä etäisyys kokoomukseen on tärkeä. Se pitää huolen, että puolue ei nouse hallituspeliin mukaan kovimmassakaan kriisissä.

Etäisyyttä ylläpitää se, että kokoomus on joutunut ja joutuu jatkossakin rakentamaan oman sisäpoliittisen ”nato-optionsa”. Ulkopoliittista nato-optiotahan on perusteltu sillä, että riippumatta haluista tai haluttomuudesta Natoon ei voida liittyä, koska Venäjä silloin syö meidät. Toisaalta nato-ovi täytyy pitää raollaan, jotta vastaavasti Venäjälle voidaan viestiä, että liitymme heti Natoon, jos Venäjä uhkaa syödä meidät.

Sisäpolitiikassa tämä tarkoittaa, että taktisista syistä – toki siellä kokoomuksessa joidenkin rydmanien ja kalevoiden mielestä muutenkin – kokoomuksen täytyy pitää ovi lonksumassa persujen suuntaan. Muuten se olisi tulevissa ratkaisuissa jopa suurimpana puolueena toisten armoilla ilman vaihtoehtoja.

Tämä taas väistämättä kasvattaa etäisyyttä nykyisiin hallituspuolueisiin ja helpottaa edellä mainitun viholliskuvan kirkastamista. Viholliskuvaan riittää hyvin jo se, että kokoomus ei ehdottomasti poissulje yhteistyön mahdollisuutta, vaikka toteaisi pitkän litanian asioita, joissa puolueiden näkemykset eriävät jyrkästi. Alkaen vaikka suhtautumisesta oikeusvaltioon.

Eli ennustukseni on, että Marinin hallitus kestää kolhujenkin kera seuraaviin vaaleihin asti.

Mission impossible – mahdoton tehtävä

MUTTA miksi se seuraava hallitus on niin epäsuosittu, jopa riippumatta sen pääministeristä tai hallituspohjasta? Tämä johtuu vuosi sitten kirjoitetusta hallitusohjelmasta, josta – kuten hyvin muistetaan -ei muutettu pilkkuakaan Marinin hallitusta muodostettaessa.

Ohjelmassa hallitus sitoutui siihen, että se ei tee mitään sellaisia ikäviä talouspäätöksiä, joita Sipilän hallitus harrasti. Sen sijaan se korottaa tulonsiirtoja ja laatii suuria suunnitelmia, jotka toimeenpannaan seuraavalla hallituskaudella. Julkisten palvelujen rapautumisesta se on syvästi järkyttynyt ja huolestunut, mutta ei osoita rahaa niiden korjaamiseen.

Näin seuraavan hallituksen lähtökohdat ovat jo nyt nähtävissä.

1. Julkinen talous on huonommassa tilassa kuin Rinteen/Marinin hallitusten aloittaessa. Toivottavasti ei sentään huonommassa kuin Sipilän aloittaessa.

2. Kunnat ovat vuoteen 2023 mennessä korottaneet verojaan niin paljon, että veronkorotusten liikkumavara julkisten menojen rahoittamisessa on käytännössä olematon.

3. Julkiset palvelut ovat rempallaan, mutta Marinin hallitus on (ehkä) tehnyt monia päätöksiä siitä, miten seuraavan hallituksen pitää korjata ne erittäin suurilla taloudellisilla panostuksilla.

4. Ilmastonmuutosten torjumisesta on laadittu tiekartta ja suunnitelma vuoteen 2035, ja seuraavan hallituksen on vain tehtävä ne ikävät päätökset, joilla homma hoidetaan käytännössä.

ELI seuraavan hallituksen pitäisi korjata rempallaan oleva talo, mihin se ei pysty, koska rahaa ei ole, menot ja velat kasvavat ja verot ovat jokseenkin tapissa. Mitä tahansa se tekee, kaikki kirpaisee ikävästi kansalaisia.

Se joutuu lopulta sekä korottamaan veroja yhä kireämmiksi että karsimaan etuuksia, eikä se silti pysty toteuttamaan kunnolla niitä kunnianhimoisia suunnitelmia hoitajamitoituksista, koulutuksen kunnianpalautuksesta, terkkareiden kunnostuksesta, ilmastonmuutoksen torjumisesta ja kaikesta muusta hyvästä, jotka edeltäjä oli viisaudessaan laatinut ja perinnöksi jättänyt.

Jos olisin Sanna Marin, toivoisin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, etten olisi enää sen – kaikkien aikojen huonoimman – hallituksen pääministeri.

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 3.2.2020