Kategoria: Yleinen

Parempi ehdotus eläkemuutoksista

”ELÄKKEET, eläkkeet, eläkkeet!”

Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen tuskin aavisti, miten raivokkaan tunteiden vyöryn hän vapautti toteamalla vähän siihen suuntaan, että eläkkeetkään eivät ole täysin pyhitetty alue, kun mietitään konsteja Suomen talouden parantamiseksi.

Sukupolvien sota leimahti liekkeihin ja ohitti ainakin hetkeksi politiikan palstoilta työttömyyden, joka on huolettanut meitä kaikkia siitä riippumatta, kohdistuuko uhka suoraan omalle kohdalle. Eikä ihme, että huolettaa. Tilastojen luvut ovat kuukaudesta toiseen synkkiä ja valonpilkahdukset harvassa.

Luottamus on pohjamudissa. Maan hallitus on toki perustellut monia toimiaan työllisyydellä, mutta tulokset antavat odottaa itseään. Tuoreimpia hankkeita ovat määräaikaisuuksien ja irtisanomisten helpottaminen. Molempien vaikutus – hyvässä tai pahassa – lienee lopulta aika rajallinen, vaikka ay-liike onkin pelotellut potkulain kohta vievän työt kaikilta, kun työnantajat pääsevät rakkaimpaan mielipuuhaansa eli potkujen jakamiseen.

Ei liittoja tai opposition puolueita tästä suurentelusta toki voi syyttää. Niiden tehtäviin nyt vain kuuluu maalata kaikki vastustamansa hankkeet mahdollisimman synkillä väreillä. Siitä huolimatta, että tämäkin vain lisää sitä pelon ilmapiiriä, jonka piikkiin moni nyt laskee Suomen tämän hetken talouslaman.

JA SITTEN tuli tämä eläkesota. Voisiko kuitenkin sen yhteydessä esitetyistä elementeistä löytyä myös joku myönteinen konsti, joka toisi vähän valoa yleiseen ankeuteen? Jopa noihin hallituksen tuoreisiin hankkeisiin liittyen, ikään kuin vastapainona?

Nimittäin kun työttömyydestä puhutaan, pari asiaa nousee jatkuvasti esiin. Toisaalta nuorten vaikeus saada ensimmäistä vakituista työpaikkaa. Ja toisaalta myös eläkeikää lähestyvän vaikeus päästä enää töihin kiinni, vaikka intoa miten riittäisi.

Entäpä jos yritys saisi aina ensimmäiseltä vuodelta vapautuksen työnantajan sivukuluista, kun se palkkaa jonkun vakituiseen työsuhteeseen? Siis korostan, vakituiseen. Nuo maksut pitäisi tilittää vasta siinä kohtaa, kun työntekijä poistuu firman leivistä, joko irtisanottuna tai itse eronneena. Eli kyseessä olisi ikään kuin koroton työllistämislaina, joka kestäisi koko työsuhteen ajan. Vuoden tai vaikka vuosikymmeniä.

Säännöstä olisi yksi poikkeus. Jos palkattu työntekijä siirtyy aikanaan yrityksestä vanhuuseläkkeelle, tuota maksua ei tarvitsisi palauttaa lainkaan.

Suomalaisten keskipalkasta laskettuna kyse olisi karkeasti lähes 10 000 euron kannustimesta. Eläkejärjestelmälle tästä syntyisi vähäisiä mittatappioita ja tulojen viivästyksiä, mutta sitä(kin) varten yhtiöillä on satojen miljardien puskurit ja tähtäin vuosikymmenten päässä.

Juuri tässä kohtaa voisi myös turvautua Määttäsen konstiin. Riittäisikö tutkinnosta saatavan eläkekarttuman poistaminen kattamaan koko tämän eläketuottojen menetyksen? Silloin vaihtokauppa olisi nuorten kannalta kerrassaan mainio.

TÄMÄ kannustaisi nimittäin ilman muuta palkkaamaan nuoren vakituiseksi, eikä vain roikottamaan määräaikaisuuksissa. Toimisiko se tehokkaasti myös yt-neuvotteluissa lisähintana potkuille ja kannustaisi vielä miettimään jotain parempaa?

Vanhimmissa ikäluokissa se taas rohkaisisi sekä palkkaamaan töihin että sitten pitämään ihmisestä kiinni aina eläkeikään asti?

”EIKU, eihän tämä nyt mitenkään, varmaan kauhea byrokratiakin..!”

Tiedän. Aivan varmasti ajatuksessa voi olla aukkoja. Niitä voi toki etsiä, mutta samalla miettiä, voisiko tämä myös tarjota mahdollisuuksia?

Jos siellä Petteri Orpon ja Riikka Purran esikunnissa ollaan hereillä, tähän kannattaisi varmaan tarttua ennen kuin Antti Lindtman ehtii kaapata ajatuksen opposition vaalivaltiksi? Ay-pomojenkin olisi vaikea löytää tästä moitteen sijaa?

Antti Marttinen

Julkaistu Verkkouutisissa 10.2.2026

Tappelupukarit Trump ja Putin

KÄVELET pimeällä, hiljaisella kujalla ja vastaan tallustaa iso korsto, joka alkaa kovalla äänellä ja raakaan sävyyn esittämään uhkauksia. Rahat tänne tai muuten… Mitä teet?

  • Toteat kohteliaasti, että tuollainen ei ole ollenkaan hyvää käytöstä. Vetoat siihen, että uhkailu on laitonta ja jos tyyppi ei kohta lopeta, kerrot poliisille?
  • Ojennat heti lompakkosi ja toivot että se riittää?
  • Kaivat lompakostasi kympin setelin ja toivot että se riittää?
  • Asetut nyrkkeilyasentoon ja ärjäiset takaisin, että painu tiehesi vai otetaanko matsi?
  • Pullistat hauistasi ja toteat naama peruslukemilla, että ei muuten kannata tulla mulle veetuilemaan?
  • Pyrit aloittamaan sivistyneen keskustelun ja vuorovaikutuksen korston elämäntilanteesta ja mikä siihen on johtanut. Onko hänellä kenties ollut vaikea lapsuus?
  • Kaivat povaristasi taskumatin ja toteat, että mehän ollaan kavereita, eiks juu. Otatko paukut? Ruvetaanko kimpassa pelottelemaan muita?
  • Naurahdat ja toteat, että minä jo vähän pelästyin, hyvä vitsi toi sun uhkaus? Kävelet vihellellen ohi etkä vilkuile taaks…?

MIKÄ olisi oikea tapa reagoida tuossa tilanteessa?

Eihän sitä kukaan etukäteen tiedä. Et tunne uhkailijaa etkä hänen todellisia aikomuksiaan. Et tiedä, onko hän pahasti sekaisin ja aikeissa hakata sinut hengiltä vai onko tarkoitus ainoastaan pelästyttää ja saada helpolla napattua viattomalta kulkijalta pienet tienestit.

Jälkeenpäin voit ehkä todeta, että valitsemasi ratkaisu oli viisas tai tyhmä tai siltä väliltä. Siltä pohjalta sitten eteenpäin kohti seuraavia vastoinkäymisiä.

TÄMÄN päivän maailmanpolitiikassa eurooppalaiset päättäjät ovat aika samanlaisessa tilanteessa. Pimeällä lähikujalla vaanii raivohullu, puukkoa ja pyssyä heilutteleva Putin ja vähän etäämpänä sekavia horiseva ja peukkupöhnäiseltä vaikuttava Trump. Kaikki vuosikymmenten mittaan sovitut käytössäännöt ovat yhtäkkiä haihtuneet tuuleen.

Päättäjät joutuvat alati pohtimaan vaihtoehtoja ja tasapainoilemaan niiden välillä; myötäillä, yrittää sopia vai alkaa pullistella? Tilanne tuntuu muuttuvan koko ajan. Mikä olisi viisainta? Vedota sääntöihin, tarjota kymppiä, uhota takaisin, ryhtyä kaveriksi?

Historia vasta aikanaan kertoo, mikä linja lopulta valittiin ja oliko se viisasta.

Kun tiedossa jo on, että nuo arvaamattomat kaverukset tuskin rauhoittuvat, kannattaa vähintään ryhtyä käymään kuntosalilla treenaamassa ja parantamassa lerpahtamaan päässyttä kuntoa. Ja omien ystävien ja tuttujen kanssa kannattaa vakavasti jutella yhteistyöstä ja hakea turvaa toinen toisistaan. Kaikkien kanssa sekään ei ole helppoa, vaikka samoilla kulmilla pyöritään.

Tällaisin miettein käydään nyt alkavaan vuoteen 2026. Toivottavasti vuoden kuluttua on jo mukavampaa ajateltavaa.

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 3.1.2026

Tasa-arvoa – tai sitten ei

TÄSSÄ eräänä päivänä mieleen juolahti vanha vitsi tasa-arvosta. Siinä miesten ja naisten sukupuolikiintiöitä tarvitaan kuulemma vain siihen asti, kunnes naisilla on enemmistö tärkeimmissä tehtävissä. Sen jälkeen kiintiöt voidaan enemmistön päätöksellä lakkauttaa tarpeettomina.

Vitsit ovat vitsejä, ei se kummempaa. Naurattavatkin vain toisia, toisia ei ollenkaan.

MISTÄ tuo sattuikaan mieleeni? Taustalla oli kaksi kesäistä uutista. Ensin (HS 9.7) kerrottiin syvästä järkytyksestä, jonka oli aiheuttanut Svenska Handelshögskolanin eli Hankenin stipendien jako. Saajajoukosta käytettiin jutun otsikossa haukkumanimeä ”all male panel”, kun 31 palkitun joukossa oli vain 4 naista.

Stipendiaatit kyllä valitaan ihan kylmien lukujen, arvosanojen ja opintomenestyksen perusteella. Tästä huolimatta ratkaisusta ahdistuneet opiskelijat selvästi epäilivät jutussa, että palkitsemisessa oli tapahtunut huutava vääryys. Eihän tuo muuten olisi mahdollista?

En tiedä, millainen kohu olisi noussut, jos jakauma olisikin ollut päinvastainen? Vai olisiko vain naurahdettu, miten tämäkin taas todistaa, että pojat ne vaan on niin laiskoja opiskelemaan?

VIIKKOA myöhemmin (HS 16.7) kerrottiin ministeri Kaisa Juuson perustamasta työryhmästä, jossa joukko asiantuntijoita etsii 100 miljoonan säästöjä sosiaalihuollosta. Siis mistä voisi karsia ja mitä tehostaa. Ehkä olet jopa jossain huomannut tällaisen uutisen?

Miten tämä sitten mielessäni liittyi tasa-arvoon, kun kyseisessä jutussa siihen ei viitattu millään tavoin? Olisiko ehkä ollut aihetta?

Kun nimittäin selasin STM:n sivujen syövereistä löytyvää työryhmän asettamispäätöstä, havahduin huomaamaan, kuinka moni kaunis etunimi alkaakaan m-kirjaimella. Työryhmässä ja sen sihteeristössä istuu nimittäin ainakin kolme Minnaa, kaksi Marjoa ja vielä Merja, Maria, Marika, Marena, Mirka, Mirja, Minttu ja Meri.

Yhteensä tässä sosiaalipalveluja miettivässä työryhmässä on 17 jäsentä, kaikki naisia. Ryhmässä on 8 asiantuntijasihteeriä, kaikki naisia.  Vain 11 varajäsenen joukkoon näyttää lipsahtaneen vahingossa kaksi miestä, Aki ja Joni.

Työryhmän asettamispäätöksessä todetaan suoraan, että se on selvästi tasa-arvolain vastainen. Mutta kun ”lähes kaikkien ryhmään nimeävien tahojen oli mahdollista nimetä vain naisehdokas… poikkeamiselle oli erityiset syyt.” Hupsista. Erityiset syyt!

TÄRKEÄN työryhmän asettaminen lainvastaisesti ei ole mikään vitsi eikä yhtään naurata. Vähän tuossa haiskahtaa, onko tasa-arvon eteen edes viitsitty ollenkaan ponnistella tällä kertaa, kun jakauma on näin päin vinksallaan? Mahtoiko asia nolottaa ministeriössäkin niin, ettei se näytä laatineen työryhmän asettamisesta edes tiedotetta?

Antti Marttinen

Kolumni julkaistu Aamulehdessä 19.7.2025

Yhdysvaltain vaikeat vaalinäkymät

KAPINAA ja mellakoita vaalien jälkeen? Pitkä sota lopputuloksesta? Tuloksesta riippuen jyrkkä suunnanmuutos?

Olin viime viikolla Washingtonissa tutustumassa Yhdysvaltain vaalinäkymiin. Toimittajaryhmämme ohjelmassa oli erityisen paljon kohtaamisia republikaanivaikuttajien kanssa. Halusimme kuulla heiltä itseltään, mitä on luvassa, jos Donald Trump palaa valtaan.

Tapasimme niin äärimmäistä laitaa edustavia ”Projekti 2025” -suunnitelman tekijöitä kuin lähempänä keskilinjaa majailevia politiikan veteraaneja. Kaikki eivät kuuluneet Trumpin ihailijoihin, mutta toki he häntä vaaleissa äänestävät. Punaisiin MAGA-lippiksiin törmäsimme vain matkamuistomyymälöissä.

EMME saaneet selville marraskuun vaalien voittajaa. Suosittu veikkaus toki oli, että Kamala Harris kerää suuremman äänimäärän kuin Donald Trump. Mutta vaalien voittaja ratkennee lopulta vasta niukoilla eroilla ns. vaa’ankieliosavaltioissa, ja tulos tuskin selviää edes parissa yössä.

Arviot vaalien jälkeisistä tapahtumista olivat huolestuttavia. Luvassa on levottomuuksia ja väkivaltaa. Jos Trump näyttäisi häviävän, tulos kiistetään aivan kuten neljä vuotta sitten. Kuuluuhan Joe Bidenille kärsityn tappion kiistäminen yhä edelleen trumpilaisen MAGA:n uskontunnustukseen. Tuskin Trumpin voittoakaan nieltäisiin kakistelematta.

YHDYSVALTAIN politiikka on erittäin kahtiajakautunutta, polarisoitunutta. Vaali vaalilta on ajauduttu yhä jyrkemmin eri laidoille. Tätä edistää kaksipuoluejärjestelmä ja nykyisin tietysti myös some. Niinpä  poliittisessa keskustassa alkaa olla ammottava tyhjiö ja äärilaidat sankasti kansoitettuja. Ja yli keskilinjan ei kaveerata.

Seuraukset näkyvät. Tamperelaisille tutusta yli puoluerajojen ulottuvasta rakentavasta yhteistyöstä ei ole jäljellä häivääkään. Päätöksiä jyrätään niukoilla blokkienemmistöillä, ja jos enemmistöt eri elimissä (valkoinen talo, senaatti, edustajainhuone) menevät sopivasti ristikkäin, jysähdetään paikoilleen. Tai joudutaan käymään kauppaa äärimmäisten äärilaitojen ärripurrien kanssa, jotta riittävä enemmistö syntyy.

MITÄ muutoksia on edessä? Kamala Harrisin voittaessa iäkkään miehen vaihtuminen parikymmentä vuotta nuorempaan naiseen on jo sinällään valtava murros. Poliittisessa linjassa silti tuskin tapahtuu suurempia linjakeikauksia, piti tätä sitten hyvänä tai huonona. Ulkopolitiikassa tuki Ukrainalle jatkuu, vaikka myös demokraattien keskuudessa katseet kohdistuvat vahvasti Kiinaan.

Republikaanit taas uskovat kiistojen Kiinan kanssa kärjistyvän lähivuosina jopa sodan asteelle. Eurooppa ja Ukraina ovat paljon vähäisempiä kiinnostuksen kohteita. Trumpin voittaessa eurooppalaiset saavat varautua tulemaan toimeen omillaan. Trump saattaisi hyvinkin rientää tekemään diilejä ukrainalaisten kohtalosta hengenheimolaisensa Vladimir Putinin kanssa heidän päidensä yli.

TRUMPIN edellisellä presidenttikaudella muutokset jäivät ehkä pienemmiksi kuin ennalta uhottiin tai pelättiin. Yllätysvoittajat eivät olleet kunnolla valmistautuneet hallinnon kaappaamiseen. Niinpä suuri osa virkakoneistosta pysyi tehtävissään ja pyrki pitämään valtakunnan asiat jotenkuten raiteillaan.

Nyt tästä on opittu ja Projekti 2025 -ryhmä on valmistautunut huolella ja kouluttanut tuhansia uskollisia MAGA-ihmisiä valmiiksi nousemaan hallintotehtäviin ja ottamaan ne haltuun. Tavoitteena on iso ja kattava mullistus kautta linjan.

Mahdolliset seuraukset näkyvät tietysti maan sisällä, mutta niihin on hyvä varautua myös muualla. Ei vähiten ilmastopolitiikassa, joka MAGA-ajattelussa on suoranainen kirosana. Miksi ostaa kiinalaisia aurinkopaneeleita, kun omasta maasta voi porata lisää öljyä ja kaasua?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2024

https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000010753696.html

Verovähennyksellä avoimuutta järjestörahoihin

Jos järjestöjen tuloista suuri osa tulee suorana valtionapuna, sen rahanhankinta keskittyy poliitikkojen ja virkamiesten lobbaamiseen ja siinä sivussa sponsorirahan ruinaamiseen isoilta firmoilta.

Lahjoitusten verovähennys kääntäisi katseet suureen yleisöön, meihin tavallisiin kansalaisiin. Liikunta-, kulttuuri- tai sosiaalialan järjestön pitäisi osoittaa meille, miksi juuri se tekee tärkeää työtä.

Kirjoitin tästä Aamulehteen (5.11.2023):

”LIIKUNTAVÄKI on tänä syksynä pitänyt esillä ajatusta järjestöille annettujen lahjoitusten verovähennysoikeudesta. Taustalla on huoli suorien valtionapujen vähenemisestä. Sama murhe on kulttuuri- ja sosiaalialan järjestöillä.

Toive tuskin äkkiä toteutuu, kun sitä ei mainita hallitusohjelmassa. Valitettavasti, koska vähennyksellä voisi olla paljon myönteisiä vaikutuksia.

VALTIO on ollut valtakunnallisten järjestöjen keskeinen rahoittaja. Se on kovin kiusallista, kun kyse pitäisi kuitenkin olla vapaasta kansalaistoiminnasta. Tätä kierrettiin pitkään sillä, että rahat olivat tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta eikä suoraan budjetista. Tämä muuttuu nyt.

Hyvä perustelu julkiselle tuelle on, että järjestöt hoitavat monia yleishyödyllisiä tehtäviä. Ne paikkaavat julkisten palvelujen aukkoja ja tekevät sen usein paljon joustavammin ja tehokkaammin kuin julkinen itse pystyisi.

Silti riippuvuutta tuesta pitäisi vähentää. Tiedän, että jotkut lakkauttaisivat tuet kokonaan, mitä itse en kannata. Järjestöt tekevät eri sektoreilla kullanarvoista työtä.

Mitä se sitten tarkoittaisi, jos lahjoituksista järjestöille voisi saada pienen vähennyksen? Verovähennys on kannustin, jolla tunnetusti voi olla iso vipuvaikutus.

Otetaan esimerkki:

Lahjoittaja saisi 30 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Eli kun lahjoitat 100 euroa, käytännössä maksat lopulta itse 70 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 30 euroa.

Todennäköisesti saataisiin kokoon kymmeniä miljoonia, joista tällä mallilla vain alle kolmannes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista. Tämän rahan saajista päättäisivät kansalaiset, eivät poliitikot.

Prosentteja ja summia voi pyöritellä miten vain. Kohtuullinen enimmäismäärä on tärkeä, koska kyse on tavallisen kansan lahjoituksista, ei rikkaiden hyväntekeväisyydestä.

MITÄ HYÖTYÄ tästä olisi?

Järjestöjen itsenäisyys suhteessa valtiovaltaan kasvaisi. Niillä olisi parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä muruja päättäjien pöydältä putoaa.

Erittäin merkittävää olisi kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun niiden pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä.

Järjestöjen talous nojaisi silloin kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi nykyiseen verrattuna tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden. Aika hyvä, vai mitä?”

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 5.11.2023

Porsaanreikiä ja yritystukia uusiokäyttöön

KUN MEILTÄ suomalaisilta kysytään valtion velkaantumisesta, vastaamme kuuliaisesti, että olemme kovin huolestuneita. Kun sitten kysytään säästöistä, suosimme lämpimästi kaikkea, mikä ei meitä itseä kirpaise. Sama koskee veroja. Kiristyksetkin kelpaavat, kunhan ne eivät satu omaan nilkkaan.

Oikeasti parhaita säästöjä tai kiristyksiä olisivat kuitenkin juuri ne, jotka kohdistuvat myös meihin itseemme, mahdollisimman moneen meistä. Mieluummin euro pois miljoonalta kuin tuhat euroa tuhannelta. Mutta se istuu huonosti ”kannatan, kunhan joku muu tinkii puolestani” -ajatteluun.

Ei ihme, että puolueet olivat taas vaalien alla ihan kippurassa, kun tuli puhe säästöistä. Varsinkin, kun joka säästökohteelle löytyy vielä oma verovaroin rahoitettu etujärjestökin vastustamaan.

Jotain piti kuitenkin vaalitenteissä vastata. Olennaista oli löytää kohteita, joita omat äänestäjät eivät ikinä joutuisi maksamaan. Verotuksen porsaanreiät, kehitysapu, puoluetuki, byrokratia ja ympäristölle haitalliset yritystuet… Ne ovat ikiliikkujia, joista vaalien alla irtoaa miljardeja, vaalien välillä ei yleensä euroakaan. Niinpä ne voi kierrättää uusiokäyttöön taas seuraavissa vaaleissa. Kätevää!

Aina voi lisäksi luvata kiristää viina- ja tupakkaveroja. Sitä ei kukaan kehtaa vastustaa, vaikka kiristykset kohdistuvat kaikkein köyhimpiin. Ympäristö- ja haittaveroista saattoi puhua vain, jos ei paljastanut, että ne ovat lähinnä bensa- ja energiaveroja.

NYT ON vaalit käyty ja nuo ”säästökohteet” kärrätty puoluetoimistojen takahuoneisiin uutta kierrosta varten. Pääsiäisen jälkeen Petteri Orpo alkaa haravoida muiden puoluejohtajien hallitushaluja.

Mistä ne tulevan hallituksen oikeat säästöt – tai veronkiristykset – löytyvät? Sitä on paha lähteä veikkaamaan ennen kuin on jotain hajua, ketkä siellä hallituksessa lopulta istuvat.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Mitä tahansa hallitusohjelmissa päätetään, ikävät asiat pitäisi aina toteuttaa heti ensimmäisessä budjetissa. Kipeiden päätösten on paras kirpaista myös omia porukoita. Kyllä maailman onnellisin kansa silloin nielee myös pienet leikkaukset, jos ne koetaan tasapuolisiksi ja oikeudenmukaisiksi.  

Kaikki se, mitä jätetään tuleville vuosille, jää toteutumatta. Niistä tulee seuraavan hallituksen ”päätösperäisiä työllisyystoimia”, joista riidellään vuodesta toiseen, eikä valmista tule milloinkaan.

Ikävät asiat kannattaa siivota heti pöydältä myös hallituksen oman edun nimissä. Äänestäjillä on silloin useampi vuosi aikaa niellä kiukkunsa ja kiinnostua ihan muista aiheista ennen seuraavia vaaleja. Vaalien alla pyyhitään sitten yhdessä pölyt ikiliikkujista: verotuksen porsaanreiät, yritystuet…

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 8.4.2023

Taitosi rapistuvat koko ajan helppouden siivellä

JOSKUS KAUAN sitten Budapestissa unkarilainen juttukumppanini kehui, että heidän lääkärinsä ovat taitavampia tekemään diagnooseja kuin suomalaiset.

Isänmaallista intoa, ajattelin. Mutta hän perusteli.

”Teillä vauraassa Suomessa voidaan potilas heti lähettää moniin kokeisiin ja vasta sitten tehdään johtopäätöksiä. Meillä pitää päätellä kaikki ilman lisäapuja, vain potilasta tutkimalla.”

Tuo oli liioittelua, tiedän. Mutta todellakin, jos käytössä on pelit ja vehkeet, ei tarvitse aina niin kovasti vaivata omaa päätään.

TÄMÄ PALASI mieleen, kun luin jutun nuorten harjoittelijoiden vaikeuksista laskea vaihtorahat kaupan kassalla. Ei auta, vaikka kassakone näyttää oikean palautussumman.

Siis jos asiakas maksaa 11,70 euron ostokset 20 euron setelillä, kassakone kyllä näyttää, että pitää maksaa 8,30 takaisin. Mutta millaisia kolikoita tai seteleitä kassasta pitää kaivaa, jotta saadaan kokoon 8,30? Siinä se pulma.

Tämä kertoo kahden taidon rapistumisesta; päässälasku ja rahojen tuntemus. Molemmat taidot ovat erittäin hyödyllisiä, mutta kieltämättä niitä tarvitsee käytännön elämässä yhä harvemmin. Maksut tehdään kortilla ja laskemista varten on laskimet. Nuoret eivät ole tyhmiä, mutta vieraantuneet heille lähes turhiksi käyneistä taidoista.

TAKSIUUDISTUS on yksi jatkuvan valituksen aiheista, osin syystäkin. Mutta yksi ongelma liittyy kyllä aivan muuhun. Nimittäin se, että kuskit eivät tunnu enää osaavan mihinkään ns. perstuntumalla.

Tämä ei ole ensi sijassa sen tuhannesti kirotun pernerin vika. Se paljastuu viimeistään, kun istahtaa taksiin jossain ulkomailla. Eivät ne osaa sen paremmin perille.

Tärkein syyllinen taitaa olla hieno keksintö, joka on helpottanut meidän kaikkien liikkumista. Navigaattori. Meistä kaikista on tullut karttasokeita. Kukapa enää painaa mieleensä etukäteen, että mene siis tuota tietä ensin noin kilsa, käänny toisesta risteyksestä oikealle ja sitten kohta taas vasempaan..?

Eihän karttoja enää ole olemassakaan. Navi puolestaan varmistaa yleiskuvan hajoamisen paljastamalla reitistä vain pikku pätkän, ja jos näkymää suurentaa, katoavat yksityiskohdat.

Navia tihrutessa ei enää edes tarkkailla ympäröiviä maamerkkejä (…heti Esson baarin jälkeen oikealle) tai tienviittoja. Vaikka jonkun ajan kuluttua ajelisit samaa reittiä, se ei ole painunut mieleen, vaan taas täytyy turvautua naviin. Taidot ruostuvat.

AIKOJEN SAATOSSA monet ennen tarvitut taidot ovat kadonneet tarpeettomina ja uusia tullut tilalle. Osaaminen vaatii jatkuvaa harjoittamista ja sen puutteessa juuri nyt ovat siis uhanalaisina päässälasku ja kartanluku. Se paljon puhuttu tekoäly on vasta tulollaan. Ehkä seuraavaksi on vuorossa luku- ja kirjoitustaito?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 26.2.2023

Nopeat popsivat paneelissa hitaat

KUN Paavo Lipponen muinoin 1990-luvulla nousi politiikan ykköskaartiin, hänen hämmentävä piirteensä oli hitaus. Puheessa oli pitkiä taukoja ja vastausta odotellessa toimittaja olisi ehtinyt käydä vaikka Harri Holkerin kanssa silakkatorilla kahvilla.

Aluksi se oli hänen ja puolueensa kannalta vakava pulma. Nuori ja sutkimpi Esko Aho pyöritteli hänet kölin alta niin, että omatkin nolostuivat. Kunnes vähitellen vain totuttiin tyyliin, jota alettiin pitää Lipposen tavaramerkkinä, siis että hän… ei… pidä… kiirettä… puhuessaan.

Hidas vastaus kysymykseen ei siis ihan aina tarkoittanutkaan tietämättömyyttä ja epärehellisyyttä.

Lopulta Lipponen kaikesta huolimatta voitti vaalit. Kun opposition haastajan piti olla vikkelä ja aggressiivinen, valta-asemassa hidasliikkeisyys toikin arvovaltaa. Ei Lipposesta silti kansansuosikkia tullut edes omiensa keskuudessa, mutta sentään viimeisin kahden kauden pääministeri.

MONI MEISTÄ on tällaisia oman elämänsä lipposia. Yllättävän sutkauksen tai päällekäyvän väitteen kohdalla jäämme sanattomaksi, tai vastaamme jotain tyyliin ”ai jaa ei vai”. Vasta parin tyhjän kierroksen jälkeen mieleemme pulppuaa se, mitä olisi pitänyt vastata.

Silloin tilanne on jo ohi.

Itse asiassa suuri osa riemastuttavista ”ja sit mä kyllä täräytin sille suoraan…” -tarinoista taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Tai siis sellaisia toteamuksia, jotka vasta jälkeenpäin juolahtivat mieleen. Ja jotka olisivat osuneet tosi nasevasti tilanteeseen, jos ne vain olisi oikeasti lausuttu.

Sähköposti on meidän hidastelijoiden onnela. Jää edes vähän aikaa miettiä ja reagoida ja sitten – täältä pesee ja linkoaa!

NOPEALLA TYYPILLÄ tulee suoraan selkäytimestä (yleensä kipeästikin sattuva) väite ja vastaväite mihin tahansa toteamukseen.

Nämä ihmiset ovat aivan loistavia live-tilanteisiin; televisioon tai poliittiseen väittelyyn. Heitä toimittajat ja tutkijat kiittelevät paneelien jälkeisissä ”kuka onnistui parhaiten” -kritiikeissä. Someyleisö hurraa.

Tärkeää nopeudessa on yksinkertaisuus. Maailman paras väite on se, että ”nuo ovat pahiksia, me olemme hyviksiä.” Sen voi sanoa monella tapaa, kunhan tylysti ja yksinkertaisesti. Siinä sitä on haastetta vastapuolelle, joka kohta sortuu monimutkaiseen todisteluun, johon ehtii huutaa ja naureskella päälle monet kerrat.

Nopeat täräytykset eivät välttämättä ollenkaan kestäisi aikaa tai kriittistä tarkastelua.

Mutta jos vastapuolen saa pyöritettyä nopean väittelyn kierteeseen, häneltä lipsahtaa hädissään jotain vielä typerämpää. Tai onnetonta änkkäystä.

EDUSKUNTAVAALIT ovat parin kuukauden kuluttua. Keskusteluja on kohta lähes päivittäin. Kuka heittää tällä kertaa tyrmäävimmät onelinerit? Syövätkö nopeat hitaat?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 15.1.2023

Arvonlisäveron mekin ansaitsemme

KUVITTELE OLEVASI rikas yrittäjä, jonka työura on täynnä ja on aika nauttia sen runsaista hedelmistä. Mitä tekisit? Eläisit mukavasti täällä kotosalla ja lomailisit hienoissa paikoissa? Kenties muuttaisit osaksi vuotta jonnekin lämpimään golfailemaan, ehkä jopa pysyvästi?

Ehei, ainakaan idealistipoliitikon mielestä. Hän on varma, että sinulle olisi elämässä kaikkein tärkeintä kiertää Suomen veroja, minkä vuoksi muuttaisit heti jonnekin verokonsultin kehumaan Bulvaniaan, jossa pääsisit kuulemma vähemmillä veroilla. Siellä sitten kärvistelisit yksinäsi kuin Roope Ankka rahasäiliössään. Ehkä joku niin tekisikin?

Tämän hölmöyden torjumiseksi kehitetty ns. exit-vero meni nurin hallituksen lakiesitysten joukkohautajaisissa – ja hyvä niin. Se olisi ollut vero, joka olisi kohdistunut vuosittain muutamaan ihmiseen eikä olisi tuottanut käytännössä mitään muuta kuin vatsanpohjan kutinaa keksijöilleen.

HYVÄ VERO taas kohdistuu tasaisesti ja matalana mahdollisimman moniin ihmisiin ja tuottaa siksi paljon rahaa vanhusten hoivaan ja muuhun tärkeään. Hyvä vero ei kannusta veronkiertoon.

Arvonlisävero on mainio esimerkki hyvästä verosta monellakin tapaa. Se kohdistuu meihin kaikkiin. Lieroinkaan veronkiertäjä ei voi välttyä siltä kaupassa käydessään.

Kansantalouden kannalta arvonlisävero (tuttavallisesti alvi) on siitä hyvä, että se ei kohdistu ollenkaan vientiin, mutta täydellä voimalla kaiken maailman hilavitkuttimien tuontiin. Se kohdistuu palkan ja eläkkeiden sijasta kulutukseen, mikä ilmastonmuutoksen ajassa on tervein tapa verottaa ihmisiä. Jos siis haluat maksaa vähemmän veroja, kuluta vähemmän.

Mutta eikö alvi kohdistu nimenomaan köyhiin? Otetaan esimerkki. Ostat Dressmanin alesta 30 euron farkut. Tai sitten ostat jostain 900 eurolla Balenciagan farkut. Toisista maksat alvia 6 euroa, toisista 180 euroa eli 30 kertaa enemmän. Käyttöarvo on ihan sama, paitsi ne kalliimmat ovat jo valmiiksi polvista risat.

Samanlaisia vertailuja voisi tehdä useimpien tuotteiden osalta. Ostat kallista, maksat paljon veroa. Ostat edullisempaa ja järkevämmin, maksat myös vähemmän veroa.

ON SANOTTU, että seuraavien hallitusten on pakko yrittää palauttaa maan talous kuntoon. Se tarkoittaisi rakenteellisten uudistusten, menosäästöjen ja veronkorotusten yhdistelmää.

Jos jotain veroa olisi aivan pakko korottaa, alvi olisi silloin ihan kelpo vaihtoehto. Yhden prosenttiyksikön korotus toisi heti tuhat miljoonaa euroa, jolla voisi maksaa palkkaa hoitajille ja opettajille, vähän keventää työn ja eläkkeen veroa ja vielä reilusti lyhentää velkaakin. Kympin ostokseen se toisi 8 senttiä lisää. Sen me ehkä kestäisimme?

Antti Marttinen

Julkaistu Aamulehdessä 4.12.2022

Paha kello kauemmas kuuluu

Keväällä perhejuhlissa vieressä istuva sukulaisrouva kehui kenkiäni. Ilahduin ja kiitin, tottakai. Olin samaa mieltä parinkymmenen vuoden ikään ehtineistä jalkineistani. Istuivat jalkaankin kuin valetut.

”Nämä olivat viimeiset Left Foot -kenkäni”, jatkoin ja kerroin niiden tarinan.

Olin ikäni inhonnut kenkäkaupoissa hikoilemista ja kenkien sovittelua. Lisäpulmia yleensä aiheutti, että jalkani ovat hieman erimittaiset. Toinen kenkä puristi, kun toinen jo vähän hölskyi. Viime vuosituhannella ei vielä oikein suosittu tumma puku–lenkkarit -yhdistelmääkään.

Niinpä olin revetä riemusta, kun kuulin 1998 perustetun Left Footin toimintaideasta. Siinä yhdistyi monta hyvää. Kotimaisuus; yhtiön taustalla oli perinteinen satakuntalainen Pomarfin. Uusin teknologia; asiakkaan jalat kuvattiin 3D-skannerilla ja kengät tehtiin jatkossa näiden mittojen mukaan. Ympäristö; kengät oli tehty kestämään vuosia ja kulutusta, ei kertakäyttöön.

Itseäni tietysti miellytti helppous. Ei enää kykkimistä kaupoissa. Kun mitat olivat selvät, sai vain verkkosivujen valikoimasta yhdistellä mielensä mukaan värit, nahkat, kuosit ja pohjat. Hinta oli tietysti korkeampi kuin alelaarin löydöissä, mutta nämä olikin tehty istumaan ja kestämään.

Ostin vuosien mittaan useamman parin, kunnes hankin nämä tarinan kengät. Ensimmäisenä työpäivänä uudet kengät jalassa ihmettelin parin tunnin kuluttua, mikä on tuo paksu musta askelvana, joka johtaa työhuoneestani kaikkialle, missä olin kulkenut.

Valitin kelvottomista pohjista moneen kertaan, moneen suuntaan. Ei pienintä järkähdystä, ei hyvitystä, ei lupausta vaihdosta tai korjauksesta. Vika oli milloin kävelyssäni, milloin missäkin. Lopulta suostuivat korkeaan hintaan vaihtamaan pohjat, jos lähetän ne tehtaalle. Tein niin, koska muuten kengät olisivat joutaneet suoraan roskiin.

Kengät tulivat, hyvillä uusilla pohjilla. Lasku korjauksesta vielä viipyi. Ymmärsivät sentään lopuksi hyvitellä vakioasiakasta, ajattelin. Sitten se lasku tuli, ja minusta tuli entinen asiakas.

Olin siihen asti kehua retostanut loistavaa tuotetta kaikille tuttavilleni ja kannustanut kokeilemaan.

Tuosta viimeisestä laskusta alkaen taas olen kertonut tätä tarinaa esimerkkinä siitä, miten asiakasta ei todellakaan kannata kohdella, jos aikoo tehdä kannattavaa palvelubisnestä. Kannattaa antaa edes vähän periksi. Se ei yleensä paljoa maksa. Hyvä kello kauas kuuluu, paha kello kauemmaksi. Tämä sananlasku keksittiin jo kauan ennen someaikaa.

Nimensä Left Shoe Companyksi muuttanut yritys meni konkurssiin vuonna 2016. Tuskin minun takiani, rauha lupaavan yrityksen muistolle.

Antti Marttinen

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 19.6.2022